Arkisto: Historiaa

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen

lauantaina 4. lokakuuta 2008

Oliko Suomi ”suomettunut” kylmän sodan aikana?

Kysymys liittyy historiankurssin keskustelutehtävään. Oman ikäluokkani edustajille käsite ”suomettuminen” on itsestään selvä. Liittyyhän se lähes 30-vuoden ajanjaksoon omassa elämässämme.
Vähitellen suomettuneena ei välttämättä itse huomannut olevansa suomettunut. Jäänteitä siitä on vieläkin olemassa, eikä siitä pääsne täysin eroon koskaan. EU:n tuella voisi järjestää vieroituskursseja vanhemmalle väestölle, mutta siinäkin on omat vaaransa. Paheiden summahan on vakio, kun yhdestä pääsee, niin toinen tulee tilalle. Oliko suomettuminen sittenkään kovin suuri pahe?

Vuoden 1956 kesä on jäänyt mieleeni hyvin. Olihan Kekkonen valittu Suomen tasavallan presidentiksi maaliskuussa. Ei valinta 10-vuotiaan elämää hetkauttanut suuntaan, eikä toiseenkaan muuten, mutta kylän pienempien lasten suusta kuului usein loru, -Hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko! Huutajat eivät ehkä tienneet, kuka Kekkonen oli, vielä vähemmän käsittivät lorun sanomaa. Olivat kai kuulleet vanhempiensa puheista ja radiosta Kekkosen nimen ja vähän suuntaa antavia kommenttejakin. Tuon lorun perusteella ei voinut päätellä kenen kannattajia kunkin huutajan perhe oli. Luulen huutajien jakaantuneen tasan Kekkosen kannattajien ja vastustajien kesken. Ehkä kuitenkin, Fagerholmin kannattajia oli yksi enemmän, joten tällä porukalla ei Kekkosta olisi valittu.

Nuoremman polven historian opiskelijat eivät välttämättä tiedä, mitä tuo suomettumiskäsite pitää sisällään, mikä on luonnollistakin. Eiväthän useimmat heistä olleet vielä syntyneetkään Kekkosen presidenttikaudella. Presidenttikausi päättyi Kekkosen sairastumiseen vuonna 1981.

Kurssin edetessä on ollut miellyttävää havaita, kuinka tietoisuus Kekkosesta on lisääntynyt ja usein nuori opiskelija onkin todennut, ettei ole tiennyt suomettumisesta mitään ennen tätä kurssia.

”En häpeä tunnustaa että aiemmin termi ”suomettuminen” ei ollut minulle tuttu.” Kirjoittaa eräs historian opiskelija. Kirjoitus jatkuu: ”Urho Kekkosen merkitys presidenttinä oli minulle hämärän peitossa. Nyt kun olen lukenut keskustelualueen viestejä sekä perehtynyt asiaan muualla, ymmärrän Kekkosen merkityksen Suomelle presidenttinä sekä rauhanpoliitikkona…….Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen syntyneenä luulisin että Suomi on ollut suomettuneena ja että siitä on ollut Suomelle oikeastaan lähinnä hyötyä. Säilyimmehän itsenäisinä kylmän sodan ajasta ilman konflikteja ja siitä kiitos kuuluu pääosin Kekkoselle.” Tämän selvemmin ei asiaa voine sanoa.

Itse katsoisin suomettumisesta olleen Suomelle hyötyä enemmän kuin haittaa. Hyötynä näen sen, että hyvät suhteet Moskovaan pystyttiin ylläpitämään, lähinnä Kekkosen ansiosta. Kekkonen oli luonut hyvät henkilökohtaiset suhteet Neuvostojohtajiin, mitä venäläiset arvostivat ja arvostavat edelleen. Hänellä oli lähes diktaattorin valta Suomessa, hyvien Moskovan suhteidensa ansiosta??. Väitetään hänen käyttäneen näitä suhteita hyväkseen, niin sisäpoliittisten- ja myös henkilökohtaisten tavoitteidensa ajamiseen. Samassa paketissa kaikki.

