Arkisto: syyskuu 2008

Uskonnot

perjantaina 19. syyskuuta 2008

Lukion oppimäärän suorittamiseen kuuluu pakollisena myös uskonto. Valittavana on, joko evankelisluterilainen uskonto tai ortodoksinen uskonto. Valitsin molemmat. Uskonnon opiskelun vaihtoehtona on elämänkatsomustieto.

Kun tutustuu opetussuunnitelmassa elämänkatsomustiedon opetuksen keskeiseen sisältöön, tulee johtopäätökseen, että mielellään sitäkin suosittelisi kaikille, eikä vähiten itselle opiskeltavaksi. Kurssi tutustuttaa mm erilaisiin hyvän elämän malleihin. Keskeinen teema on yksilön elämänkatsomuksen rakentuminen ja olemassaolon peruskysymykset. Syventävä kurssi perehdyttää maailmankuvan muodostumiseen ja erilaisiin maailmankuvaan vaikuttaviin käsityksiin. Keskeinen teema on maailmankatsomusten perusteet ja erilaisten tietoa välittävien instanssien, kuten media, järkiperäinen arviointi.

Uskonnon opiskelu ei vaadi uskonnollista vakaumusta. Mielenkiinto asiaa kohtaan riittää, kuten muissakin oppiaineissa. Uskonnoilla on aina ollut vaikutuksensa ihmisten ajatteluun, kulttuuriin ja yhteiskuntaan, riippumatta sen poliittisesta järjestelmästä. Esimerkkejä on olemassa ateististen valtioiden romahtamisesta syntyneen tyhjiön uudelleen täyttämisestä.

Lukion ensimmäinen, pakollinen kurssi käsittelee uskonnon luonnetta ja merkitystä. Kurssin tavoitteena on, että opiskelija tietää millainen ilmiö uskonto on.

Lapset kastetaan lain hengen mukaan äidin uskoon. Luterilaisen kirkon yhteyteen kastettuna ja rippikoulun käyneenä, katsoin luonnollisimmaksi valinnaksi evankelisluterilaisen uskonnon kurssin suorittamisen. Toisena, vapaaehtoisena oppiaineena oli mahdollisuus valita ortodoksinen uskonto, johon on myös siteitä isäni suvun puolelta. Näitä kahta vertaamalla voi yrittää saada jonkinlaisen käsityksen niiden eroista ja yhtäläisyyksistä. Ihmiselle on rikkaus saada tutustua useisiin uskontoihin ja muihinkin elämäämme koskettaviin asioihin monipuolisesti. Elämä ei ole pelkästään ”yhden asian liike”, eikä kannata jäädä itsellemme tärkeillä ja kiinnostavilla alueilla, kovin suppean tiedon varaan. Tieto vähentää luuloa.

Pitää osata kyseenalaistaa ja olla myös kriittinen, kaikkea meille tarjottavaa kohtaan. Tämä koskee erityisesti uskontoa ja eritoten politiikkaa. Niissä, jos missä kannattaa silmälaput laittaa narikkaan ja ottaa aivot käyttöön. Tosin, tunteellekin pitää jättää oma sijansa. Kaikkeahan ei järjellä pystytä selittämään.

Markkinataloudessa verrataan tuotteita ja palveluja keskenään, haluttaessa mahdollisimman hyvä tuote tai palvelu määrättyyn käyttötarkoitukseen. Voisiko myös uskonnot ja kirkot tuotteistaa, tai peräti brändätä, kuten nykyään on tapana. Mikä on meidän kirkkojemme brändi ja mikä on brändin imago?

