Suomen historiaa.

Kolmas historian kurssi on otsikoitu -Suomen historian käännekohtia.
Kurssi käsittelee mm.suurmiehiä autonomian ajalta ja nyt. Jokainen muistanee suurmiehistä ainakin seuraavat: Johan Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot, Johan Vilhelm Snellman, Zacharias Topelius, Adolf Iwar Arwidsson ja Uno Cygnaeus.

Kaikki muut nimet ovat tuttuja, mutta ei Adolf Iwar Arwidsson. Syyksi ei voitane sanoa, että nimi vaikuttaa ruotsalaiselta. Eihän meidän suomalaisten tarvitse kaikkia ”hurreja” tuntea, vai mitä? (Anteeksi, täti ja eno siellä……..)

Adolf Iwar Arwidsson oli suomalainen poliitikko, kirjailija, runoilija, historiantutkija, sanomalehtimies ja laukaalaisen papin poika. Opiskellessaan Turun akatemiassa Arwidsson liittyi radikaaliin opiskelijapolveen, joka pyrki uudistamaan kirjallista ajattelua romanttiseen suuntaan. Opiskellessaan Uppsalassa 1817–1818 Arwidsson kiinnostui kansallisromantiikasta ja perusti Suomeen palattuaan Åbo Morgonblad -nimisen lehden vaalimaan kansallista herätystyötä.

Lehden kritiikki valtiollista johtoa vastaan johti sen lakkauttamiseen keisarin päätöksellä 30. syyskuuta 1821. Hänet myös karkotettiin Turun akatemiasta vuonna 1823. Arwidsson muutti Ruotsiin 1823. Vuonna 1843 hänestä tuli Tukholman kuninkaallisen kirjaston johtaja. Arwidsson kuoli 1858 matkalla kotipitäjäänsä Laukaaseen.

Arwidsson kehotti suomalaisia etsimään ominta olemustaan historiasta. Hänen mukaansa suomalaiset olivat jo kansa, joka ei vain aikaisemmin ollut tiedostanut asemaansa. Lentävä lause ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” kuului hänen suustaan.

Arwidssonin suusta tulleen, lentäväksi muodostuneen lauseen olen luullut tähän asti tulleen itseni kaltaisen, täysin suomalaisen ”juntin” suusta, siitäkin huolimatta, että se vaikutti sivistyneen ihmisen sanomalta. Kuten huomataan, ei koiraa ole karvoihin katsomista, eikä nimi miestä pahenna, etenkään nimimiestä.

Muut edellä luetellut suurmiehet tunnemmekin. Nykyiset suurmiehet ja naiset ovatkin sitten kinkkisempi juttu. Jos hyppäämme suoraan 1800-luvulta, 1900-luvulle, emme voi olla törmäämättä suurmieheen, nimeltä Carl Gustaf Emil Mannerheim. Kaikesta ristiriitaisuudestaan huolimatta, häntä voitaneen pitää yhtenä Suomen historiaan eniten vaikuttaneista henkilöistä, Urho Kekkosen lisäksi, jota en voinut olla tässä mainitsematta.
Hänestä ei sen enempää, mutta…………

Voiko sodan vastustaja, pasifisti olla suurmies? Joidenkin mielestä kyllä ja ehdottomasti.
Näitäkään mielipiteitä ei voi ohittaa huomiotta.

Kurssin aikana tuli esille toinenkin henkilö, josta en ollut aikaisemmin kuullut enkä tiennyt mitään.
Hänen tarinansa sai ajattelemaan sankaruutta eri näkökulmasta, kuin tähän asti olen ajatellut. Sankareitahan suurmiehet ovat, vai kuinka? Sodissa syntyy legendoja sankareista. Näiden sotasankareiden sankaruuden aste on se, mihin se kenenkin sankarin kohdalla asetetaan. Sankari on yleensä henkilö, jota sankarina pidämme. Pienistäkin teoista ja tapahtumista voidaan sodissa synnyttää suuriakin sankareita. Toisaalta, on myös sankareita, joiden yksi teko voi olla suurempi, kuin joidenkin, suurina sankareina pitämämme teot yhteensä.

Olen lainannut, luvatta, alla olevan tekstin opiskelijoiden keskustelualueelta.
Kirjoittaja on historian kurssin opiskelija.

”Suomen historian henkilöistä Arndt Pekurinen ansaitsee ehdottomasti kunniaa elämäntyöstään. Hän oli suomalainen pasifisti, hän kieltäytyi kaikesta väkivallasta ja ei suostunut tekemään minkäänlaista armeijaa hyödyttävää työtä. Hänen mottonsa oli Jonathan Swiftin lause:

”Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa.”

Hän istui vankilassa vakaumuksensa puolesta yhteensä neljä vuotta ja lopulta hänet teloitettiin kun hän kieltäytyi talvisodan aikaan tarttumasta aseisiin. Pekurisen puolesta vedottiin kansainvälisestikin Suomen hallitukseen. Mukana mm. Albert Einstein ja joukko brittiparlamentaarikoita. Osin tämän painostuksen ansioista säädettiin Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki, Lex Pekurinen, 14.4.1931.”

Asioilla on aina muitakin puolia kuin ne, mitä itse pidämme oikeina ja tosina.
Arndt Pekurisen tarina saa ajattelemaan sankaruutta ja suurmiehiä eri näkökulmasta, kuin mihin on totuttu. Kuinka monta hänen kaltaistaan on ollut, meidän heistä mitään tietämättä.

Etsin netistä tietoa hänestä ja löysin elävästä arkistosta kaksi yleisradion tekemää radiojuttua ja yhden videon, jossa on Erno Paasilinnan haastattelu.

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=120&a=5121

Paasilinna on tehnyt kirjan ”Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus”

Kirjavinkit:

http://www.kirjavinkit.net/arvostelut/rohkeus-arndt-pekurisen-elama-ja-teloitus/

”Arndt Pekurisen suunnaton rohkeus seisoa omien ihanteidensa takana taipumatta sopii malliksi kaikille. Pekurisen aseistakieltäytymisen syyt eivät olleet uskonnolliset tai ideologiset, vaan hänelle asia oli omantunnonkysymys. Se lieneekin yksi syy, miksi hän on jäänyt historian pimentoon.”

Kannattaa kuunnella, katsoa ja lukea.

Kuvassa Kym/Jp:n viestikomppanian jääkäreitä tehtävissään, RUK:n Krh-komppanian alakerrassa olevassa viestikeskuksessa kesällä 1964. Takana oik. ”bloggari” itse 17 v.
Motto: ”Tässä sitä taas ollaan, puhtaan kaulan kanssa.”

keskusmiehet.JPG

Jätä vastaus