Suomen nykyisen presidentin, Tarja Halosen Venäjän suhteiden ylläpitämistä vaikeuttaa sukupuolikysymys. Venäläiset ovat vanhoillisia tässä asiassa. Halonen on kuitenkin, käsittääkseni hoitanut suhteista hyvin sen osan, mikä presidentin tehtäviin viran puolesta kuuluukin hoitaa. Ehkä enemmänkin puhelimitse, kuten suomalaisilla on nykyisin tapana. Puhelimen välityksellä ei kuitenkaan presidentit voi saunoa, metsästämisestä ja kalastamisesta puhumattakaan. Putin harrastaa judoa ja on opiskellut oikeustieteitä. Medvedev ja Halonen ovat myös oikeusoppineita, joten yhteinen sävel löytynee tältä alueelta. Medvedev pitää klassisesta rock-musiikista. Yhteisiä puheenaiheita saattanee löytyä myös vastauksesta, jonka Tarja Halonen on esittänyt lasten kysymykseen: -Mitä presidentti Halonen harrastaa? ”Harrastan monia asioita, kuten liikuntaa ja kuvaamataiteita. Käyn mielelläni teatterissa ja pidän myös puutarhanhoidosta – minulla on edelleen oma siirtolapuutarhamökki.” Putinin ja Medvedevin en tiedä harrastavan puutarhanhoitoa nykyisin, mutta luulen heidän olevan asioista perillä, koska venäläiseen kulttuuriin on aina kuulunut perinteisesti pieni-, tai suurikin puutarhapalsta maalla, datshoineen.

Suomen pääministerillä olisi miljoonan ruplan paikka, mutta nykyisen pääministeri Vanhasen henkilökohtaiset ominaisuudet, eivätkä välttämättä taidotkaan riitä täydelliseen yhteistyöhön Venäjän johtajien kanssa. Pitäisi olla Kekkosen luonne, kyky ja taidot, Venäjän ja Suomen suhteiden hoidossa. Toivotaan seuraavan hallituksen pääministeriksi henkilöä, jolla nämä ominaisuudet ovat, se olisi suuri etu Suomelle. Toisaalta, ajat ovat Kekkosen ajoista muuttuneet. Nykyisin suhteiden hoito ei ole pelkästään valtionjohdon käsissä. Monet henkilöt liike-elämässä ja järjestöissä tekevät ansiokasta työtä tällä saralla. Ts. suhteet Venäjään ovat laajemmalla pohjalla, kuin Kekkosen aikana.

Suomen ja Venäjän johto tapaavat liian harvoin nykyään. Pelkät omenamehukekkerit eivät aina riitä venäläisessä kulttuurissa. Suomalaiset itse herkästi opettavat, muista kulttuureista tulleita vieraitaan, että pitää toimia maassa maan tavalla. Koskeeko tämä myös suomalaisia itseään, kun he menevät esim. Venäjälle? En tarkoita tällä, että pitäisi opetella alkoholin käyttöä venäläisittäin, mutta pientä joustoa voisi hyväksyä siinäkin asiassa, vaikkapa vain vierasvarana. Venäläinen kulttuuri ei suosi täysraittiutta. Todistettavasti yksi tällainen täysraitis on olemassa, mutta hänkin on vain sitä olosuhteiden pakosta. Häntä voi käydä ihmettelemässä omassa mausoleumissaan, punaisella torilla Moskovassa.