Mitkä sitten olisivat näiden kahden ”uskontotuotteen” valintakriteerit, joiden perusteella niistä toinen valitaan, jos valitaan. Molempien tuotteiden kohdalla on sama ”käyttötarkoitus”. Onko toinen niistä kestävämpi ja luotettavampi? Miellyttääkö pakkaus silmää ja onko tuote hyvä, vaikka pakkaus ei ole kovin värikäs ja näyttävä? Saammeko juuri sitä, mitä pakkauksessa luvataan, vai muuttuuko koostumus ja toimintatapa ajan myötä? Tuleeko siihen jokin ominaisuus, josta emme pidä, vai toimiiko tuote totutulla tavalla myös tulevaisuudessa. Onko toinen, tarjolla olevista tuotteista parempi kuin entinen, jo käytössä oleva, jonka valintaan emme itse ehkä ole päässeet vaikuttamaan. Jos harkitsemme vaihtoa toiseen, onko sillä mitään merkitystä, että olemme saaneet nykyisen syntymälahjana?

Kysymyksiä voisi esittää vaikka kuinka paljon. Onko niillä kuitenkaan merkitystä, kun kysymyksessä on tuote, jolla ei ole parasta ennen, eikä viimeistä käyttöpäivää. Lopulta voi käydä niinkin, että et itse valitsekaan tuotetta, vaan tuote valitsee sinut. Uskontoa ja kirkkoa ei kannata kuitenkaan vaihtaa kokeiltavaksi, kuten puhelinoperaattoreita.

Meillä Suomessa on kaksi valtion kirkkoa. Molemmilla on veronkanto-oikeus ja kumpaankin voi liittyä kuka tahansa ehdot täyttävä henkilö. Eroja on kuitenkin olemassa siinä, kuinka kirkko ottaa vastaan jäsenikseen haluavat. Ev.lut. kirkkoon liittyminen on liittyjälle helpompaa, koska häneltä ei vaadita liittyessään mitään erityistoimenpiteitä, kuten välitöntä syntien tunnustamista, mikä ortodoksikirkossa on edellytyksenä jäseneksi liittymiselle. Tämä saattaa olla suurin kynnyskysymys. Ei niinkään tapahtumana, vaan itse ajattelisin olevan vaikeinta lajitella asioita synteihin ja ei synteihin. Selvät tapaukset eivät tuota ongelmia, mutta miten on niiden pikkujuttujen kanssa, pitääkö nekin tunnustaa mitä ei itse edes pidä synteinä. Tietysti, jokainen voi henkilökohtaisesti asettaa oman syntisäkkinsä kooksi minkä haluaa. Ei sen kuitenkaan tarvitsisi mikään silppusäkki olla. Joitakin saattaa vaivata pienikin synniksi luokiteltu teko ”mahottomasti”, mutta toisia taas ei hetkauta mikään.

Ortodoksikirkossa voi käsitykseni mukaan käydä keventämässä syntisäkkiään niin usein kuin katsoo tarpeelliseksi. Toisena osapuolena on teologisen koulutuksen omaava pappi, johon voi luottaa täysin. Luterilaisen kirkon traditioon ei ole kuulunut vastaavaa tapaa, kuin ortodoksikirkossa on ollut. Luterilaisen kirkon yhteyteen on tullut kiertäviä maallikkosaarnaajia ja henkiparantajia. Näiden järjestämissä tilaisuuksissa on myös mahdollisuus saada ”synninpäästö” siihen koulutetuilta kirkon jäseniltä. Näissä tilaisuuksissa kerätään kolehti, sekä myydään tuotteita, lähinnä äänitteitä ja julkaisuja, tilaisuuden järjestäjän kulujen peittämiseksi. Yhteen tällaiseen olen osallistunut ”tarkkailijana”. Muuten hyvää sanomaa varjosti liiallinen markkinointihenkisyys. Olen tottunut pitämään kauppapaikkaa ja kirkkoa erillään toisistaan. Nyt täysi myyntipöytä toi mieleeni lähinnä markkinapaikan. Kirkon tiloihin ei mielestäni sovi tällainen toiminta. Kynttilöiden ja tuohusten myynti ovat asiaankuuluvia, samoin matkamuistoina myytävät kortit. Valamon luostarin myymälä Tuohus on asia erikseen, sillä se ei ole Jumalanpalvelustiloissa.
Sieltä voi ostaa myös hyviä viinejä.

