Aurinko-tuulivoimaa!

7. lokakuuta 2008

Kirkas, aurinkoinen ja lämmin syyspäivä sai aikaan älynväläyksen. Niitäkin vielä tulee, vaikka harvemmin.

Katselin terassilla olevaa, vinhasti tuulessa pyörivää propellia. Tuli mieleeni tuulivoimalat. Niitä olen nähnyt vain kolmelapaisia malleja. Miksi vain kolme? Olisiko mahdollista rakentaa myös kuvan mukaisia useampilapaisia ”tuulimyllyjä.” Eikä mikään estäisi käyttämästä niissä myös värejä, kuten tässäkin.

Sitten se varsinainen väläys. Nyt tekniikan tohtorit ja muut teknikot, voitte heittää tähänastiset suunnitelmanne roskiin. Älkää vain sanoko, että olitte jo suunnitetelemassa tätä.

Miksi tuulivoimalan lavoissa ei voisi olla myös aurinkopaneelit ja vieläpä, molemmin puolin lapaa? Saataisiin kolminkertainen hyöty yhdestä myllystä. Oikea aurinko-tuulivoimala ja kukkaketo. Ydinvoimaloiden lisärakentamisen voikin jo lopettaa.

Idean voi ottaa vapaasti käyttöön, kunhan saan sähkön kotiini veloituksetta, tulevasta aurinko-tuulivoimalasta. ps.Kuvassa oleva ”tuulivoimala” on pienoiskoossa, eli unelma-asteella.

Kuva:Kalevi Kontiokorpi
tuuliaurinko.JPG

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen

4. lokakuuta 2008

Oliko Suomi ”suomettunut” kylmän sodan aikana?

Kysymys liittyy historiankurssin keskustelutehtävään. Oman ikäluokkani edustajille käsite ”suomettuminen” on itsestään selvä. Liittyyhän se lähes 30-vuoden ajanjaksoon omassa elämässämme.
Vähitellen suomettuneena ei välttämättä itse huomannut olevansa suomettunut. Jäänteitä siitä on vieläkin olemassa, eikä siitä pääsne täysin eroon koskaan. EU:n tuella voisi järjestää vieroituskursseja vanhemmalle väestölle, mutta siinäkin on omat vaaransa. Paheiden summahan on vakio, kun yhdestä pääsee, niin toinen tulee tilalle. Oliko suomettuminen sittenkään kovin suuri pahe?

Vuoden 1956 kesä on jäänyt mieleeni hyvin. Olihan Kekkonen valittu Suomen tasavallan presidentiksi maaliskuussa. Ei valinta 10-vuotiaan elämää hetkauttanut suuntaan, eikä toiseenkaan muuten, mutta kylän pienempien lasten suusta kuului usein loru, -Hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko! Huutajat eivät ehkä tienneet, kuka Kekkonen oli, vielä vähemmän käsittivät lorun sanomaa. Olivat kai kuulleet vanhempiensa puheista ja radiosta Kekkosen nimen ja vähän suuntaa antavia kommenttejakin. Tuon lorun perusteella ei voinut päätellä kenen kannattajia kunkin huutajan perhe oli. Luulen huutajien jakaantuneen tasan Kekkosen kannattajien ja vastustajien kesken. Ehkä kuitenkin, Fagerholmin kannattajia oli yksi enemmän, joten tällä porukalla ei Kekkosta olisi valittu.

Nuoremman polven historian opiskelijat eivät välttämättä tiedä, mitä tuo suomettumiskäsite pitää sisällään, mikä on luonnollistakin. Eiväthän useimmat heistä olleet vielä syntyneetkään Kekkosen presidenttikaudella. Presidenttikausi päättyi Kekkosen sairastumiseen vuonna 1981.

Kurssin edetessä on ollut miellyttävää havaita, kuinka tietoisuus Kekkosesta on lisääntynyt ja usein nuori opiskelija onkin todennut, ettei ole tiennyt suomettumisesta mitään ennen tätä kurssia.

”En häpeä tunnustaa että aiemmin termi ”suomettuminen” ei ollut minulle tuttu.” Kirjoittaa eräs historian opiskelija. Kirjoitus jatkuu: ”Urho Kekkosen merkitys presidenttinä oli minulle hämärän peitossa. Nyt kun olen lukenut keskustelualueen viestejä sekä perehtynyt asiaan muualla, ymmärrän Kekkosen merkityksen Suomelle presidenttinä sekä rauhanpoliitikkona…….Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen syntyneenä luulisin että Suomi on ollut suomettuneena ja että siitä on ollut Suomelle oikeastaan lähinnä hyötyä. Säilyimmehän itsenäisinä kylmän sodan ajasta ilman konflikteja ja siitä kiitos kuuluu pääosin Kekkoselle.” Tämän selvemmin ei asiaa voine sanoa.

Itse katsoisin suomettumisesta olleen Suomelle hyötyä enemmän kuin haittaa. Hyötynä näen sen, että hyvät suhteet Moskovaan pystyttiin ylläpitämään, lähinnä Kekkosen ansiosta. Kekkonen oli luonut hyvät henkilökohtaiset suhteet Neuvostojohtajiin, mitä venäläiset arvostivat ja arvostavat edelleen. Hänellä oli lähes diktaattorin valta Suomessa, hyvien Moskovan suhteidensa ansiosta??. Väitetään hänen käyttäneen näitä suhteita hyväkseen, niin sisäpoliittisten- ja myös henkilökohtaisten tavoitteidensa ajamiseen. Samassa paketissa kaikki.

Suomen nykyisen presidentin, Tarja Halosen Venäjän suhteiden ylläpitämistä vaikeuttaa sukupuolikysymys. Venäläiset ovat vanhoillisia tässä asiassa. Halonen on kuitenkin, käsittääkseni hoitanut suhteista hyvin sen osan, mikä presidentin tehtäviin viran puolesta kuuluukin hoitaa. Ehkä enemmänkin puhelimitse, kuten suomalaisilla on nykyisin tapana. Puhelimen välityksellä ei kuitenkaan presidentit voi saunoa, metsästämisestä ja kalastamisesta puhumattakaan. Putin harrastaa judoa ja on opiskellut oikeustieteitä. Medvedev ja Halonen ovat myös oikeusoppineita, joten yhteinen sävel löytynee tältä alueelta. Medvedev pitää klassisesta rock-musiikista. Yhteisiä puheenaiheita saattanee löytyä myös vastauksesta, jonka Tarja Halonen on esittänyt lasten kysymykseen: -Mitä presidentti Halonen harrastaa? ”Harrastan monia asioita, kuten liikuntaa ja kuvaamataiteita. Käyn mielelläni teatterissa ja pidän myös puutarhanhoidosta – minulla on edelleen oma siirtolapuutarhamökki.” Putinin ja Medvedevin en tiedä harrastavan puutarhanhoitoa nykyisin, mutta luulen heidän olevan asioista perillä, koska venäläiseen kulttuuriin on aina kuulunut perinteisesti pieni-, tai suurikin puutarhapalsta maalla, datshoineen.