Kurssin aiheeseen liittyen, olen ottanut esille kirjahyllystämme ”Kekkosen myllykirjeet ” ja toisena ”Muutoksen vuosikymmenet”. Molemmille on paikka Paasikiven muistelmien vieressä, jotka hankin Itäkeskuksen kirja-alesta. Samaan hyllyyn pitäisi vielä saada mahtumaan kirpparilta hankkimani Väinö Tannerin ”Sillanrakentaja”. Nämä eivät vielä riittäne todistamaan kotiani kulttuurikodiksi, mutta lähelle päästäneen, kun vielä lisätään kirjaluetteloon antikvariaatista hankkimani Solzenitsynin ”Ivan Denisovitsin päivä”. Kriteerin täyttäminen edellyttää tietysti näiden kaikkien lukemista.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Urho_Kekkonen

Muutoksen vuosikymmenet osassa ”Luottamuksen lujittaminen” on vielä nykypäiväänkin sopiva tosiasia, eräästä Kekkosen vuonna 1943 Tukholmassa pidetystä puheesta:

”Sille seikalle, että tämä suurvalta (Silloin Neuvostoliitto,nyt Venäjä) on naapurimaamme, me emme mahda mitään. Tästä tosiasiasta lähtien meidän on tehtävä johtopäätöksemme.”

Nyt elämme vuotta 2008, mutta tilanne tältä osin ei ole muuttunut miksikään.

Vuonna 1975 Kekkonen kertoo kirjassaan aiheesta edelleen: ”Hahmotellessani tästä väistämättömästä lähtökohdasta Suomen ulkopolitiikkaa sodan päätyttyä torjuin jyrkästi sellaisen vaihtoehdon, että pyrkisimme etsiytymään Neuvostoliiton/Venäjän vastaisten voimien rintamaan, koska Suomi silloin muodostuisi Neuvostoliitolle/Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän eteen työnnetyksi tukikohdaksi, joka joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtavat sotaan.”

Onko mikään tästäkään muuttunut?

Paasikiveä käsittelevässä osuudessa, Kekkosen kirjassa ”Muutoksen vuosikymmenet” Kekkonen kertoo Paasikiven usein lukeneen yölukemistona Florinskyn kirjaa ”Venäjän historia”. ”Paasikivi suorastaan piinasi itseään Suomen ja sen itäisen naapurin välisten suhteiden selvittelyllä. Hän saattoi tulisen temperamenttinsa mukaan raivota selostaessaan jotakin yksityiskohtaa, jossa vanha tsaari-Venäjä tai Neuvostoliitto oli hänen mielestään menetellyt väärin Suomea kohtaan, mutta pian hän siirtyi pääteemaansa: tärkeintä Suomelle on ja tulee olemaan hyvien suhteiden säilyminen Venäjään,” kertoo Kekkonen kirjassaan.

-Kirjeitä myllystäni kirjassaan Kekkonen kertoo myös erään tapahtuman Seurasaaresta, jossa hän usein ulkoilutti koiriaan:

”Kekkonen oli koiransa kanssa kävelyllä Seurasaaressa. Häntä vastaan tuli kaksi herrasmiestä, joiden kesken syntyi ohituksen jälkeen seuraava keskustelu:
A: Mikä se tuo oli?
B: Venäläinen vinttikoira.
A: Kyllä mä nyt toki Kekkosen tunnen, mutta mä tarkoitin tota koiraa.”

Kekkonen oli omanlaatuisensa humoristi. Kun lukee hänen tekstejään tämä käy ilmi useissa hänen kirjoituksissaan ja kansalaisille lähettämissään kirjeissä. Hänen asioiden käsittelynsä on asiallista ja kirjoitustyylinsä pääsääntöisesti asialinjalla pitäytyvää. Kirjeiden sävy on saajan ja myös asian mukaan tarkoin harkittu. Usein niihin liittyy jokin pieni, lähes huomaamaton sutkaus tai muu humoristinen yksityiskohta, jonka vain saaja ymmärtää huumoriksi. Tässä olisi jollekin tutkijalle mielenkiintoinen tutkimusaihe: ”Kekkonen humoristina.” Lähdeaineistoa ei tulisi puuttumaan.
Tätä puolta Kekkosessa olen itse ihaillut eniten.

”Professori Ilmari Turja
Helsinki

Hyvä veli,
Kirjeessäsi luen, että olet Rooman matkallasi hävittänyt matkalaukkusi. Osanottoni.
Mutta tunnen muitakin sivistyneitä insinöörejä ja näytöskirjailijoita, jotka humalapäissään hävittävät kamppeensa….”