Kuva: Kalevi Kontiokorpi
p3164923.JPG

Historian valossa ja hämärässäkin.

maanantaina 1. syyskuuta 2008

Historia muuttuu jatkuvasti, vaikka jotkut toisin väittävätkin. Joidenkin mielestä kirjoitettu historia on muuttumatonta. Kirjoitettu, mikä kirjoitettu.

Eilen historia kirjoitettiin eri tavalla kuin tänään ja huomenna taas omalla tavallaan. Nykyisessä historiankirjoituksessa päästään lähemmäksi totuutta, kuin aikaisemmin. Sitä aikaa, missä historian tapahtumat ja täysi totuus niistä kohtaavat, saadaan ehkä vielä odottaa. Tästä on nykypäivän hyvänä esimerkkinä Huhtiniemen tapahtumat, joista ei ole saatu totuutta esiin kaivamallakaan. Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan ja totuus tulee lopulta aina julki. Sitä lähes jokainen suomalainen odottaa Huhtiniemenkin kohdalla. Parasta ei olisi se, että oletetut ruumiit löytyisivät vaan se, että niitä ei olisi ollutkaan. Huonoin vaihtoehto olisi, että totuus ei paljastuisi koskaan. Kaksi totuutta ei kuitenkaan ole mahdollista. Rahan, tai lähinnä sen näennäisen puutteen, eikä poliittisten suhdanteiden pitäisi antaa vaikuttaa historian tutkimukseen, kuten Huhtiniemen kohdalla näkyy käyneen.

Lukion historian kurssi HI3 kertoo Suomen historian käännekohdista, alkaen 1800-luvulta.

Vuonna 1808 helmikuussa alkanut ja 17.9.1809 Haminan rauhaan päättynyt sota on tullut tunnetuksi Suomen sotana. Sodan aikana Venäjän sotajoukot valloittivat Suomen ja rauhanehdoissa Suomi liitettiin osaksi Venäjää.

SODAN ALOITUS

Sota alkoi, kun venäläiset hyökkäsivät Ruotsin alueelle Suomessa ilman sodan julistusta 21.2.1808 aamuyöllä Kymijoen yli Ahvenkoskella, Strömforsissa, Hirvikoskella, Anjalassa ja Keltissä. Tästä hetkestä noin viikkoa myöhemmin venäläiset hyökkäsivät myös Savoon.

http://www.elisanet.fi/apila/SP/SIVU001.htm

Niinkin voi vielä joillekin, tämän päivän historian amatööritulkitsijoille käydä, että faktatietoa ei haluta tunnustaa, tai jopa halutaan muuttaa jo tiedossa olevaa faktaa. Suomalaisen ja venäläisen historian tulkinnalla saattaa vielä nykypäivänäkin olla pieniä nyanssi eroja, varovaisesti tulkiten. Vanha venäläinen sanonta, бумага ест бумага, практика ест практика, paperi on paperia ja käytäntö on käytäntöä, pitänee vieläkin paikkansa, vaikka sitä voisi vähitellen alkaa soveltaa myös nykymuotoon, бумага ест практика, практика ест бумага, paperi on käytäntöä ja käytäntö on paperia. Paperille painetun historiankirjoituksen, lakien ja muiden sopimusten tulee olla myös käytännössä pitäviä, eikä vain tarkoitushakuisesti tulkittavia, tai jopa mitättömiä.

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) kuvasi Suomen sotaa teoksessaan Vänrikki Stoolin tarinat (1848, 1860). Teos on näihin päiviin asti ollut yksi rakastetuimpia Suomen historiaan perustuvia fiktiivisiä kuvauksia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sota

Yksi suomalaiseen mielenmaisemaan syvimmin painuneista Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmoista on eittämättä sotamies Sven Tuuva. Häntä voi hyvällä syyllä kutsua kansallisromanttisesti kuvatun suomalaisen kansanmiehen arkkityypiksi.
Vielä nykyäänkin Sven Tuuvan hahmo symboloi suomalaisille monia niitä luonteenpiirteitä, joita mielellään liitämme itseemme: sinnikkyyttä, rohkeutta ja periksi antamattomuutta. Tätä ”kolmiyhteisyyttä” on myöhemmin alettu kutsua käsitteellä- Suomalainen sisu.

