Archive for June, 2009

Heurekassa

Monday, June 29th, 2009

Eilen kävin kahden aikuisen poikani kanssa Heurekassa. (Kolmas oli töissä, mutta hänelle luvattiin, että ensi viikolla pääsee Serenaan.) Kyllä on hauska ja hieno paikka. Luonnontieteiden ihmeitä, leiki ja liiku -vempaimia (joita pojat kokeilla rytistivät kuin pahaiset kakarat, ja laskin minäkin mäkeä ynnä muuta :)) ja vielä hyvät sämpyläkahvit siihen päälle. Enemmän saisi irti, kun tietäisi esimerkiksi sähköopista muutakin kuin että “töpseli pitää olla seinässä, kun käynnistää leivänpaahtimen”, mutta hyvä näinkin: sai kokeilla esimerkiksi itse valokaaren käynnistämistä kahden metallipuikon välille, ja sepä oli aika vinkeää puuhaa :)

Ihan sikanoloa oli, kun mentiin katsomaan kaksi planetaarioesitystä. No, sinne piti kiivetä poikien perässä ihan korkealle jyrkkään katsomoon, ja kummallisessa pallukkamaisessa sinihohtoisessa tilassa tasapaino tahtoi mennä. Ja kun se varsinainen rytinä alkoi – asteroideja lenteli päin naamaa ja maapallokin vähän räjähti, minulla alkoi sydän hakata niin kamalasti, että oli pakko lähteä kesken pois! Siis mikä tappio! Aikuinen ihminen, eikä kestä edes asteroidien törmäystä! Minulle sopisi ehkä paremmin “asterien törmäys”, puutarhakurssi. Joka tapauksessa oli hauska päivä ja sitten me tulimme kotiin ja paistoimme lettuja. Niin, ja nyt sujui ajaminenkin hyvin, kun esikoinen toi tullessaan navigaattorin, joka lempeästi neuvoi koko ajan mihin pitää kääntyä.

Tänään taas takaisin arkeen, matikan kertausta, Psyyke-kirjaa, erityispedagogiikan kirjoja ja normaaleja kotihommia.

Minusta kaikkein mukavin ja puhuttelevinkin Heurekassa oli nivelikäs laite joka piirsi hiekkaan kärsivällisesti tunnista toiseen hiukan vaihtuvaa kuviota: nivelten kulmat muuttuivat ja vaihtuivat koko ajan ja kuvio eli omaa elämäänsä. Olisi kiva saada omaan pihaan sellainen katseenvangitsija. En muista sen nimeä, mutta kutsuimme sitä Zen-vempaimeksi. Sitä voisi tuijotella tuntikausia ja antaa ajatusten häipyä jonnekin kauas pois…

Imatralla

Saturday, June 27th, 2009

Tänään piti lähteä aamupäivällä Imatralle ajelemaan, kun siellä oli taas ihana Anna Abreu, ja tyttäreni oli kaverinsa kanssa tilannut liput jo aikaa sitten. Meillä oli mukava reissu. Minä en kylläkään mennyt sinne esiintymistelttaan vaan vietin aikaa BB-päivien humussa pitkin kaupunkia, näin Kruununpuistossa yhden karhun kaataman puunkin (ilmeisesti samalla tavalla kaadettu kuin se edellinen täällä kotipuolessa muutama viikko sitten), istuskelin kosken partaalla kahvipahvimukin kanssa ja luin erityispedagogiikkaa neljä sivua – sitten alkoikin sataa. No, minä vetäydyin autoon tekemään matikan harjoituskoetta. Kello 18 oli luvassa kosken avaaminen ja ihmisten liidättelyä pauhun yli köysirataa pitkin. Kuuleman mukaan Anna Abreun piti liihotella ihan ensimmäisenä! No, sehän oli pakko nähdä.

Vettä yllä ja vettä alla, sumua, sadetta, pärskeitä ja kosken kohinaa; ihmisiä paljon ja joka iikka läpimärkä ja hilpeällä mielellä; ja kun vielä soitettiin valtavalla volyymilla taustamusiikkina Nightwishin vanhoja kappaleita, joita valtakunnaneskapisti Tuomas Holopainen parhaina aikoinaan sävelsi, tuli kyllä tämän kesän merkillisin tunnelma. Mitähän avaruudesta tarkkaileva korkeamman elämänmuodon edustaja mahtaisi meistä ihmisistä ajatella…?