Urho Kekkonen, -Muutoksen vuosikymmenet on luettava kirja. Suosittelen, etenkin nuoremmille opiskelijoille ja miksi ei meille vanhemmillekin. Kirjaa ei ole rasitettu liialla sivumäärällä ja se on runsaasti kuvitettu. Kirjan lukaisee hetkessä, mutta sen herättämät ajatukset jäävät muhimaan pidemmäksi aikaa. Luettuaan kirjan, herää useita uusia kysymyksiä, mutta kysymykseen, -Oliko Suomi ”suomettunut” kylmän sodan aikana, lukija saa vastauksen luettuaan kirjan puoleen väliin ja asia vahvistuu edelleen, viimeisille sivuille edettäessä. Vastaus ei tule valmiina, oli/ ei ollut muodossa. Lukekaa kirja, niin voitte itse päätellä asian oikean laidan.

Vuonna 1984 oli Espoon Dipolissa Neuvostoliiton avaruustekniikkaa esittelevä näyttely, josta kuva. Kuvassa oikealla tutkailee erästä avaruuslaitetta, silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen.
Miksi Väyrynen, Kekkosta käsittelevässä jutussa? Väyrynen oli Kekkosen oppipoika ja hänestä olisi tullut jopa Kekkosta parempi Kekkonen, mutta kansan kannatus ei riittänyt.

Kuva: Kalevi Kontiokorpi
avaruusnayttely-small.JPG

Suomen historiaa.

torstaina 2. lokakuuta 2008

Kolmas historian kurssi on otsikoitu -Suomen historian käännekohtia.
Kurssi käsittelee mm.suurmiehiä autonomian ajalta ja nyt. Jokainen muistanee suurmiehistä ainakin seuraavat: Johan Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot, Johan Vilhelm Snellman, Zacharias Topelius, Adolf Iwar Arwidsson ja Uno Cygnaeus.

Kaikki muut nimet ovat tuttuja, mutta ei Adolf Iwar Arwidsson. Syyksi ei voitane sanoa, että nimi vaikuttaa ruotsalaiselta. Eihän meidän suomalaisten tarvitse kaikkia ”hurreja” tuntea, vai mitä? (Anteeksi, täti ja eno siellä……..)

Adolf Iwar Arwidsson oli suomalainen poliitikko, kirjailija, runoilija, historiantutkija, sanomalehtimies ja laukaalaisen papin poika. Opiskellessaan Turun akatemiassa Arwidsson liittyi radikaaliin opiskelijapolveen, joka pyrki uudistamaan kirjallista ajattelua romanttiseen suuntaan. Opiskellessaan Uppsalassa 1817–1818 Arwidsson kiinnostui kansallisromantiikasta ja perusti Suomeen palattuaan Åbo Morgonblad -nimisen lehden vaalimaan kansallista herätystyötä.

Lehden kritiikki valtiollista johtoa vastaan johti sen lakkauttamiseen keisarin päätöksellä 30. syyskuuta 1821. Hänet myös karkotettiin Turun akatemiasta vuonna 1823. Arwidsson muutti Ruotsiin 1823. Vuonna 1843 hänestä tuli Tukholman kuninkaallisen kirjaston johtaja. Arwidsson kuoli 1858 matkalla kotipitäjäänsä Laukaaseen.

Arwidsson kehotti suomalaisia etsimään ominta olemustaan historiasta. Hänen mukaansa suomalaiset olivat jo kansa, joka ei vain aikaisemmin ollut tiedostanut asemaansa. Lentävä lause ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” kuului hänen suustaan.

Arwidssonin suusta tulleen, lentäväksi muodostuneen lauseen olen luullut tähän asti tulleen itseni kaltaisen, täysin suomalaisen ”juntin” suusta, siitäkin huolimatta, että se vaikutti sivistyneen ihmisen sanomalta. Kuten huomataan, ei koiraa ole karvoihin katsomista, eikä nimi miestä pahenna, etenkään nimimiestä.