Toisaalta, Sven Tuuva on myös yksi tavallisen kansan hahmoista, joihin kirjankin lukija helposti ihastuu, ellei peräti samaistu. Näiden hahmojen sankaruus perustui rehellisyyteen ja uskollisuuteen, jota jotkut saattavat pitää jopa yksinkertaisuutena.

Jokainen tuntee omasta asuinympäristöstään ainakin yhden ”Sven Tuuvan”, jos ei useammankin. Kansallisella- ja globaalillakin tasolla löytyy suomalaisia Tuuvan kaltaisia sankareita, urheilun, talouselämän ja politiikankin saralta. Kaikilla aloilla on omat ”Tuuvansa”, eivätkä kaikki ole välttämättä edes rivimiehiä, kuten esikuvansa.

Koljonvirran taistelun jälkeen Sven Tuuva löytyy kuolleena. Luoti on lävistänyt hänen sydämensä.

”Tuo luoti, sit’ ei kieltää voi, ties’ kuinka kohtasi,
Enemmän tiesi se kuin me”, niin lausui kenraali,
Ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,
Se parempahan pyrki vaan, lens’ jaloon rintahan.
Pää huono oli, vaan sydän paikallaan.”

Uutta historiankirjoitusta saimme lukea tämän päivän lehdistä otsikolla -Mannerheim määräsi keskitysleirit Itä-Karjalaan.

”Itä-Karjalan venäläistä väestöä siirrettiin syksyllä 1941 keskitysleireille ylipäällikkö Mannerheimin käskystä. Ylipäällikön etukäteen antamasta sotilaskäskystä vangita venäläiset ei puhuttu mitään. Itä-Karjalan kaikkien keskitysleirien asukasmäärä oli suurimmillaan 23 984 vuoden 1942 huhtikuun alussa. Vuoden lopussa leiriläisiä oli vielä 14 862.”

Tiedot ovat historiantutkija Osmo Hyytiän tietoteoksesta Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Editan kustantama kirja perustuu laajaan lähdeaineistoon.

Luin erään lehden yleisönosastokirjoituksen, jossa kirjoittaja kommentoi edellä olevaa uutista. Hänen mielestään näistä mainituista leireistä ei pidä käyttää keskitysleiri nimitystä. Hänen mielestään ne olivat pelkkiä vankileirejä. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että kirjoittaja haluaa hiukan mukavamman nimityksen täysin samalle asialle. Näiden leirien erona oli vain se, että suomalaisten keskitysleireiltä ei välttämättä haihduttu savuna ilmaan. Niistä saattoi jopa selvitä valtaosa hengissä ns.vapauteen.

Samaa asiaa sivuaa myös -Kirkon historia, Ortodoksin käsikirja.
”Itä-Karjalan valtaus aiheutti ortodoksien keskuudessa yleistä innostusta. Koettiin, että sota oli avannut uuden mahdollisuuden Karjalan yhdistämiseksi. Käytännössä tilanne oli monimutkainen, sillä itäkarjalaiset eivät suinkaan aina ottaneet suomalaisia vastaan vapauttajina. Suomalaiset myös sulkivat tuhansia alueen venäläisiä ja karjalaisia keskitysleireille poliittisista syistä.”

Historiaa ei vielä ole kirjoitettu tältäkään osin täysin valmiiksi.

Henkilökohtaista historiaa. Vuosina 1954-56 kävin kansakoulua Keltin koulussa, josta kuva alla.
http://www.keltti.net//index.php?option=com_content&task=view&id=34&Itemid=84keltin-koulu.jpg