Takaisin tullessa tytöt olivat takapenkillä jokseenkin hervottomassa olotilassa.  Siinä kehiteltiin erilaisia laitteita hurjasti kikattaen: kamerakännykän tuntevat jo kaikki, muttä kännykkä-kamera on sellainen kamera, jolla voi lähettää tekstiviestejä ja jossa on herätys, ja läppäri-kännykässä taas ei ole olenkaan näyttöä, mutta sillä voi kuitenkin katsoa elokuvia, jos näytön puute ei haittaa, ja kamera-läppärillä voi taas muiden toimintojen lisäksi lähettää sähköpostia, keittää kahvia ja vahata lattiaa…

Aurinko!

Friday, June 26th, 2009

Vihdoinkin on kunnon kesän tuntu. Tytöt pakkaavat uimarantakassia ja tarkoitus on lämmittää nopeasti eilinen kanariisi, syödä ja sitten lähteä Robin Hoodin kautta rannalle. Koko loppupäiväksi! Robin Hoodista haemme pari uimapatjaa, vissyä ja keksejä tai jotain, ettei ala vallan hiukoa. Jäätelöä saa rannalta. Aurinkovoidetta pintaan ja sitten hiekalle! Kesä on siis ihan best! Paahteessa unohtuvat kaikki kolotukset ja uupumukset, joita talven mittaan on takaraivoon kertynyt. Kerrankin ei tarvitse palella.

Minusta olisi tullut hyvä Välimeren seudun asukas.

Mukaan otan matikan kirjan, laskimen ja vihkon. Kakkoskurssin Harjoituskoe 2 on tänään ohjelmassa.

Opiskelukaveri

Wednesday, June 24th, 2009

Istuin aamulla pihakeinussa mukavissa vihreissä varjoissa ja luin päivittäistä annostani Erityispedagogiikan perusteista, ja sitten minulla oli varattuna laaja teos Lasten erityishuolto ja -opetus Suomessa vielä siihen lisäksi. Koetin pakottaa itseni ymmärtämään tällaisia virkkeitä: “Tässä esityksessä tiedot ja taidot käsitellään yhdessä ja esitellään yhdysvaltalaisen alan järjestön CEC:n (The Council for Exceptional Children) vuona 2000 hyväksymän ja kaikkia erityiskasvattajia koskevaksi tarkoitetun tieto- ja taitonormien/ohjeiden (standards) mukaisesti.” Kyllä tuon saa lukea pariinkin kertaan ennen kuin se edes hiukan aukeaa. Olisikohan mitään helpompaa tapaa sanoa sama asia? Eikä tuo ollut edes pahin juttu. No, jatkoin kaikessa rauhassa: mikäs siinä oli istuessa. Ehkä sitä ei huomaa dementiaansa, kun pää on täynnä hienoja ilmauksia, joten sitten ei kärsikään.

Yhtäkkiä minusta tuntui, että joku tuijottaa minua. Pieni rapina kuului vasemmalta puoleltani (minulla ei suinkaan ole siis sellaista disorientatiivista disabiliteettia, etten erottaisi vasenta oikeasta – hah, ainakaan tällä kertaa sitä ilmennyt) ruohikosta, ja sitten pienet jotenkin kuivanjäntevät askeleet. Ei ihan mikään pieni otus tulossa! Iso metsäjänis puikahti eteeni, aivan puolen metrin päähän, heilutti nenäänsä ja katseli, no, jäniksestä on vaikea sanoa, mitä se katselee, koska sen silmät ovat eri puolilla päätä. Siinä se tuhisi kaikessa rauhassa.

Jatkoin lukemista ja aurinko se vain paistoi. Tuli erityisen hauska kohta kirjassa vastaan, ja ajattelin jakaa sen uuden ystäväni kanssa. Luin ääneen: “Lisäksi kehittämistyössä on keskeistä erityisopetuksen järjestämisen ja toteuttamisen suunnittelu, koulutuksen nivelvaiheiden toimivuuden parantaminen, tuen varhainen toteaminen ja tukipalveluiden järjestämisen parantaminen, henkilökohtaisen opetuksen järjestämistä koskevan suunnitelman käytön tehostaminen…”

Pupu katsoiminua kummissaan. “Taidat olla joku kaheli”, se sanoi minulle. “Ei kukaan normaali ihminen tuolla lailla puhu.” Myönsin auliisti, että tuo on totta, mutta tähdensin, että opintojeni tässä vaiheessa minun on harjaannuttava käsitteellisen ja teoreettisen ajatteutavan käyttöön sekä siihen perustuvien tekstien (edes auttavaan) omaksumiseen. “Minä taidan tietää”, sanoi pupu. “Sinulla on Asperger. Pitäsiköhän sinun käydä juttelemassa jollekin…?” Sain vielä vinon ja vähän säälivän hymyn, ja sitten kaverini loikki poispäin pusikkoon. Oikealle, Piristen talolle päin.