Suomen pääministerillä olisi miljoonan ruplan paikka, mutta nykyisen pääministeri Vanhasen henkilökohtaiset ominaisuudet, eivätkä välttämättä taidotkaan riitä täydelliseen yhteistyöhön Venäjän johtajien kanssa. Pitäisi olla Kekkosen luonne, kyky ja taidot, Venäjän ja Suomen suhteiden hoidossa. Toivotaan seuraavan hallituksen pääministeriksi henkilöä, jolla nämä ominaisuudet ovat, se olisi suuri etu Suomelle. Toisaalta, ajat ovat Kekkosen ajoista muuttuneet. Nykyisin suhteiden hoito ei ole pelkästään valtionjohdon käsissä. Monet henkilöt liike-elämässä ja järjestöissä tekevät ansiokasta työtä tällä saralla. Ts. suhteet Venäjään ovat laajemmalla pohjalla, kuin Kekkosen aikana.

Suomen ja Venäjän johto tapaavat liian harvoin nykyään. Pelkät omenamehukekkerit eivät aina riitä venäläisessä kulttuurissa. Suomalaiset itse herkästi opettavat, muista kulttuureista tulleita vieraitaan, että pitää toimia maassa maan tavalla. Koskeeko tämä myös suomalaisia itseään, kun he menevät esim. Venäjälle? En tarkoita tällä, että pitäisi opetella alkoholin käyttöä venäläisittäin, mutta pientä joustoa voisi hyväksyä siinäkin asiassa, vaikkapa vain vierasvarana. Venäläinen kulttuuri ei suosi täysraittiutta. Todistettavasti yksi tällainen täysraitis on olemassa, mutta hänkin on vain sitä olosuhteiden pakosta. Häntä voi käydä ihmettelemässä omassa mausoleumissaan, punaisella torilla Moskovassa.

Kurssin aiheeseen liittyen, olen ottanut esille kirjahyllystämme ”Kekkosen myllykirjeet ” ja toisena ”Muutoksen vuosikymmenet”. Molemmille on paikka Paasikiven muistelmien vieressä, jotka hankin Itäkeskuksen kirja-alesta. Samaan hyllyyn pitäisi vielä saada mahtumaan kirpparilta hankkimani Väinö Tannerin ”Sillanrakentaja”. Nämä eivät vielä riittäne todistamaan kotiani kulttuurikodiksi, mutta lähelle päästäneen, kun vielä lisätään kirjaluetteloon antikvariaatista hankkimani Solzenitsynin ”Ivan Denisovitsin päivä”. Kriteerin täyttäminen edellyttää tietysti näiden kaikkien lukemista.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Urho_Kekkonen

Muutoksen vuosikymmenet osassa ”Luottamuksen lujittaminen” on vielä nykypäiväänkin sopiva tosiasia, eräästä Kekkosen vuonna 1943 Tukholmassa pidetystä puheesta:

”Sille seikalle, että tämä suurvalta (Silloin Neuvostoliitto,nyt Venäjä) on naapurimaamme, me emme mahda mitään. Tästä tosiasiasta lähtien meidän on tehtävä johtopäätöksemme.”

Nyt elämme vuotta 2008, mutta tilanne tältä osin ei ole muuttunut miksikään.

Vuonna 1975 Kekkonen kertoo kirjassaan aiheesta edelleen: ”Hahmotellessani tästä väistämättömästä lähtökohdasta Suomen ulkopolitiikkaa sodan päätyttyä torjuin jyrkästi sellaisen vaihtoehdon, että pyrkisimme etsiytymään Neuvostoliiton/Venäjän vastaisten voimien rintamaan, koska Suomi silloin muodostuisi Neuvostoliitolle/Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän eteen työnnetyksi tukikohdaksi, joka joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtavat sotaan.”

Onko mikään tästäkään muuttunut?

Paasikiveä käsittelevässä osuudessa, Kekkosen kirjassa ”Muutoksen vuosikymmenet” Kekkonen kertoo Paasikiven usein lukeneen yölukemistona Florinskyn kirjaa ”Venäjän historia”. ”Paasikivi suorastaan piinasi itseään Suomen ja sen itäisen naapurin välisten suhteiden selvittelyllä. Hän saattoi tulisen temperamenttinsa mukaan raivota selostaessaan jotakin yksityiskohtaa, jossa vanha tsaari-Venäjä tai Neuvostoliitto oli hänen mielestään menetellyt väärin Suomea kohtaan, mutta pian hän siirtyi pääteemaansa: tärkeintä Suomelle on ja tulee olemaan hyvien suhteiden säilyminen Venäjään,” kertoo Kekkonen kirjassaan.

-Kirjeitä myllystäni kirjassaan Kekkonen kertoo myös erään tapahtuman Seurasaaresta, jossa hän usein ulkoilutti koiriaan:

”Kekkonen oli koiransa kanssa kävelyllä Seurasaaressa. Häntä vastaan tuli kaksi herrasmiestä, joiden kesken syntyi ohituksen jälkeen seuraava keskustelu:
A: Mikä se tuo oli?
B: Venäläinen vinttikoira.
A: Kyllä mä nyt toki Kekkosen tunnen, mutta mä tarkoitin tota koiraa.”

Kekkonen oli omanlaatuisensa humoristi. Kun lukee hänen tekstejään tämä käy ilmi useissa hänen kirjoituksissaan ja kansalaisille lähettämissään kirjeissä. Hänen asioiden käsittelynsä on asiallista ja kirjoitustyylinsä pääsääntöisesti asialinjalla pitäytyvää. Kirjeiden sävy on saajan ja myös asian mukaan tarkoin harkittu. Usein niihin liittyy jokin pieni, lähes huomaamaton sutkaus tai muu humoristinen yksityiskohta, jonka vain saaja ymmärtää huumoriksi. Tässä olisi jollekin tutkijalle mielenkiintoinen tutkimusaihe: ”Kekkonen humoristina.” Lähdeaineistoa ei tulisi puuttumaan.
Tätä puolta Kekkosessa olen itse ihaillut eniten.

”Professori Ilmari Turja
Helsinki

Hyvä veli,
Kirjeessäsi luen, että olet Rooman matkallasi hävittänyt matkalaukkusi. Osanottoni.
Mutta tunnen muitakin sivistyneitä insinöörejä ja näytöskirjailijoita, jotka humalapäissään hävittävät kamppeensa….”

Urho Kekkonen, -Muutoksen vuosikymmenet on luettava kirja. Suosittelen, etenkin nuoremmille opiskelijoille ja miksi ei meille vanhemmillekin. Kirjaa ei ole rasitettu liialla sivumäärällä ja se on runsaasti kuvitettu. Kirjan lukaisee hetkessä, mutta sen herättämät ajatukset jäävät muhimaan pidemmäksi aikaa. Luettuaan kirjan, herää useita uusia kysymyksiä, mutta kysymykseen, -Oliko Suomi ”suomettunut” kylmän sodan aikana, lukija saa vastauksen luettuaan kirjan puoleen väliin ja asia vahvistuu edelleen, viimeisille sivuille edettäessä. Vastaus ei tule valmiina, oli/ ei ollut muodossa. Lukekaa kirja, niin voitte itse päätellä asian oikean laidan.

