Arkisto: Uskonnot

Uskonnot

perjantaina 19. syyskuuta 2008

Lukion oppimäärän suorittamiseen kuuluu pakollisena myös uskonto. Valittavana on, joko evankelisluterilainen uskonto tai ortodoksinen uskonto. Valitsin molemmat. Uskonnon opiskelun vaihtoehtona on elämänkatsomustieto.

Kun tutustuu opetussuunnitelmassa elämänkatsomustiedon opetuksen keskeiseen sisältöön, tulee johtopäätökseen, että mielellään sitäkin suosittelisi kaikille, eikä vähiten itselle opiskeltavaksi. Kurssi tutustuttaa mm erilaisiin hyvän elämän malleihin. Keskeinen teema on yksilön elämänkatsomuksen rakentuminen ja olemassaolon peruskysymykset. Syventävä kurssi perehdyttää maailmankuvan muodostumiseen ja erilaisiin maailmankuvaan vaikuttaviin käsityksiin. Keskeinen teema on maailmankatsomusten perusteet ja erilaisten tietoa välittävien instanssien, kuten media, järkiperäinen arviointi.

Uskonnon opiskelu ei vaadi uskonnollista vakaumusta. Mielenkiinto asiaa kohtaan riittää, kuten muissakin oppiaineissa. Uskonnoilla on aina ollut vaikutuksensa ihmisten ajatteluun, kulttuuriin ja yhteiskuntaan, riippumatta sen poliittisesta järjestelmästä. Esimerkkejä on olemassa ateististen valtioiden romahtamisesta syntyneen tyhjiön uudelleen täyttämisestä.

Lukion ensimmäinen, pakollinen kurssi käsittelee uskonnon luonnetta ja merkitystä. Kurssin tavoitteena on, että opiskelija tietää millainen ilmiö uskonto on.

Lapset kastetaan lain hengen mukaan äidin uskoon. Luterilaisen kirkon yhteyteen kastettuna ja rippikoulun käyneenä, katsoin luonnollisimmaksi valinnaksi evankelisluterilaisen uskonnon kurssin suorittamisen. Toisena, vapaaehtoisena oppiaineena oli mahdollisuus valita ortodoksinen uskonto, johon on myös siteitä isäni suvun puolelta. Näitä kahta vertaamalla voi yrittää saada jonkinlaisen käsityksen niiden eroista ja yhtäläisyyksistä. Ihmiselle on rikkaus saada tutustua useisiin uskontoihin ja muihinkin elämäämme koskettaviin asioihin monipuolisesti. Elämä ei ole pelkästään ”yhden asian liike”, eikä kannata jäädä itsellemme tärkeillä ja kiinnostavilla alueilla, kovin suppean tiedon varaan. Tieto vähentää luuloa.

Pitää osata kyseenalaistaa ja olla myös kriittinen, kaikkea meille tarjottavaa kohtaan. Tämä koskee erityisesti uskontoa ja eritoten politiikkaa. Niissä, jos missä kannattaa silmälaput laittaa narikkaan ja ottaa aivot käyttöön. Tosin, tunteellekin pitää jättää oma sijansa. Kaikkeahan ei järjellä pystytä selittämään.

Markkinataloudessa verrataan tuotteita ja palveluja keskenään, haluttaessa mahdollisimman hyvä tuote tai palvelu määrättyyn käyttötarkoitukseen. Voisiko myös uskonnot ja kirkot tuotteistaa, tai peräti brändätä, kuten nykyään on tapana. Mikä on meidän kirkkojemme brändi ja mikä on brändin imago?