Siirryin henkilökohtaisen asuntoni sisätiloihin ravinnon käsittelyyn tarkoitetun erillistilan alueelle suunnitelmanani asettaa ruoanvalmistukseen tarvittava, nestemäisellä materiaalilla täytetty astia lämpötilan kohottamista varten suunnitellun laitteen pinnalle. Tämän toiminnan tarkoituksena oli, erinäisten tukitoimien edistämänä, aiheuttaa pastaksi kutsutun ravintoaineen pehmeneminen sellaiseen muotoon, ettei se aiheuta yhteiskunnan perusyksikön jäsenten purukalustolle vaaraa. Kansanterveydellsistä syistä sekä työterveyslääkärin vetoomuksesta jätin natriumkloridin pois astian sisällöstä, vaikka se normaalisti kuuluu vastaavan toiminnan konseptiin.

Jumalanpilkkaa?

Monday, June 22nd, 2009

Vapaa-ajattelijoiden ja Suomen Humanistiliiton yhteinen bussimainoskampanja on alkanut tänään Helsingissä. “Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä”, kehottavat isot tekstit bussien kyljissä.

En tiedä, olisinko itse muotoillut asiaa ihan tuolla tavalla, mutta periaatteessa tätä herkkää aihepiiriä on hyvä miettiä. Olemme syntyneet niin sanottuun kristittyyn maahan, jossa noin 80 % väestöstä kuuluu valtionkirkkoon. Raamatun tarinat ovat tulleet tutuiksi alakoulun ensimmäisiltä luokilta asti (ellet nyt sitten satu olemaan kirkkoon kuulumattomien vanhempien lapsi, jolloin saat siis valita uskonnonopetuksen sijaan elämänkatsomustiedon). Teksti, joka ravistaa tätä arvoperustaa, tuntuu ehkä monien mielestä räikeältä ja röyhkeältä.

Olen kriittinen sekä uskonnon että kirkon ja muidenkin uskonnollisten yhdyskuntien suhteen. Kannatan sekulaaria ja moniarvoista yhteiskuntaa: sekulaarisuus tarkoittaa, että kirkko pidetään erillään valtiosta, ja että uskonnollinen katsomus on jokaisen oma asia; moniarvoisessa yhteiskunnassa kaikkia (laillisia) katsomuksia ja mielipiteitä voidaan suopeasti suvaita, mutta mikään niistä ei voi nousta kyseenalaistamisen ja kritiikin yläpuolelle. Näihin periaatteisiin kytkeytyy myös tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, syrjinnän välttäminen ja esimerkiksi sukupuolineutraali avioliittokäytäntö.

Mielestäni minun itseni ei kannata tätä yrittää perustella. Pidän ajatteluni ja moraalini perustana oikeastaan kahta lähdettä: Suomen lakia ja YK:n Ihmisoikeuksien julistusta. Kasvatustyötä tekevänä arvostan myös Unicefin Lapsen oikeuksien julistusta. Näistä asiakirjoista löytyvät painavimmat ihmisarvon perusteet, jotka minua paljon viisaammat ovat jo miettineet. En halua olla “hyvä” ihminen siksi, että joku mahdollisesti kaikkinäkevä olento kirjoittaa muistiin kaiken mitä teen: haluan tehdä parhaani siksi, että voin vaikuttaa maailmaan toisen ihmisen kautta jopa vuosikymmeniä eteenpäin, vaikkapa en suuresti, mutta kuitenkin joskus merkittävästi; ja muutenkin minun on mahdoton uskoa sellaiseen kirjuriin, koska en ole havainnut sellaista milloinkaan millään tavalla. Ehkä se on omien aistieni ja havaitsemiseni puutteellisuutta, en tiedä.