Vuonna 1984 oli Espoon Dipolissa Neuvostoliiton avaruustekniikkaa esittelevä näyttely, josta kuva. Kuvassa oikealla tutkailee erästä avaruuslaitetta, silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen.
Miksi Väyrynen, Kekkosta käsittelevässä jutussa? Väyrynen oli Kekkosen oppipoika ja hänestä olisi tullut jopa Kekkosta parempi Kekkonen, mutta kansan kannatus ei riittänyt.

Kuva: Kalevi Kontiokorpi
avaruusnayttely-small.JPG

Suomen historiaa.

2. lokakuuta 2008

Kolmas historian kurssi on otsikoitu -Suomen historian käännekohtia.
Kurssi käsittelee mm.suurmiehiä autonomian ajalta ja nyt. Jokainen muistanee suurmiehistä ainakin seuraavat: Johan Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot, Johan Vilhelm Snellman, Zacharias Topelius, Adolf Iwar Arwidsson ja Uno Cygnaeus.

Kaikki muut nimet ovat tuttuja, mutta ei Adolf Iwar Arwidsson. Syyksi ei voitane sanoa, että nimi vaikuttaa ruotsalaiselta. Eihän meidän suomalaisten tarvitse kaikkia ”hurreja” tuntea, vai mitä? (Anteeksi, täti ja eno siellä……..)

Adolf Iwar Arwidsson oli suomalainen poliitikko, kirjailija, runoilija, historiantutkija, sanomalehtimies ja laukaalaisen papin poika. Opiskellessaan Turun akatemiassa Arwidsson liittyi radikaaliin opiskelijapolveen, joka pyrki uudistamaan kirjallista ajattelua romanttiseen suuntaan. Opiskellessaan Uppsalassa 1817–1818 Arwidsson kiinnostui kansallisromantiikasta ja perusti Suomeen palattuaan Åbo Morgonblad -nimisen lehden vaalimaan kansallista herätystyötä.

Lehden kritiikki valtiollista johtoa vastaan johti sen lakkauttamiseen keisarin päätöksellä 30. syyskuuta 1821. Hänet myös karkotettiin Turun akatemiasta vuonna 1823. Arwidsson muutti Ruotsiin 1823. Vuonna 1843 hänestä tuli Tukholman kuninkaallisen kirjaston johtaja. Arwidsson kuoli 1858 matkalla kotipitäjäänsä Laukaaseen.

Arwidsson kehotti suomalaisia etsimään ominta olemustaan historiasta. Hänen mukaansa suomalaiset olivat jo kansa, joka ei vain aikaisemmin ollut tiedostanut asemaansa. Lentävä lause ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” kuului hänen suustaan.

Arwidssonin suusta tulleen, lentäväksi muodostuneen lauseen olen luullut tähän asti tulleen itseni kaltaisen, täysin suomalaisen ”juntin” suusta, siitäkin huolimatta, että se vaikutti sivistyneen ihmisen sanomalta. Kuten huomataan, ei koiraa ole karvoihin katsomista, eikä nimi miestä pahenna, etenkään nimimiestä.

Muut edellä luetellut suurmiehet tunnemmekin. Nykyiset suurmiehet ja naiset ovatkin sitten kinkkisempi juttu. Jos hyppäämme suoraan 1800-luvulta, 1900-luvulle, emme voi olla törmäämättä suurmieheen, nimeltä Carl Gustaf Emil Mannerheim. Kaikesta ristiriitaisuudestaan huolimatta, häntä voitaneen pitää yhtenä Suomen historiaan eniten vaikuttaneista henkilöistä, Urho Kekkosen lisäksi, jota en voinut olla tässä mainitsematta.
Hänestä ei sen enempää, mutta…………

Voiko sodan vastustaja, pasifisti olla suurmies? Joidenkin mielestä kyllä ja ehdottomasti.
Näitäkään mielipiteitä ei voi ohittaa huomiotta.

Kurssin aikana tuli esille toinenkin henkilö, josta en ollut aikaisemmin kuullut enkä tiennyt mitään.
Hänen tarinansa sai ajattelemaan sankaruutta eri näkökulmasta, kuin tähän asti olen ajatellut. Sankareitahan suurmiehet ovat, vai kuinka? Sodissa syntyy legendoja sankareista. Näiden sotasankareiden sankaruuden aste on se, mihin se kenenkin sankarin kohdalla asetetaan. Sankari on yleensä henkilö, jota sankarina pidämme. Pienistäkin teoista ja tapahtumista voidaan sodissa synnyttää suuriakin sankareita. Toisaalta, on myös sankareita, joiden yksi teko voi olla suurempi, kuin joidenkin, suurina sankareina pitämämme teot yhteensä.

Olen lainannut, luvatta, alla olevan tekstin opiskelijoiden keskustelualueelta.
Kirjoittaja on historian kurssin opiskelija.

”Suomen historian henkilöistä Arndt Pekurinen ansaitsee ehdottomasti kunniaa elämäntyöstään. Hän oli suomalainen pasifisti, hän kieltäytyi kaikesta väkivallasta ja ei suostunut tekemään minkäänlaista armeijaa hyödyttävää työtä. Hänen mottonsa oli Jonathan Swiftin lause:

”Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa.”

Hän istui vankilassa vakaumuksensa puolesta yhteensä neljä vuotta ja lopulta hänet teloitettiin kun hän kieltäytyi talvisodan aikaan tarttumasta aseisiin. Pekurisen puolesta vedottiin kansainvälisestikin Suomen hallitukseen. Mukana mm. Albert Einstein ja joukko brittiparlamentaarikoita. Osin tämän painostuksen ansioista säädettiin Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki, Lex Pekurinen, 14.4.1931.”

Asioilla on aina muitakin puolia kuin ne, mitä itse pidämme oikeina ja tosina.
Arndt Pekurisen tarina saa ajattelemaan sankaruutta ja suurmiehiä eri näkökulmasta, kuin mihin on totuttu. Kuinka monta hänen kaltaistaan on ollut, meidän heistä mitään tietämättä.

Etsin netistä tietoa hänestä ja löysin elävästä arkistosta kaksi yleisradion tekemää radiojuttua ja yhden videon, jossa on Erno Paasilinnan haastattelu.

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=120&a=5121

Paasilinna on tehnyt kirjan ”Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus”

Kirjavinkit:

http://www.kirjavinkit.net/arvostelut/rohkeus-arndt-pekurisen-elama-ja-teloitus/

”Arndt Pekurisen suunnaton rohkeus seisoa omien ihanteidensa takana taipumatta sopii malliksi kaikille. Pekurisen aseistakieltäytymisen syyt eivät olleet uskonnolliset tai ideologiset, vaan hänelle asia oli omantunnonkysymys. Se lieneekin yksi syy, miksi hän on jäänyt historian pimentoon.”

