Arkisto: Luettua

Mielenkiintoinen kirja

keskiviikkona 27. elokuuta 2008

Kävin sunnuntaina vaimon puoleisen suvun sukujuhlissa. Sukujuhlat ovat siitä hyviä, että siellä näkee ja tapaa ihmisiä, joita ei ole koskaan nähnytkään. Samoin yllättyy ihmisistä, joiden ei ole tiennyt kuuluvan johonkin tiettyyn sukuun.

Synnyinseutuni Simpeleen ihmiset ovat ahkeroineet kotiseutunsa eteen monella tapaa. Yleensä sen puolen ihmiset ovat kotiseuturakkaita ja antavat arvoa kaikelle ja kaikille, jotka tekevät sen eteen jotain, mikä yhdistää heitä omiin juuriinsa ja ommaa sakkii. On hienoa sanoa kuuluvansa edelleenkin siihen samaan joukkoon, jos ei aina niin fyysisesti, mutta henkisesti ainakin.

Niin, se kirja….. mihin otsikossakin jo viittasin.

Edellä mainitsemassani sukujuhlassa oli tilaisuus ostaa ennakkoon, tänään ilmestyvä Simpeleen Karjalaisseuran 60-vuotisjuhlajulkaisu -Kun raja pirstoi Karjalan. Kirja sisältää lähes 50 eri kirjoittajan muistelmia sota-ajasta ja sitä seuranneista pulavuosista. Kertomukset ovat realistisia kokemuksia ihmisten omasta- ja muiden, heitä lähellä olevien ihmisten elämästä. Kirjaa lukiessa kulkevat tutut maisemat silmien editse ja parasta mitä lukiessa voi kokea, on siihen elämäntilanteeseen ja aikaan, sekä elinympäristöön samaistuminen. Lukija huomaa elävänsä kertojan mukana, niin iloissa kuin suruissakin. Muistelot, joiksi kirjoituksia kirjassa kutsutaan, ovat jokaisen kirjoittajan itsensä näköisiä ja tuntuisia. Osa muisteloista on kirjoitettu sillä seudun ominaisella murteella, josta eräs kirjoittaja toteaa -Iha tulloo suu makkiiks ko saap sitä haastaa!

Tätä kirjaa lukiessa ei jäänyt epäselväksi eräs asia, josta jo tuolla muualla olen maininnutkin. Sanoin kuuluvani joukkoon, joka ei ole mistään kotoisin. Pyörrän ehdottomasti tuon toteamukseni. Kirjan luettuani olen löytänyt sen punaisen langan, jota seuraamalla juureni ovat uudelleen löytyneet ja tiedän tarkalleen mistä olen kotoisin. Lopotin kaksikerroksiset puutalot ja myöhemmin ”Kapkaupungin” suorat talorivit iloisine ihmisineen nousevat muistoihin. Näen mielessäni, kuinka pellavapäinen viisivuotias poikanen, joka on karannut kotoaan isänsä perään rakennustyömaalle, katselee lautatapulin takaa, ahkeria uuden kodin rakentajia Kotitiellä. Joku miehistä huomaa pellavapään ja huutaa hänet pois piilostaan muiden joukkoon.

Kirjan monissa kuvissa näkee paljon tuttuja kasvoja ja heitäkin, joista on vain kuullut, mutta ei ole nähnyt. Sukulaisiakaan ei kirjan sivuilta puutu. Suuriin sukuihin kuuluvana ei voi välttyä kohtaamasta sukulaisiaan yllättävissäkään paikoissa. Isoäitini aina iloiset kasvot ja Teuvo setäni, yksi kahdeksasta veljeksestä, suvun miehille tyypillisellä muikealla ilmeellä varustetut kasvot, olivat kirjan iloisin elämys. Teuvon moottoripyörä- ja veneharrastusten vuoksi sukulaiset pelkäsivät hänen kuolevan nuorena, mutta toisin kävi. Muut veljekset menivät ennen häntä. Lähtöjärjestys oli päätetty muualla.

En malta olla lainaamatta kirjan erästä kohtaa, joka kuvaa hyvin kirjan henkilöiden elämää ja sitä, miten vaikeuksienkin keskellä voi elää heille tyypillistä ihmisläheistä elämää. Ehkä siitä on jotain tarttunut meidän, jälkeläistenkin sisuksiin, vaikka sitä ei aina päältäpäin huomaisikaan.