Minulla on kolme rakasta ystävää, jotka ovat hartaita kristittyjä. Kaksi heistä on naispari, joka joutuu jatkuvasti  kohtaamaan kristillisissä piireissä epäluuloja ja tuomitsemista, koska he rakastavat toisiaan. Komas on vaikeasti psykoottinen nuoruudenystäväni, jolle mikään määrä psyykenlääkkeitä ei tahdo taata yhtä rauhallista päivää. En kyseenalaista heidän uskoaan, koska he kaikki ovat sydämeltään hyviä ja rakastavia ihmisiä, joita suru ja hylkäämisen kokemukset ovat ankarasti koulineet. Ehkä usko auttaa heitä jaksamaan eteenpäin, kun omat voimat ovat loppumassa.

Hei eivät tyrkytä minulle uskontoaan, enkä minäkään heille uskonnottomuuttani.

Asian tulenarkuudesta huolimatta toivoisin, että siitä voitaisiin keskustella. Haluaisin tietää, loukkaako näkemykseni jotakuta, ja voisinko tuoda sen julki jollain hienovaraisemmalla tavalla. Katsomusasioissa ihmiset voivat oppia toisiltaan paljon, mutta se etu menetetään, jos vastapuoli leimataan lähtökohtaisesti moraalittomaksi ja pahaksi.

Aikansa kutakin

Sunday, June 21st, 2009

Erilaiset elämänvaiheet ketjuttuvat ajassa: elämämme elementit, kulissit ja tekijät sekä usein henkilötkin ja heidän osuutensa vaihtelevat.

Mieheni jäi viime joulukuussa eläkkeelle työstään, jota hän teki 44 vuotta, ja hänen kohdallaan lienee selkeä taitekohta käyty nyt läpi. Monia hyviä puolia nyt jo on löytynyt uudesta tilanteesta, vaikka aluksi tuntuikin, että “vanhuus” kirpaisee ja jotenkin nöyryyttää miestä, jolla olisi vielä puhtia ja taitoja jaettavana muillekin. Toki työpaikka kyllästytti, ketäpä ei niin pitkän uran jälkeen kyllästyttäisi, mutta paljon jäi taakse elämää, kun portti viimeisen kerran sulkeutui hänen takanaan. Synkkä ajatus elämän illasta ja pitenevistä varjoista tuntui valtaavan aika ajoin koko talomme. Muutamat aivan sanattomat käynnit hänen vanhempiensa haudalla tuntuivat surullisilta ja melkein pahaenteisiltä.

Aikaa kului ja asiasta puhuttiin kyllä: pimeä talviaika meni hiukan alakuloisesti, ja minäkin olin aika paljon kiinni näiden opiskelujeni takia. Sitten yhtäkkiä oli toukokuu, juhlat, ruusuja ja graavilohivoileipiä sekä tyttärien tekemä hieno kakku pöydässä; Mölkky-peliä nurmikolla, naurua ja valokuvien ottamista, kuvankaunista (ainakin omasta mielestämme)  jälkikasvua piha täynnä – ja sen jälkeen jonkinlainen yhteinen syväjännityksemme alkoi helpottaa.

Elämäntaitteen aiheuttama kipu alkaa olla nyt takanapäin, ja kävelysauvat, joita hän ei missään tapauksessa suostunut ensin edes ajattelemaan, sujahtavatkin nyt helposti käteen, kun mennään ovesta ulos. Ensin minä olin vähän kovakuntoisempi yhteisillä lenkeillämme, mutta nyt hän mennä hompsii pitkillä jaloillaan usein minun edelläni. Kunto on siis parantunut ja painokin pudonnut muutamassa viikossa jo selvästi. Uusia harrastuksia on ilmaantunut, kun aikaa on: asiaan kuuluu lievä kameratarpeiden kilpavarustelu ja jatkuva valokuvauskisa sekä otosten vertailu hänen nuoremman poikansa kanssa; vanha kiinnostus paikallishistoriaa ja paikkakunnan omaa teollisuusmuseota kohtaan on vahvistunut entisestään. Parhaat työkaverit kulkevat tässä viimeksi mainitussa mukana. Museoon tulevia koululais- ja turistiryhmiä hän luotsailee kierroksilla eloisana esittelijänä ja mainittujen kavereidensa kanssa pitää työnäytöksiäkin, joissa esitellään teollisuuslaitoksen työtapoja siihen aikaan, kun töitä tehtiin vielä paljon omin käsin. Näin ei työpaikkaa ole tarvinnut kokonaan jättää; kaikkein kiinnostavin ja hauskin osa seurasikin mukana.