Muut edellä luetellut suurmiehet tunnemmekin. Nykyiset suurmiehet ja naiset ovatkin sitten kinkkisempi juttu. Jos hyppäämme suoraan 1800-luvulta, 1900-luvulle, emme voi olla törmäämättä suurmieheen, nimeltä Carl Gustaf Emil Mannerheim. Kaikesta ristiriitaisuudestaan huolimatta, häntä voitaneen pitää yhtenä Suomen historiaan eniten vaikuttaneista henkilöistä, Urho Kekkosen lisäksi, jota en voinut olla tässä mainitsematta.
Hänestä ei sen enempää, mutta…………

Voiko sodan vastustaja, pasifisti olla suurmies? Joidenkin mielestä kyllä ja ehdottomasti.
Näitäkään mielipiteitä ei voi ohittaa huomiotta.

Kurssin aikana tuli esille toinenkin henkilö, josta en ollut aikaisemmin kuullut enkä tiennyt mitään.
Hänen tarinansa sai ajattelemaan sankaruutta eri näkökulmasta, kuin tähän asti olen ajatellut. Sankareitahan suurmiehet ovat, vai kuinka? Sodissa syntyy legendoja sankareista. Näiden sotasankareiden sankaruuden aste on se, mihin se kenenkin sankarin kohdalla asetetaan. Sankari on yleensä henkilö, jota sankarina pidämme. Pienistäkin teoista ja tapahtumista voidaan sodissa synnyttää suuriakin sankareita. Toisaalta, on myös sankareita, joiden yksi teko voi olla suurempi, kuin joidenkin, suurina sankareina pitämämme teot yhteensä.

Olen lainannut, luvatta, alla olevan tekstin opiskelijoiden keskustelualueelta.
Kirjoittaja on historian kurssin opiskelija.

”Suomen historian henkilöistä Arndt Pekurinen ansaitsee ehdottomasti kunniaa elämäntyöstään. Hän oli suomalainen pasifisti, hän kieltäytyi kaikesta väkivallasta ja ei suostunut tekemään minkäänlaista armeijaa hyödyttävää työtä. Hänen mottonsa oli Jonathan Swiftin lause:

”Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa.”

Hän istui vankilassa vakaumuksensa puolesta yhteensä neljä vuotta ja lopulta hänet teloitettiin kun hän kieltäytyi talvisodan aikaan tarttumasta aseisiin. Pekurisen puolesta vedottiin kansainvälisestikin Suomen hallitukseen. Mukana mm. Albert Einstein ja joukko brittiparlamentaarikoita. Osin tämän painostuksen ansioista säädettiin Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki, Lex Pekurinen, 14.4.1931.”

Asioilla on aina muitakin puolia kuin ne, mitä itse pidämme oikeina ja tosina.
Arndt Pekurisen tarina saa ajattelemaan sankaruutta ja suurmiehiä eri näkökulmasta, kuin mihin on totuttu. Kuinka monta hänen kaltaistaan on ollut, meidän heistä mitään tietämättä.

Etsin netistä tietoa hänestä ja löysin elävästä arkistosta kaksi yleisradion tekemää radiojuttua ja yhden videon, jossa on Erno Paasilinnan haastattelu.

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=120&a=5121

Paasilinna on tehnyt kirjan ”Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus”

Kirjavinkit:

http://www.kirjavinkit.net/arvostelut/rohkeus-arndt-pekurisen-elama-ja-teloitus/

”Arndt Pekurisen suunnaton rohkeus seisoa omien ihanteidensa takana taipumatta sopii malliksi kaikille. Pekurisen aseistakieltäytymisen syyt eivät olleet uskonnolliset tai ideologiset, vaan hänelle asia oli omantunnonkysymys. Se lieneekin yksi syy, miksi hän on jäänyt historian pimentoon.”

Kannattaa kuunnella, katsoa ja lukea.