Kannattaa kuunnella, katsoa ja lukea.

Kuvassa Kym/Jp:n viestikomppanian jääkäreitä tehtävissään, RUK:n Krh-komppanian alakerrassa olevassa viestikeskuksessa kesällä 1964. Takana oik. ”bloggari” itse 17 v.
Motto: ”Tässä sitä taas ollaan, puhtaan kaulan kanssa.”

keskusmiehet.JPG

Uskonnot

19. syyskuuta 2008

Lukion oppimäärän suorittamiseen kuuluu pakollisena myös uskonto. Valittavana on, joko evankelisluterilainen uskonto tai ortodoksinen uskonto. Valitsin molemmat. Uskonnon opiskelun vaihtoehtona on elämänkatsomustieto.

Kun tutustuu opetussuunnitelmassa elämänkatsomustiedon opetuksen keskeiseen sisältöön, tulee johtopäätökseen, että mielellään sitäkin suosittelisi kaikille, eikä vähiten itselle opiskeltavaksi. Kurssi tutustuttaa mm erilaisiin hyvän elämän malleihin. Keskeinen teema on yksilön elämänkatsomuksen rakentuminen ja olemassaolon peruskysymykset. Syventävä kurssi perehdyttää maailmankuvan muodostumiseen ja erilaisiin maailmankuvaan vaikuttaviin käsityksiin. Keskeinen teema on maailmankatsomusten perusteet ja erilaisten tietoa välittävien instanssien, kuten media, järkiperäinen arviointi.

Uskonnon opiskelu ei vaadi uskonnollista vakaumusta. Mielenkiinto asiaa kohtaan riittää, kuten muissakin oppiaineissa. Uskonnoilla on aina ollut vaikutuksensa ihmisten ajatteluun, kulttuuriin ja yhteiskuntaan, riippumatta sen poliittisesta järjestelmästä. Esimerkkejä on olemassa ateististen valtioiden romahtamisesta syntyneen tyhjiön uudelleen täyttämisestä.

Lukion ensimmäinen, pakollinen kurssi käsittelee uskonnon luonnetta ja merkitystä. Kurssin tavoitteena on, että opiskelija tietää millainen ilmiö uskonto on.

Lapset kastetaan lain hengen mukaan äidin uskoon. Luterilaisen kirkon yhteyteen kastettuna ja rippikoulun käyneenä, katsoin luonnollisimmaksi valinnaksi evankelisluterilaisen uskonnon kurssin suorittamisen. Toisena, vapaaehtoisena oppiaineena oli mahdollisuus valita ortodoksinen uskonto, johon on myös siteitä isäni suvun puolelta. Näitä kahta vertaamalla voi yrittää saada jonkinlaisen käsityksen niiden eroista ja yhtäläisyyksistä. Ihmiselle on rikkaus saada tutustua useisiin uskontoihin ja muihinkin elämäämme koskettaviin asioihin monipuolisesti. Elämä ei ole pelkästään ”yhden asian liike”, eikä kannata jäädä itsellemme tärkeillä ja kiinnostavilla alueilla, kovin suppean tiedon varaan. Tieto vähentää luuloa.

Pitää osata kyseenalaistaa ja olla myös kriittinen, kaikkea meille tarjottavaa kohtaan. Tämä koskee erityisesti uskontoa ja eritoten politiikkaa. Niissä, jos missä kannattaa silmälaput laittaa narikkaan ja ottaa aivot käyttöön. Tosin, tunteellekin pitää jättää oma sijansa. Kaikkeahan ei järjellä pystytä selittämään.

Markkinataloudessa verrataan tuotteita ja palveluja keskenään, haluttaessa mahdollisimman hyvä tuote tai palvelu määrättyyn käyttötarkoitukseen. Voisiko myös uskonnot ja kirkot tuotteistaa, tai peräti brändätä, kuten nykyään on tapana. Mikä on meidän kirkkojemme brändi ja mikä on brändin imago?

Mitkä sitten olisivat näiden kahden ”uskontotuotteen” valintakriteerit, joiden perusteella niistä toinen valitaan, jos valitaan. Molempien tuotteiden kohdalla on sama ”käyttötarkoitus”. Onko toinen niistä kestävämpi ja luotettavampi? Miellyttääkö pakkaus silmää ja onko tuote hyvä, vaikka pakkaus ei ole kovin värikäs ja näyttävä? Saammeko juuri sitä, mitä pakkauksessa luvataan, vai muuttuuko koostumus ja toimintatapa ajan myötä? Tuleeko siihen jokin ominaisuus, josta emme pidä, vai toimiiko tuote totutulla tavalla myös tulevaisuudessa. Onko toinen, tarjolla olevista tuotteista parempi kuin entinen, jo käytössä oleva, jonka valintaan emme itse ehkä ole päässeet vaikuttamaan. Jos harkitsemme vaihtoa toiseen, onko sillä mitään merkitystä, että olemme saaneet nykyisen syntymälahjana?

Kysymyksiä voisi esittää vaikka kuinka paljon. Onko niillä kuitenkaan merkitystä, kun kysymyksessä on tuote, jolla ei ole parasta ennen, eikä viimeistä käyttöpäivää. Lopulta voi käydä niinkin, että et itse valitsekaan tuotetta, vaan tuote valitsee sinut. Uskontoa ja kirkkoa ei kannata kuitenkaan vaihtaa kokeiltavaksi, kuten puhelinoperaattoreita.

Meillä Suomessa on kaksi valtion kirkkoa. Molemmilla on veronkanto-oikeus ja kumpaankin voi liittyä kuka tahansa ehdot täyttävä henkilö. Eroja on kuitenkin olemassa siinä, kuinka kirkko ottaa vastaan jäsenikseen haluavat. Ev.lut. kirkkoon liittyminen on liittyjälle helpompaa, koska häneltä ei vaadita liittyessään mitään erityistoimenpiteitä, kuten välitöntä syntien tunnustamista, mikä ortodoksikirkossa on edellytyksenä jäseneksi liittymiselle. Tämä saattaa olla suurin kynnyskysymys. Ei niinkään tapahtumana, vaan itse ajattelisin olevan vaikeinta lajitella asioita synteihin ja ei synteihin. Selvät tapaukset eivät tuota ongelmia, mutta miten on niiden pikkujuttujen kanssa, pitääkö nekin tunnustaa mitä ei itse edes pidä synteinä. Tietysti, jokainen voi henkilökohtaisesti asettaa oman syntisäkkinsä kooksi minkä haluaa. Ei sen kuitenkaan tarvitsisi mikään silppusäkki olla. Joitakin saattaa vaivata pienikin synniksi luokiteltu teko ”mahottomasti”, mutta toisia taas ei hetkauta mikään.