Ja jos ei mikään muu, niin omituinen huumori auttaa yleensä melkein kaikissa tilanteissa.

Kun hän viime viikolla ärhenteli hyväntuulisesti S-marketissa hyvin  iäkkäälle entiselle työtoverilleen: “Täällä nämä eläkeläiset seisoo tien tukkona, niin ettei ihmiset mahdu kulkemaan!”, tiesin, että elämä alkaa asettua näihin eläkeuomiinsa ihan mukavasti. Kyseinen vanha herra ei ollut moksiskaan vaan päivitteli itsekin röyhkeitä vanhuksia, jotka etuilevat jonoissa vain sen takia, että ovat olleet olevinaan työelämässä niin ja niin kauan, ja toivotti kaikki yli 55-vuotiaat palvelutaloon mitä pikimmiten. Kääntyipä sitten nauraa käkätellen rollaattorinsa kanssa kassoja kohti.

Juhannus

Saturday, June 20th, 2009

Eilinen oli merkillinen päivä, oikea sattumien suma. Meillä kotona pesukone hajosi, kaupassa piti jonottaa hirveän kauan ja sitten vanhimman poikani autossa vinkuu iskunvaimentaja niin ettei sillä voi ajaa, ja samalla hän unohti että kaupat menevät kiinni kello 13 – joten häntä piti sitten kyytiä iltapäivällä ABC:lle; yhtä ja toista muutakin pikku mutkaa kasautui, ja illala, kun olisi kai pitänyt jotenkin juhlia, olinkin sitten niin väsyksissä että luin Torey Haydenin Häkkipoikaa. Illalla sattui kyllä sellainen piristys, että naapuriin soitettiin poliisit (joku toinen naapuri ilmeisesti soitti), ja tyttöjen kanssa kurkoteltiin ikkunoista ja yritettiin kuunnella, mitä siellä tapahtui. Lopputulema tästä seikkailusta oli, että poliisit juttelivat ilmeisesti kalastuksesta hieman päihtyneen, mutta hyväntuulisen naapurin kanssa, jolla oli vain pyyhe ympärillään. Sen hurjemmaksi ei meno täällä yltynyt.

Tänään on ollut rento ja hiljainen päivä, olen lukenut vähän Erityispedagogiikan perusteita sekä psykan 2. kurssin kirjaa. Tein myös viisi laskua, tilavuuksia ja pinta-aloja. Maanantaina on vielä yksi Helsingissä käynti edessä: vierailemme yhdessä erityispedagogiikkaryhmän kanssa ADHD-keskuksessa.

Nettilukion keskustelupalstalla on viime päivinä ollut aiheena ihmisen vahvuus ja heikkous, enkä ole voinut olla itsekään sitä miettimättä. Minusta ne eivät ole oikeastaan vastakohdat, vaan ne kietoutuvat toisiinsa monin tavoin. Vahvuus on joka tapauksessa yliarvostettua: jokaisella on murtumispisteensä, toiset vain eivät joudu siihen asti koko elämänsä aikana. On turha piiskata itseään väkisin vahvaksi: oman psyyken ryöstöviljely saattaa myöhemmin kostautua.

Don´t puke, don´t puke, it´ll be messy, sanoo televisiossa mukava Heather, joka tekee äärimmäisen raskaita lihaskuntoliikkeitä personal trainerinsä kanssa. Itse joutuu sitten siivoamaan jäljet, jos ylittää jaksamisensa rajat.

Pullo-Kalle

Thursday, June 18th, 2009

Täällä lähistöllämme asuu Pullo-Kalle – seitsemääkymmentä lähestyvä mies, joka kulkee polkupyörällä ja kerää pulloja. Hänellä on sama villapipo päässä kesät talvet, ja jos hänen peräänsä sattuu vaikkapa Lidlin kassajonossa, täytyy myöntää, että muutkin vaatteet ovat tainneet olla päällä hyvän tovin yhteen menoon. Pää on hänellä syvällä hartioiden välissä, ja pikaisella vilkaisulla voi sanoa, että ihan tavallinen kaveri tämä ei ole. Hän on kuitenkin omalla tavallaan miellyttävän sosiaalinen: ei koskaan harmiksi kenellekään, vaihtaa muutaman sanan tiellä vastaan tullessaan (“kesä tullee, kesä tullee” tai “kylläpä on kovia tuulen puuskia” tai muuta sellaista) mutta ei tunkeile eikä ahdista. Lapsillekin hän saattaa sanoa jotain samalla tavalla: kun keskustassa oli ollut Taiteiden yö, ja Kalle sattui samaan junaan tyttärieni kanssa, hän sanoi näille: “Menen keräämään pulloja sinne, siellä on nyt paljon.”

