Historian valossa ja hämärässäkin.

Historia muuttuu jatkuvasti, vaikka jotkut toisin väittävätkin. Joidenkin mielestä kirjoitettu historia on muuttumatonta. Kirjoitettu, mikä kirjoitettu.

Eilen historia kirjoitettiin eri tavalla kuin tänään ja huomenna taas omalla tavallaan. Nykyisessä historiankirjoituksessa päästään lähemmäksi totuutta, kuin aikaisemmin. Sitä aikaa, missä historian tapahtumat ja täysi totuus niistä kohtaavat, saadaan ehkä vielä odottaa. Tästä on nykypäivän hyvänä esimerkkinä Huhtiniemen tapahtumat, joista ei ole saatu totuutta esiin kaivamallakaan. Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan ja totuus tulee lopulta aina julki. Sitä lähes jokainen suomalainen odottaa Huhtiniemenkin kohdalla. Parasta ei olisi se, että oletetut ruumiit löytyisivät vaan se, että niitä ei olisi ollutkaan. Huonoin vaihtoehto olisi, että totuus ei paljastuisi koskaan. Kaksi totuutta ei kuitenkaan ole mahdollista. Rahan, tai lähinnä sen näennäisen puutteen, eikä poliittisten suhdanteiden pitäisi antaa vaikuttaa historian tutkimukseen, kuten Huhtiniemen kohdalla näkyy käyneen.

Lukion historian kurssi HI3 kertoo Suomen historian käännekohdista, alkaen 1800-luvulta.

Vuonna 1808 helmikuussa alkanut ja 17.9.1809 Haminan rauhaan päättynyt sota on tullut tunnetuksi Suomen sotana. Sodan aikana Venäjän sotajoukot valloittivat Suomen ja rauhanehdoissa Suomi liitettiin osaksi Venäjää.

SODAN ALOITUS

Sota alkoi, kun venäläiset hyökkäsivät Ruotsin alueelle Suomessa ilman sodan julistusta 21.2.1808 aamuyöllä Kymijoen yli Ahvenkoskella, Strömforsissa, Hirvikoskella, Anjalassa ja Keltissä. Tästä hetkestä noin viikkoa myöhemmin venäläiset hyökkäsivät myös Savoon.

http://www.elisanet.fi/apila/SP/SIVU001.htm

Niinkin voi vielä joillekin, tämän päivän historian amatööritulkitsijoille käydä, että faktatietoa ei haluta tunnustaa, tai jopa halutaan muuttaa jo tiedossa olevaa faktaa. Suomalaisen ja venäläisen historian tulkinnalla saattaa vielä nykypäivänäkin olla pieniä nyanssi eroja, varovaisesti tulkiten. Vanha venäläinen sanonta, бумага ест бумага, практика ест практика, paperi on paperia ja käytäntö on käytäntöä, pitänee vieläkin paikkansa, vaikka sitä voisi vähitellen alkaa soveltaa myös nykymuotoon, бумага ест практика, практика ест бумага, paperi on käytäntöä ja käytäntö on paperia. Paperille painetun historiankirjoituksen, lakien ja muiden sopimusten tulee olla myös käytännössä pitäviä, eikä vain tarkoitushakuisesti tulkittavia, tai jopa mitättömiä.

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) kuvasi Suomen sotaa teoksessaan Vänrikki Stoolin tarinat (1848, 1860). Teos on näihin päiviin asti ollut yksi rakastetuimpia Suomen historiaan perustuvia fiktiivisiä kuvauksia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sota

Yksi suomalaiseen mielenmaisemaan syvimmin painuneista Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmoista on eittämättä sotamies Sven Tuuva. Häntä voi hyvällä syyllä kutsua kansallisromanttisesti kuvatun suomalaisen kansanmiehen arkkityypiksi.
Vielä nykyäänkin Sven Tuuvan hahmo symboloi suomalaisille monia niitä luonteenpiirteitä, joita mielellään liitämme itseemme: sinnikkyyttä, rohkeutta ja periksi antamattomuutta. Tätä ”kolmiyhteisyyttä” on myöhemmin alettu kutsua käsitteellä- Suomalainen sisu.

Toisaalta, Sven Tuuva on myös yksi tavallisen kansan hahmoista, joihin kirjankin lukija helposti ihastuu, ellei peräti samaistu. Näiden hahmojen sankaruus perustui rehellisyyteen ja uskollisuuteen, jota jotkut saattavat pitää jopa yksinkertaisuutena.

Jokainen tuntee omasta asuinympäristöstään ainakin yhden ”Sven Tuuvan”, jos ei useammankin. Kansallisella- ja globaalillakin tasolla löytyy suomalaisia Tuuvan kaltaisia sankareita, urheilun, talouselämän ja politiikankin saralta. Kaikilla aloilla on omat ”Tuuvansa”, eivätkä kaikki ole välttämättä edes rivimiehiä, kuten esikuvansa.

Koljonvirran taistelun jälkeen Sven Tuuva löytyy kuolleena. Luoti on lävistänyt hänen sydämensä.

”Tuo luoti, sit’ ei kieltää voi, ties’ kuinka kohtasi,
Enemmän tiesi se kuin me”, niin lausui kenraali,
Ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,
Se parempahan pyrki vaan, lens’ jaloon rintahan.
Pää huono oli, vaan sydän paikallaan.”

Uutta historiankirjoitusta saimme lukea tämän päivän lehdistä otsikolla -Mannerheim määräsi keskitysleirit Itä-Karjalaan.

”Itä-Karjalan venäläistä väestöä siirrettiin syksyllä 1941 keskitysleireille ylipäällikkö Mannerheimin käskystä. Ylipäällikön etukäteen antamasta sotilaskäskystä vangita venäläiset ei puhuttu mitään. Itä-Karjalan kaikkien keskitysleirien asukasmäärä oli suurimmillaan 23 984 vuoden 1942 huhtikuun alussa. Vuoden lopussa leiriläisiä oli vielä 14 862.”

Tiedot ovat historiantutkija Osmo Hyytiän tietoteoksesta Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Editan kustantama kirja perustuu laajaan lähdeaineistoon.

Luin erään lehden yleisönosastokirjoituksen, jossa kirjoittaja kommentoi edellä olevaa uutista. Hänen mielestään näistä mainituista leireistä ei pidä käyttää keskitysleiri nimitystä. Hänen mielestään ne olivat pelkkiä vankileirejä. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että kirjoittaja haluaa hiukan mukavamman nimityksen täysin samalle asialle. Näiden leirien erona oli vain se, että suomalaisten keskitysleireiltä ei välttämättä haihduttu savuna ilmaan. Niistä saattoi jopa selvitä valtaosa hengissä ns.vapauteen.

Samaa asiaa sivuaa myös -Kirkon historia, Ortodoksin käsikirja.
”Itä-Karjalan valtaus aiheutti ortodoksien keskuudessa yleistä innostusta. Koettiin, että sota oli avannut uuden mahdollisuuden Karjalan yhdistämiseksi. Käytännössä tilanne oli monimutkainen, sillä itäkarjalaiset eivät suinkaan aina ottaneet suomalaisia vastaan vapauttajina. Suomalaiset myös sulkivat tuhansia alueen venäläisiä ja karjalaisia keskitysleireille poliittisista syistä.”

Historiaa ei vielä ole kirjoitettu tältäkään osin täysin valmiiksi.

Henkilökohtaista historiaa. Vuosina 1954-56 kävin kansakoulua Keltin koulussa, josta kuva alla.
http://www.keltti.net//index.php?option=com_content&task=view&id=34&Itemid=84keltin-koulu.jpg

Jätä vastaus