Kuvassa Kym/Jp:n viestikomppanian jääkäreitä tehtävissään, RUK:n Krh-komppanian alakerrassa olevassa viestikeskuksessa kesällä 1964. Takana oik. ”bloggari” itse 17 v.
Motto: ”Tässä sitä taas ollaan, puhtaan kaulan kanssa.”

keskusmiehet.JPG

Historian valossa ja hämärässäkin.

maanantaina 1. syyskuuta 2008

Historia muuttuu jatkuvasti, vaikka jotkut toisin väittävätkin. Joidenkin mielestä kirjoitettu historia on muuttumatonta. Kirjoitettu, mikä kirjoitettu.

Eilen historia kirjoitettiin eri tavalla kuin tänään ja huomenna taas omalla tavallaan. Nykyisessä historiankirjoituksessa päästään lähemmäksi totuutta, kuin aikaisemmin. Sitä aikaa, missä historian tapahtumat ja täysi totuus niistä kohtaavat, saadaan ehkä vielä odottaa. Tästä on nykypäivän hyvänä esimerkkinä Huhtiniemen tapahtumat, joista ei ole saatu totuutta esiin kaivamallakaan. Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan ja totuus tulee lopulta aina julki. Sitä lähes jokainen suomalainen odottaa Huhtiniemenkin kohdalla. Parasta ei olisi se, että oletetut ruumiit löytyisivät vaan se, että niitä ei olisi ollutkaan. Huonoin vaihtoehto olisi, että totuus ei paljastuisi koskaan. Kaksi totuutta ei kuitenkaan ole mahdollista. Rahan, tai lähinnä sen näennäisen puutteen, eikä poliittisten suhdanteiden pitäisi antaa vaikuttaa historian tutkimukseen, kuten Huhtiniemen kohdalla näkyy käyneen.

Lukion historian kurssi HI3 kertoo Suomen historian käännekohdista, alkaen 1800-luvulta.

Vuonna 1808 helmikuussa alkanut ja 17.9.1809 Haminan rauhaan päättynyt sota on tullut tunnetuksi Suomen sotana. Sodan aikana Venäjän sotajoukot valloittivat Suomen ja rauhanehdoissa Suomi liitettiin osaksi Venäjää.

SODAN ALOITUS

Sota alkoi, kun venäläiset hyökkäsivät Ruotsin alueelle Suomessa ilman sodan julistusta 21.2.1808 aamuyöllä Kymijoen yli Ahvenkoskella, Strömforsissa, Hirvikoskella, Anjalassa ja Keltissä. Tästä hetkestä noin viikkoa myöhemmin venäläiset hyökkäsivät myös Savoon.

http://www.elisanet.fi/apila/SP/SIVU001.htm

Niinkin voi vielä joillekin, tämän päivän historian amatööritulkitsijoille käydä, että faktatietoa ei haluta tunnustaa, tai jopa halutaan muuttaa jo tiedossa olevaa faktaa. Suomalaisen ja venäläisen historian tulkinnalla saattaa vielä nykypäivänäkin olla pieniä nyanssi eroja, varovaisesti tulkiten. Vanha venäläinen sanonta, бумага ест бумага, практика ест практика, paperi on paperia ja käytäntö on käytäntöä, pitänee vieläkin paikkansa, vaikka sitä voisi vähitellen alkaa soveltaa myös nykymuotoon, бумага ест практика, практика ест бумага, paperi on käytäntöä ja käytäntö on paperia. Paperille painetun historiankirjoituksen, lakien ja muiden sopimusten tulee olla myös käytännössä pitäviä, eikä vain tarkoitushakuisesti tulkittavia, tai jopa mitättömiä.