Ortodoksikirkossa voi käsitykseni mukaan käydä keventämässä syntisäkkiään niin usein kuin katsoo tarpeelliseksi. Toisena osapuolena on teologisen koulutuksen omaava pappi, johon voi luottaa täysin. Luterilaisen kirkon traditioon ei ole kuulunut vastaavaa tapaa, kuin ortodoksikirkossa on ollut. Luterilaisen kirkon yhteyteen on tullut kiertäviä maallikkosaarnaajia ja henkiparantajia. Näiden järjestämissä tilaisuuksissa on myös mahdollisuus saada ”synninpäästö” siihen koulutetuilta kirkon jäseniltä. Näissä tilaisuuksissa kerätään kolehti, sekä myydään tuotteita, lähinnä äänitteitä ja julkaisuja, tilaisuuden järjestäjän kulujen peittämiseksi. Yhteen tällaiseen olen osallistunut ”tarkkailijana”. Muuten hyvää sanomaa varjosti liiallinen markkinointihenkisyys. Olen tottunut pitämään kauppapaikkaa ja kirkkoa erillään toisistaan. Nyt täysi myyntipöytä toi mieleeni lähinnä markkinapaikan. Kirkon tiloihin ei mielestäni sovi tällainen toiminta. Kynttilöiden ja tuohusten myynti ovat asiaankuuluvia, samoin matkamuistoina myytävät kortit. Valamon luostarin myymälä Tuohus on asia erikseen, sillä se ei ole Jumalanpalvelustiloissa.
Sieltä voi ostaa myös hyviä viinejä.

Kuva: Kalevi Kontiokorpi
p3164923.JPG

Historian valossa ja hämärässäkin.

1. syyskuuta 2008

Historia muuttuu jatkuvasti, vaikka jotkut toisin väittävätkin. Joidenkin mielestä kirjoitettu historia on muuttumatonta. Kirjoitettu, mikä kirjoitettu.

Eilen historia kirjoitettiin eri tavalla kuin tänään ja huomenna taas omalla tavallaan. Nykyisessä historiankirjoituksessa päästään lähemmäksi totuutta, kuin aikaisemmin. Sitä aikaa, missä historian tapahtumat ja täysi totuus niistä kohtaavat, saadaan ehkä vielä odottaa. Tästä on nykypäivän hyvänä esimerkkinä Huhtiniemen tapahtumat, joista ei ole saatu totuutta esiin kaivamallakaan. Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan ja totuus tulee lopulta aina julki. Sitä lähes jokainen suomalainen odottaa Huhtiniemenkin kohdalla. Parasta ei olisi se, että oletetut ruumiit löytyisivät vaan se, että niitä ei olisi ollutkaan. Huonoin vaihtoehto olisi, että totuus ei paljastuisi koskaan. Kaksi totuutta ei kuitenkaan ole mahdollista. Rahan, tai lähinnä sen näennäisen puutteen, eikä poliittisten suhdanteiden pitäisi antaa vaikuttaa historian tutkimukseen, kuten Huhtiniemen kohdalla näkyy käyneen.

Lukion historian kurssi HI3 kertoo Suomen historian käännekohdista, alkaen 1800-luvulta.

Vuonna 1808 helmikuussa alkanut ja 17.9.1809 Haminan rauhaan päättynyt sota on tullut tunnetuksi Suomen sotana. Sodan aikana Venäjän sotajoukot valloittivat Suomen ja rauhanehdoissa Suomi liitettiin osaksi Venäjää.

SODAN ALOITUS

Sota alkoi, kun venäläiset hyökkäsivät Ruotsin alueelle Suomessa ilman sodan julistusta 21.2.1808 aamuyöllä Kymijoen yli Ahvenkoskella, Strömforsissa, Hirvikoskella, Anjalassa ja Keltissä. Tästä hetkestä noin viikkoa myöhemmin venäläiset hyökkäsivät myös Savoon.

http://www.elisanet.fi/apila/SP/SIVU001.htm

Niinkin voi vielä joillekin, tämän päivän historian amatööritulkitsijoille käydä, että faktatietoa ei haluta tunnustaa, tai jopa halutaan muuttaa jo tiedossa olevaa faktaa. Suomalaisen ja venäläisen historian tulkinnalla saattaa vielä nykypäivänäkin olla pieniä nyanssi eroja, varovaisesti tulkiten. Vanha venäläinen sanonta, бумага ест бумага, практика ест практика, paperi on paperia ja käytäntö on käytäntöä, pitänee vieläkin paikkansa, vaikka sitä voisi vähitellen alkaa soveltaa myös nykymuotoon, бумага ест практика, практика ест бумага, paperi on käytäntöä ja käytäntö on paperia. Paperille painetun historiankirjoituksen, lakien ja muiden sopimusten tulee olla myös käytännössä pitäviä, eikä vain tarkoitushakuisesti tulkittavia, tai jopa mitättömiä.

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) kuvasi Suomen sotaa teoksessaan Vänrikki Stoolin tarinat (1848, 1860). Teos on näihin päiviin asti ollut yksi rakastetuimpia Suomen historiaan perustuvia fiktiivisiä kuvauksia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sota

Yksi suomalaiseen mielenmaisemaan syvimmin painuneista Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmoista on eittämättä sotamies Sven Tuuva. Häntä voi hyvällä syyllä kutsua kansallisromanttisesti kuvatun suomalaisen kansanmiehen arkkityypiksi.
Vielä nykyäänkin Sven Tuuvan hahmo symboloi suomalaisille monia niitä luonteenpiirteitä, joita mielellään liitämme itseemme: sinnikkyyttä, rohkeutta ja periksi antamattomuutta. Tätä ”kolmiyhteisyyttä” on myöhemmin alettu kutsua käsitteellä- Suomalainen sisu.

Toisaalta, Sven Tuuva on myös yksi tavallisen kansan hahmoista, joihin kirjankin lukija helposti ihastuu, ellei peräti samaistu. Näiden hahmojen sankaruus perustui rehellisyyteen ja uskollisuuteen, jota jotkut saattavat pitää jopa yksinkertaisuutena.

Jokainen tuntee omasta asuinympäristöstään ainakin yhden ”Sven Tuuvan”, jos ei useammankin. Kansallisella- ja globaalillakin tasolla löytyy suomalaisia Tuuvan kaltaisia sankareita, urheilun, talouselämän ja politiikankin saralta. Kaikilla aloilla on omat ”Tuuvansa”, eivätkä kaikki ole välttämättä edes rivimiehiä, kuten esikuvansa.

Koljonvirran taistelun jälkeen Sven Tuuva löytyy kuolleena. Luoti on lävistänyt hänen sydämensä.

”Tuo luoti, sit’ ei kieltää voi, ties’ kuinka kohtasi,
Enemmän tiesi se kuin me”, niin lausui kenraali,
Ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,
Se parempahan pyrki vaan, lens’ jaloon rintahan.
Pää huono oli, vaan sydän paikallaan.”

Uutta historiankirjoitusta saimme lukea tämän päivän lehdistä otsikolla -Mannerheim määräsi keskitysleirit Itä-Karjalaan.