Mitkä sitten olisivat näiden kahden ”uskontotuotteen” valintakriteerit, joiden perusteella niistä toinen valitaan, jos valitaan. Molempien tuotteiden kohdalla on sama ”käyttötarkoitus”. Onko toinen niistä kestävämpi ja luotettavampi? Miellyttääkö pakkaus silmää ja onko tuote hyvä, vaikka pakkaus ei ole kovin värikäs ja näyttävä? Saammeko juuri sitä, mitä pakkauksessa luvataan, vai muuttuuko koostumus ja toimintatapa ajan myötä? Tuleeko siihen jokin ominaisuus, josta emme pidä, vai toimiiko tuote totutulla tavalla myös tulevaisuudessa. Onko toinen, tarjolla olevista tuotteista parempi kuin entinen, jo käytössä oleva, jonka valintaan emme itse ehkä ole päässeet vaikuttamaan. Jos harkitsemme vaihtoa toiseen, onko sillä mitään merkitystä, että olemme saaneet nykyisen syntymälahjana?

Kysymyksiä voisi esittää vaikka kuinka paljon. Onko niillä kuitenkaan merkitystä, kun kysymyksessä on tuote, jolla ei ole parasta ennen, eikä viimeistä käyttöpäivää. Lopulta voi käydä niinkin, että et itse valitsekaan tuotetta, vaan tuote valitsee sinut. Uskontoa ja kirkkoa ei kannata kuitenkaan vaihtaa kokeiltavaksi, kuten puhelinoperaattoreita.

Meillä Suomessa on kaksi valtion kirkkoa. Molemmilla on veronkanto-oikeus ja kumpaankin voi liittyä kuka tahansa ehdot täyttävä henkilö. Eroja on kuitenkin olemassa siinä, kuinka kirkko ottaa vastaan jäsenikseen haluavat. Ev.lut. kirkkoon liittyminen on liittyjälle helpompaa, koska häneltä ei vaadita liittyessään mitään erityistoimenpiteitä, kuten välitöntä syntien tunnustamista, mikä ortodoksikirkossa on edellytyksenä jäseneksi liittymiselle. Tämä saattaa olla suurin kynnyskysymys. Ei niinkään tapahtumana, vaan itse ajattelisin olevan vaikeinta lajitella asioita synteihin ja ei synteihin. Selvät tapaukset eivät tuota ongelmia, mutta miten on niiden pikkujuttujen kanssa, pitääkö nekin tunnustaa mitä ei itse edes pidä synteinä. Tietysti, jokainen voi henkilökohtaisesti asettaa oman syntisäkkinsä kooksi minkä haluaa. Ei sen kuitenkaan tarvitsisi mikään silppusäkki olla. Joitakin saattaa vaivata pienikin synniksi luokiteltu teko ”mahottomasti”, mutta toisia taas ei hetkauta mikään.

Ortodoksikirkossa voi käsitykseni mukaan käydä keventämässä syntisäkkiään niin usein kuin katsoo tarpeelliseksi. Toisena osapuolena on teologisen koulutuksen omaava pappi, johon voi luottaa täysin. Luterilaisen kirkon traditioon ei ole kuulunut vastaavaa tapaa, kuin ortodoksikirkossa on ollut. Luterilaisen kirkon yhteyteen on tullut kiertäviä maallikkosaarnaajia ja henkiparantajia. Näiden järjestämissä tilaisuuksissa on myös mahdollisuus saada ”synninpäästö” siihen koulutetuilta kirkon jäseniltä. Näissä tilaisuuksissa kerätään kolehti, sekä myydään tuotteita, lähinnä äänitteitä ja julkaisuja, tilaisuuden järjestäjän kulujen peittämiseksi. Yhteen tällaiseen olen osallistunut ”tarkkailijana”. Muuten hyvää sanomaa varjosti liiallinen markkinointihenkisyys. Olen tottunut pitämään kauppapaikkaa ja kirkkoa erillään toisistaan. Nyt täysi myyntipöytä toi mieleeni lähinnä markkinapaikan. Kirkon tiloihin ei mielestäni sovi tällainen toiminta. Kynttilöiden ja tuohusten myynti ovat asiaankuuluvia, samoin matkamuistoina myytävät kortit. Valamon luostarin myymälä Tuohus on asia erikseen, sillä se ei ole Jumalanpalvelustiloissa.
Sieltä voi ostaa myös hyviä viinejä.

Kuva: Kalevi Kontiokorpi
p3164923.JPG