Kirjoittaja on isäni serkku Raili Loima ja hän kertoo: ” Myöhemmin olen oivaltanut, että Simpeleen ihmiset olivat ainutlaatuisia, niin hyväksyviä ja vieraanvaraisia. He olivat karjalaisia koko ajan, yötä päivää. Taitavuus ja luovuus näkyivät soitossa, laulussa, talonrakennuksessa, veneenveistämisessä, kankaankutomisessa, ompelussa, ruoanlaitossa, siisteydessä ja kauneudentajussa. Kondratjeffit (isäni suku) ja Kokkoset (isän äidin suku) olivat monitaitoisia ihmisiä. Lähimmäisen auttaminen oli yksi niitä arvokkaimpia ominaisuuksia, joita Simpeleen ihmisissä oli. Tiedän myös, että he rukoilivat paljon. Eräs arvostamani ihminen sanoi minulle kouluaikaan: ”Suomi pärjäsi sodassa niin hyvin, koska kansa rukoili”.
ps:Suluissa olevat kommentit ovat omiani.

Joissakin ihmisissä konkretisoituu tuo kaikki, mitä edellä on kerrottu. Isoäitini, jos kuka oli myös, monen muun ohella, ihminen, joka piti huolen omistaan. Tulivatpa he sitten yöllä tai päivällä. Aina oli vastaanotto yhtä lämmin. Nälkäiset syötettiin, juomistakin tarjottiin, vaikka siitä aina ei tulijalla näyttänyt olleen puutetta. ”Paist`potti” ilmestyi pöytään kylmäkomeron kätköistä, oli vuorokauden aika mikä tahansa. Elon myrskyissä ryvettyneet ulsterit ja muut kamppeet huollettiin. Hyviä neuvojakin annettiin, jos tiedettiin niitä tarvittavan ja tarvittiinhan niitä, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Yleensä enemmän. Mummon ortodoksisuus näkyi hänessä ja ikoni tuohuksineen ja lampukat huoneen peränurkassa antoivat meille lapsille ihmettelyn aihetta moneksi kerraksi. Pietiläisen kaupan edessä 50-luvulla olleesta kioskista mummon ostamat keltaiset kermajäätelötikut olivat maailman parhaita, eivätkä unohdu koskaan. Kermaa ei silloin säästelty lastenkaan syömisissä. Mikä parasta, silloin ei vielä jaoteltu suuhunpantavia terveellisiksi ja epäterveellisiksi. Kaikki mikä oli suussa hyvää, oli terveellistä ja se näkyi lasten kasvoilta. Ei kuitenkaan ylipainona, koska liikuntaa piti olla. Jos istuit vähän aikaa yksin paikallasi, kysyttiin heti, -olet sie kippii ko sie et ole muihe kans leikkimäs?

Joitakin kirjoja pitää muita parempina ja tämä on yksi niistä parhaimmista, ellei paras. Olen melko ronkeli luettavani suhteen ja valitsen kirjani tarkkaan. Jotkut kirjat vetävät puoleensa ja toiset taas hylkivät. Itse tosikkona ja jopa ”yksniittisenä” olen huumorin ja realismin ystävä. Niitähän elämä parhaimmillaan sisältää. Nyt viimeksi lukemani kirja on täyttä realismia, eikä siitä pientä huumorinpilkettäkään puutu. Sitä on ollut mukana määräannos menneiden sukupolvienkin elämässä, meidän onneksemme. Ehkä meitä jälkipolviakin olisi pienempi joukko, elleivät esi-isämme ja äitimme olisi osanneet elää pieni pilke silmäkulmassaan, kaiken synkkyydenkin keskellä. Jokaisella seudulla on oma sisäinen, ellei peräti sisäänlämpiävä huumorinsa, joka ei heti ulkopuoliselle aukea. Joukosta erottuvat huiput, kuten muillakin aloilla. Näitä ”koiranleukoja”, kuten sanotaan, ei meidänkään suvuista ole puuttunut.

Alla oleva kuva on napattu kirjasta -Kun raja pirstoi Karjalan. Simpeleen Karjalaisseura ry:n 60-vuotisjuhlajulkaisu. Kuvan ottohetkellä vuonna 1939 Kontiokorvet olivat vielä Kondratjeffejä. Nimi vaihtui vuonna 1944.
(Kuvan ja tekstin saat suuremmaksi klikkaamalla kuvaa)

kokkosen-naisia.JPG