”Itä-Karjalan venäläistä väestöä siirrettiin syksyllä 1941 keskitysleireille ylipäällikkö Mannerheimin käskystä. Ylipäällikön etukäteen antamasta sotilaskäskystä vangita venäläiset ei puhuttu mitään. Itä-Karjalan kaikkien keskitysleirien asukasmäärä oli suurimmillaan 23 984 vuoden 1942 huhtikuun alussa. Vuoden lopussa leiriläisiä oli vielä 14 862.”

Tiedot ovat historiantutkija Osmo Hyytiän tietoteoksesta Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Editan kustantama kirja perustuu laajaan lähdeaineistoon.

Luin erään lehden yleisönosastokirjoituksen, jossa kirjoittaja kommentoi edellä olevaa uutista. Hänen mielestään näistä mainituista leireistä ei pidä käyttää keskitysleiri nimitystä. Hänen mielestään ne olivat pelkkiä vankileirejä. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että kirjoittaja haluaa hiukan mukavamman nimityksen täysin samalle asialle. Näiden leirien erona oli vain se, että suomalaisten keskitysleireiltä ei välttämättä haihduttu savuna ilmaan. Niistä saattoi jopa selvitä valtaosa hengissä ns.vapauteen.

Samaa asiaa sivuaa myös -Kirkon historia, Ortodoksin käsikirja.
”Itä-Karjalan valtaus aiheutti ortodoksien keskuudessa yleistä innostusta. Koettiin, että sota oli avannut uuden mahdollisuuden Karjalan yhdistämiseksi. Käytännössä tilanne oli monimutkainen, sillä itäkarjalaiset eivät suinkaan aina ottaneet suomalaisia vastaan vapauttajina. Suomalaiset myös sulkivat tuhansia alueen venäläisiä ja karjalaisia keskitysleireille poliittisista syistä.”

Historiaa ei vielä ole kirjoitettu tältäkään osin täysin valmiiksi.

Henkilökohtaista historiaa. Vuosina 1954-56 kävin kansakoulua Keltin koulussa, josta kuva alla.
http://www.keltti.net//index.php?option=com_content&task=view&id=34&Itemid=84keltin-koulu.jpg

Mielenkiintoinen kirja

27. elokuuta 2008

Kävin sunnuntaina vaimon puoleisen suvun sukujuhlissa. Sukujuhlat ovat siitä hyviä, että siellä näkee ja tapaa ihmisiä, joita ei ole koskaan nähnytkään. Samoin yllättyy ihmisistä, joiden ei ole tiennyt kuuluvan johonkin tiettyyn sukuun.

Synnyinseutuni Simpeleen ihmiset ovat ahkeroineet kotiseutunsa eteen monella tapaa. Yleensä sen puolen ihmiset ovat kotiseuturakkaita ja antavat arvoa kaikelle ja kaikille, jotka tekevät sen eteen jotain, mikä yhdistää heitä omiin juuriinsa ja ommaa sakkii. On hienoa sanoa kuuluvansa edelleenkin siihen samaan joukkoon, jos ei aina niin fyysisesti, mutta henkisesti ainakin.

Niin, se kirja….. mihin otsikossakin jo viittasin.

Edellä mainitsemassani sukujuhlassa oli tilaisuus ostaa ennakkoon, tänään ilmestyvä Simpeleen Karjalaisseuran 60-vuotisjuhlajulkaisu -Kun raja pirstoi Karjalan. Kirja sisältää lähes 50 eri kirjoittajan muistelmia sota-ajasta ja sitä seuranneista pulavuosista. Kertomukset ovat realistisia kokemuksia ihmisten omasta- ja muiden, heitä lähellä olevien ihmisten elämästä. Kirjaa lukiessa kulkevat tutut maisemat silmien editse ja parasta mitä lukiessa voi kokea, on siihen elämäntilanteeseen ja aikaan, sekä elinympäristöön samaistuminen. Lukija huomaa elävänsä kertojan mukana, niin iloissa kuin suruissakin. Muistelot, joiksi kirjoituksia kirjassa kutsutaan, ovat jokaisen kirjoittajan itsensä näköisiä ja tuntuisia. Osa muisteloista on kirjoitettu sillä seudun ominaisella murteella, josta eräs kirjoittaja toteaa -Iha tulloo suu makkiiks ko saap sitä haastaa!

Tätä kirjaa lukiessa ei jäänyt epäselväksi eräs asia, josta jo tuolla muualla olen maininnutkin. Sanoin kuuluvani joukkoon, joka ei ole mistään kotoisin. Pyörrän ehdottomasti tuon toteamukseni. Kirjan luettuani olen löytänyt sen punaisen langan, jota seuraamalla juureni ovat uudelleen löytyneet ja tiedän tarkalleen mistä olen kotoisin. Lopotin kaksikerroksiset puutalot ja myöhemmin ”Kapkaupungin” suorat talorivit iloisine ihmisineen nousevat muistoihin. Näen mielessäni, kuinka pellavapäinen viisivuotias poikanen, joka on karannut kotoaan isänsä perään rakennustyömaalle, katselee lautatapulin takaa, ahkeria uuden kodin rakentajia Kotitiellä. Joku miehistä huomaa pellavapään ja huutaa hänet pois piilostaan muiden joukkoon.

Kirjan monissa kuvissa näkee paljon tuttuja kasvoja ja heitäkin, joista on vain kuullut, mutta ei ole nähnyt. Sukulaisiakaan ei kirjan sivuilta puutu. Suuriin sukuihin kuuluvana ei voi välttyä kohtaamasta sukulaisiaan yllättävissäkään paikoissa. Isoäitini aina iloiset kasvot ja Teuvo setäni, yksi kahdeksasta veljeksestä, suvun miehille tyypillisellä muikealla ilmeellä varustetut kasvot, olivat kirjan iloisin elämys. Teuvon moottoripyörä- ja veneharrastusten vuoksi sukulaiset pelkäsivät hänen kuolevan nuorena, mutta toisin kävi. Muut veljekset menivät ennen häntä. Lähtöjärjestys oli päätetty muualla.

En malta olla lainaamatta kirjan erästä kohtaa, joka kuvaa hyvin kirjan henkilöiden elämää ja sitä, miten vaikeuksienkin keskellä voi elää heille tyypillistä ihmisläheistä elämää. Ehkä siitä on jotain tarttunut meidän, jälkeläistenkin sisuksiin, vaikka sitä ei aina päältäpäin huomaisikaan.

Kirjoittaja on isäni serkku Raili Loima ja hän kertoo: ” Myöhemmin olen oivaltanut, että Simpeleen ihmiset olivat ainutlaatuisia, niin hyväksyviä ja vieraanvaraisia. He olivat karjalaisia koko ajan, yötä päivää. Taitavuus ja luovuus näkyivät soitossa, laulussa, talonrakennuksessa, veneenveistämisessä, kankaankutomisessa, ompelussa, ruoanlaitossa, siisteydessä ja kauneudentajussa. Kondratjeffit (isäni suku) ja Kokkoset (isän äidin suku) olivat monitaitoisia ihmisiä. Lähimmäisen auttaminen oli yksi niitä arvokkaimpia ominaisuuksia, joita Simpeleen ihmisissä oli. Tiedän myös, että he rukoilivat paljon. Eräs arvostamani ihminen sanoi minulle kouluaikaan: ”Suomi pärjäsi sodassa niin hyvin, koska kansa rukoili”.
ps:Suluissa olevat kommentit ovat omiani.