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) kuvasi Suomen sotaa teoksessaan Vänrikki Stoolin tarinat (1848, 1860). Teos on näihin päiviin asti ollut yksi rakastetuimpia Suomen historiaan perustuvia fiktiivisiä kuvauksia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sota

Yksi suomalaiseen mielenmaisemaan syvimmin painuneista Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmoista on eittämättä sotamies Sven Tuuva. Häntä voi hyvällä syyllä kutsua kansallisromanttisesti kuvatun suomalaisen kansanmiehen arkkityypiksi.
Vielä nykyäänkin Sven Tuuvan hahmo symboloi suomalaisille monia niitä luonteenpiirteitä, joita mielellään liitämme itseemme: sinnikkyyttä, rohkeutta ja periksi antamattomuutta. Tätä ”kolmiyhteisyyttä” on myöhemmin alettu kutsua käsitteellä- Suomalainen sisu.

Toisaalta, Sven Tuuva on myös yksi tavallisen kansan hahmoista, joihin kirjankin lukija helposti ihastuu, ellei peräti samaistu. Näiden hahmojen sankaruus perustui rehellisyyteen ja uskollisuuteen, jota jotkut saattavat pitää jopa yksinkertaisuutena.

Jokainen tuntee omasta asuinympäristöstään ainakin yhden ”Sven Tuuvan”, jos ei useammankin. Kansallisella- ja globaalillakin tasolla löytyy suomalaisia Tuuvan kaltaisia sankareita, urheilun, talouselämän ja politiikankin saralta. Kaikilla aloilla on omat ”Tuuvansa”, eivätkä kaikki ole välttämättä edes rivimiehiä, kuten esikuvansa.

Koljonvirran taistelun jälkeen Sven Tuuva löytyy kuolleena. Luoti on lävistänyt hänen sydämensä.

”Tuo luoti, sit’ ei kieltää voi, ties’ kuinka kohtasi,
Enemmän tiesi se kuin me”, niin lausui kenraali,
Ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,
Se parempahan pyrki vaan, lens’ jaloon rintahan.
Pää huono oli, vaan sydän paikallaan.”

Uutta historiankirjoitusta saimme lukea tämän päivän lehdistä otsikolla -Mannerheim määräsi keskitysleirit Itä-Karjalaan.

”Itä-Karjalan venäläistä väestöä siirrettiin syksyllä 1941 keskitysleireille ylipäällikkö Mannerheimin käskystä. Ylipäällikön etukäteen antamasta sotilaskäskystä vangita venäläiset ei puhuttu mitään. Itä-Karjalan kaikkien keskitysleirien asukasmäärä oli suurimmillaan 23 984 vuoden 1942 huhtikuun alussa. Vuoden lopussa leiriläisiä oli vielä 14 862.”

Tiedot ovat historiantutkija Osmo Hyytiän tietoteoksesta Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Editan kustantama kirja perustuu laajaan lähdeaineistoon.

Luin erään lehden yleisönosastokirjoituksen, jossa kirjoittaja kommentoi edellä olevaa uutista. Hänen mielestään näistä mainituista leireistä ei pidä käyttää keskitysleiri nimitystä. Hänen mielestään ne olivat pelkkiä vankileirejä. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että kirjoittaja haluaa hiukan mukavamman nimityksen täysin samalle asialle. Näiden leirien erona oli vain se, että suomalaisten keskitysleireiltä ei välttämättä haihduttu savuna ilmaan. Niistä saattoi jopa selvitä valtaosa hengissä ns.vapauteen.

Samaa asiaa sivuaa myös -Kirkon historia, Ortodoksin käsikirja.
”Itä-Karjalan valtaus aiheutti ortodoksien keskuudessa yleistä innostusta. Koettiin, että sota oli avannut uuden mahdollisuuden Karjalan yhdistämiseksi. Käytännössä tilanne oli monimutkainen, sillä itäkarjalaiset eivät suinkaan aina ottaneet suomalaisia vastaan vapauttajina. Suomalaiset myös sulkivat tuhansia alueen venäläisiä ja karjalaisia keskitysleireille poliittisista syistä.”

Historiaa ei vielä ole kirjoitettu tältäkään osin täysin valmiiksi.

Henkilökohtaista historiaa. Vuosina 1954-56 kävin kansakoulua Keltin koulussa, josta kuva alla.
http://www.keltti.net//index.php?option=com_content&task=view&id=34&Itemid=84keltin-koulu.jpg