Joissakin ihmisissä konkretisoituu tuo kaikki, mitä edellä on kerrottu. Isoäitini, jos kuka oli myös, monen muun ohella, ihminen, joka piti huolen omistaan. Tulivatpa he sitten yöllä tai päivällä. Aina oli vastaanotto yhtä lämmin. Nälkäiset syötettiin, juomistakin tarjottiin, vaikka siitä aina ei tulijalla näyttänyt olleen puutetta. ”Paist`potti” ilmestyi pöytään kylmäkomeron kätköistä, oli vuorokauden aika mikä tahansa. Elon myrskyissä ryvettyneet ulsterit ja muut kamppeet huollettiin. Hyviä neuvojakin annettiin, jos tiedettiin niitä tarvittavan ja tarvittiinhan niitä, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Yleensä enemmän. Mummon ortodoksisuus näkyi hänessä ja ikoni tuohuksineen ja lampukat huoneen peränurkassa antoivat meille lapsille ihmettelyn aihetta moneksi kerraksi. Pietiläisen kaupan edessä 50-luvulla olleesta kioskista mummon ostamat keltaiset kermajäätelötikut olivat maailman parhaita, eivätkä unohdu koskaan. Kermaa ei silloin säästelty lastenkaan syömisissä. Mikä parasta, silloin ei vielä jaoteltu suuhunpantavia terveellisiksi ja epäterveellisiksi. Kaikki mikä oli suussa hyvää, oli terveellistä ja se näkyi lasten kasvoilta. Ei kuitenkaan ylipainona, koska liikuntaa piti olla. Jos istuit vähän aikaa yksin paikallasi, kysyttiin heti, -olet sie kippii ko sie et ole muihe kans leikkimäs?

Joitakin kirjoja pitää muita parempina ja tämä on yksi niistä parhaimmista, ellei paras. Olen melko ronkeli luettavani suhteen ja valitsen kirjani tarkkaan. Jotkut kirjat vetävät puoleensa ja toiset taas hylkivät. Itse tosikkona ja jopa ”yksniittisenä” olen huumorin ja realismin ystävä. Niitähän elämä parhaimmillaan sisältää. Nyt viimeksi lukemani kirja on täyttä realismia, eikä siitä pientä huumorinpilkettäkään puutu. Sitä on ollut mukana määräannos menneiden sukupolvienkin elämässä, meidän onneksemme. Ehkä meitä jälkipolviakin olisi pienempi joukko, elleivät esi-isämme ja äitimme olisi osanneet elää pieni pilke silmäkulmassaan, kaiken synkkyydenkin keskellä. Jokaisella seudulla on oma sisäinen, ellei peräti sisäänlämpiävä huumorinsa, joka ei heti ulkopuoliselle aukea. Joukosta erottuvat huiput, kuten muillakin aloilla. Näitä ”koiranleukoja”, kuten sanotaan, ei meidänkään suvuista ole puuttunut.

Alla oleva kuva on napattu kirjasta -Kun raja pirstoi Karjalan. Simpeleen Karjalaisseura ry:n 60-vuotisjuhlajulkaisu. Kuvan ottohetkellä vuonna 1939 Kontiokorvet olivat vielä Kondratjeffejä. Nimi vaihtui vuonna 1944.
(Kuvan ja tekstin saat suuremmaksi klikkaamalla kuvaa)

kokkosen-naisia.JPG

Yhteiskuntaoppia

15. elokuuta 2008

Yksi mielenkiintoisimmista oppiaineista lukiossa on yhteiskuntaoppi. Yhteiskuntaoppi perustuu moneen tieteenalaan kuten valtio-oppiin, sosiologiaan, oikeustieteisiin ja sosiaalitieteisiin.

Kuka on kansalainen, kysyy oppikirja heti ensimmäisillä sivuillaan ja vastaa siihen. Yksittäinen ihminen on kansalainen. Minäkin olen siis tämän suomalaisen yhteiskunnan alku ja juuri, eli kansalainen.
Olen myös samalla EU:n kansalainen. Vaikka olenkin EU:n kansalainen, niin en siitä huolimatta ole kaikkien Euroopan unioniin kuuluvien maiden kansalainen. Hyvä niin, olisi erittäin hankalaa olla 27- maan kansalainen samaan aikaan. EU:n ulkorajaa ylittäessä olisi hankalaa luetella kaikki maat, kun kysytään kansalaisuutta. Jos kaikkia maita ei muistaisi, niin pääsisikö ulkomaille ensinkään. Pitäisi kääntyä rajalta takaisin ja bensa jäisi ostamatta, jos sattuisi bensanhakumatkalla olemaan.

Minulla olisi oikeus muuttaa täältä mihin EU-maahan tahansa. Voisin lähteä vaikka tältä istumalta johonkin hyvältä tuntuvaan unionin maahan. En nyt kuitenkaan lähde, kun en tiedä onko parempaa maata olemassakaan, kuin tämä Suomi. Suomi on hyvä maa asua ja tätä kannattaa puolustaa, sanoi Adolf Enroth`kin. Ketä uskoisimme, ellemme häntä ja aikanaan Kekkosta. Nyt ei aina tiedä kehen uskoa. Olisiko jo aika ryhtyä uskomaan itseensä?

Suomen kansalainen on vapaa ilmaisemaan mielipiteensä ja hän on myös vapaa osallistumaan, tai olla osallistumattakin. Meillä ei ole pakkovaltaa, joka käskee tekemään milloin mitäkin, yleensä sitä, mitä emme itse haluaisi. Meillä on velvollisuuksia, kuten oppivelvollisuus ja veronmaksuvelvollisuus. Useimmat näistä velvollisuuksista ovat myös oikeuksia, kuten oikeus opiskeluun ja oikeus veronmaksuun. Veroja maksamalla osallistumme tämän maan rakentamiseen, jokainen kykynsä mukaan. Veronmaksukyky ei aina korreloi maksuhalun kanssa.

Yksi tärkeimmistä velvollisuuksista on tämän maan puolustaminen. En tarkoita yksinomaan aseellista puolustamista. Oman maansa puolustamista on myös pyrkimys elää rauhanomaisesti naapurimaiden kanssa. Nythän on niin, että tänne on vapaa pääsy ilman aseita, joten aseet kannattaa jättää tänne tulijan rajalla narikkaan. Ovet ovat auki länteen, etelään ja pohjoiseen. Idästäkin pääsee nykyisin tänne helposti, kuin marketin toilettiin, jonka ovi aukeaa euron kolikolla.

Kansalaisella on myös oikeuksia, joihin jo edellä viittasin. Oikeudet ovat kirjattu jopa perustuslakiin. Nämä perusoikeudet koskevat kaikkia Suomen kansalaisia. Tärkeimpiä kohtia perustuslaissa on yhdenvertaisuus lain edessä. Ketään ei saa syrjiä ja kaikilla on oikeus elämään, henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Jokaisella meistä on sananvapaus sekä oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja. Sananvapaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voimme missä tahansa julkaista mitä tahansa. Tiedotusvälineillä, myös esim. täällä netissä on oikeus päättää siitä mitä heidän sivuillaan julkaistaan.

Jokaisella meistä, joka ei itse kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Vastuu luonnosta ja ympäristöstä kuuluu meille kaikille. Jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa. Lisäksi, julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta ja edistettävä työllisyyttä. Monikohan voi sanoa edellä mainittujen toteutuvan 100%:sti. Mitä sanovat ne 30000 syrjäytettyä nuorta, jotka eivät ole saaneet peruskoulun jälkeen opinto- tai työpaikkaa? Onko heidän perusoikeutensa toteutunut?

Onko meilläkin niin, että mitä suuremmat tulot ja omaisuus, sitä paremmin toteutuvat myös perusoikeudet.

Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen ilman, että kansalainen ei päivittäin joudu elämään niiden menettämisen pelossa. Julkisen vallan on käytettävä valtaansa kansalaisten oikeuksien vahvistamiseksi, eikä heidän oikeuksiensa kaventamiseksi. Julkisen vallan on pidettävä huoli siitä, etteivät kansalaiset joudu taloudelliseen ahdinkoon, jatkuvien elintarvikkeiden- ja palveluiden hintojen nousun vuoksi. Julkisen vallan on torjuttava kaikki yhteiskunnan sisällä olevien palveluiden tarjoajien kohtuuttomat hintojen korotuspyrkimykset. Kansalaisten riistäminen kaikissa muodoissaan on oltava kiellettyä. Toinen Suomen kansalainen ei saa hyötyä kohtuuttomasti, toisen kansalaisen kustannuksella. Tämä koskee kaikkia, myös suurten yritysten johtoon kuuluvia- ja osakkeiden omistajakansalaisia, erityisesti sähkö- vesi- ja lämpöyhtiöitä. Öljy-yhtiöistä puhumattakaan. Yrityksiä on kuitenkin voitava johtaa kannattavasti, mutta niitä ei saa pitää kansalaisen riiston välineenä. Toisten kansalaisten ja yritysten hyvinvointi on myös minun hyvinvointia.

Perusoikeuksista voidaan säätää poikkeuksia Suomeen kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen tai siihen rinnastettavien kansakuntaa uhkaavien poikkeusolojen aikana. Poikkeusoloksi ei saisi katsoa julkisen vallan taitamattomasta sosiaali- ja talous- ym. politiikan hoidosta kansalaisille syntyviä ongelmia. Mitä paremmin julkinen valta toimii ja hoitaa yhteisiä asioitamme, sitä paremmin me kansalaiset voimme.

Jokaisella kansalaisella on oikeus unelmoida vapaasti paremmasta ja turvatummasta tulevaisuudesta. Jokaisella kansalaisella pitää olla oikeus elää ilman pelkoa siitä, että hänen vapauttaan ja oikeuksiaan poljettaisiin, markkinatalouden- tai minkään ideologian nimissä.

Meillä on myös 18 vuotta täytettyämme, vapaus-, oikeus- ja jopa velvollisuus äänestää oman poliittisen tai muun parhaaksi katsomamme näkemyksen mukaisesti.

Jos kansalainen tuntee, että hänen vapauttaan ja ihmisarvoaan kunnioitetaan, hän myös itse tuntee vastuunsa yhteiskuntaa ja muita kansalaisia kohtaan.

Vapautta on myös oma lippu oman talon salossa.
”Sininen on taivas, ……siniset on silmänsä sen……”

Kuva:Kalevi Kontiokorpi
p4273203.JPG

Ötökkäoppia

9. elokuuta 2008

Lukiossa opiskellaan biologiaa. Ensimmäisellä kurssilla tutustutaan eliömaailmaan.

Sain tänään käytännössä tutustua yhteen eliömaailman edustajaan, punkkiin eli puutiaiseen. Löysin punkin sattumalta, kuten ne yleensä löytyvätkin.

Sanotaan, että jos sauna ja terva eivät tautiin auta, niin tauti on kuolemaksi. Minulla on suuret mahdollisuudet jäädä henkiin tästä puremasta, jos tuo sanonta pitää paikkansa. Löysin nimittäin punkin saunassa. Oli löytänyt tiensä nivustaipeeseen. Sain sen irrotettua hyvällä terva- shampoolla, jota käyn hakemassa vuosittain 3 litran astian shampoon valmistajalta. En erityisesti punkkien irrottamiseen, vaan aivan normaaliin hiusten pesuun. Tämänpäiväinen koe kuitenkin todisti tervan soveltuvan myös punkkien irrottamiseen. Tässä olisi markkinarakoa punkkitervan pullottajalle. Terva pieneen pulloon ja hintaa 10 euroa. Pieni provisio kirjoittajalle riittää. En ole rahanahne.

Vaaleita hiuksiani terva ei ole tummentanut. Miespuolisten blondien älykkyyttä en ole kuullut kyseenalaistetun pelkästään hiusten värin perusteella.

Katsoin ”Punkkinetistä” tietoa punkeista ja niiden käyttäytymisestä. Asiantuntija totesi mm. ”Kyytiin hyppäämisen jälkeen ihon lämpö ohjaa tämän sokean hämähäkkieläimen veriaterialle.” Ennen sanottiin, että kyllä sokea kanakin jyvän löytää, nyt pitää todeta myös, että kyllä sokea punkkikin löytää.

Oli muuten hankalassa paikassa. Yritin katsoa peilillä, näkyykö punaista rengasta. Punaista en nähnyt. Tuli mieleeni, että digikuvausta harrastavana voisi kuvata alueen ja lähettää sähköpostin liitteenä terveyskeskukseen tarkempaa analyysiä varten. Idea on vapaasti käytettävissä. Säästyneellä käyntimaksulla saa puolitoista litraa tervashampoota.

Lohdutuksena purruksi tulleille annetaan netissä erilaisia ohjeita, kuten -ei tarvitse säikähtää jos punkki puree, mutta sitten todetaan, että ”myöhemmin voi tulla erilaisia hermosärkyjä ja puutosoireita, tavallisimpina kasvohermon halvaantuminen sekä nivelsäryt ja -tulehdukset.” Pieni elukka, mutta paha tauti.

Ei tarvitse säikähtää…….

Punkista minulla ei ole kuvaa, mutta kuvassa oleva hyönteinen saa toimittaa tällä kertaa punkin virkaa.

Kuva:Kalevi Kontiokorpi
hyonteinen.JPG