Kallen oma isä kaatui jatkosodassa, ja leskeksi jäänyt äiti avioitui pian toisen miehen kanssa. Tämä ei voinut Kallea sietää, ja poikana hän sai selkäänsä jokseenkin joka päivä. Perheeseen syntyi lisää lapsia, poikia kaikki, ja vuosien mittaan Kallesta tuli kaikkien nyrkkeilysäkki. Erityisenä huvina veljillä oli Kallen päähän lyöminen sekä siivoton sättiminen ja nimittely. Kalle ei pärjännyt koulussa kovin hyvin, mutta pääsi tehtaalle töihin kansalaiskoulun käytyään. Tehtaassa hän hoiti työnsä aivan hyvin vuosikymmenten ajan.

Äiti ja isäpuoli siirtyivät manan majoille, velipuolet lähtivät taakseen katsomatta: Kalle jäi yksin kotitaloaan asumaan. Huhutaan, että hän on itse asiassa melko varakas: jossain vaiheessa hän on osanut sijoittaa rahojaan viisaasti, ja kun hän on elänyt äärimmäisen säästeliäästi koko aikuisen elämänsä ajan, luultavasti hänelle on kertynyt jonkin verran talletuksia. Ja kun hän viettää päivänsä pulloja keräillen, hän saa päivittäisen makkaransa ja leipänsä maksettua melkeinpä pullonpalautuskuiteilla.

Keskenkasvuiset ovat hiukan pyrkineet pilkkaamaan Kallea, mutta aikuiset lähinaapurit ovat sen ankarasti kieltäneet. “Kallella on ollut kova elämä, eikä se tee kenellekään pahaa. Annetaan nyt sen olla rauhassa.”

Nykyään lapset vievät tyhjiä pulloja vaivihkaa Kallen talon kohdalle ojaan, mistä hän ne varmasti löytää.

Kotiäiti

Monday, June 15th, 2009

Saria kirjoittaa blogissaan kotiäitiydestä, ja minun mieleni teki pienen loikan tutkimukseen, josta luin pari päivää sitten Mielen maailma 2 -kirjasta (Kehityspsykologia, Vilkko-Riihelä, Laine, WSOY 2005, s. 17).

Pitkittäistutkimusten klassikkoja -tekstissä kerrotaan, että amerikkalaistutkijat Terman ja Oden käynnistivät laajan seurannan lahjakkaille (ÄO yli 140) lapsille 1920-luvulla. Lähtöolettamuksena oli, että älykkäät ja lahjakkaat kärsisivät enemmän mielenterveyden häiriöistä ja ja olisivat onnettomampia kuin väestö keskimäärin. 11-vuotiaana aloitettu kartoitus kesti kolme vuosikymmentä, ja sen aikana havainnoitiin tutkimusryhmään kuuluvien menestystä, toimeentuloa, onnellisuuden kokemusta ja terveydentilaa. Lahjakkaat sijoittuivat joka tavala ja joka elämänvaiheessa keskivertoväestöä paremmin; ainoa poikkeus tuli 44-vuotiaiden NAISTEN kuolleisuudessa, ja nimenomaan kuolemansyissä. Nämä naiset päättivät itse päivänsä useammin kuin väestö keskimäärin.

Mitä ajatuksia tämä herättää?

Tutkimuksen kohderyhmä on ollut neljissäkymmenissään 1950-luvulla, josta ajasta minulla on ainakin sellainen käsitys, että naisten oli ilman muuta suotavinta olla kotiäitejä, siivota ja laittaa ruokaa sekä huolehtia lapsista. Mies toi leivän pöytään, eikä naisen kuulunut tähyillä outoihin päämääriin, kuten uraan, oppiarvoihin tai vaikkapa yliopistomaailmaan. Ei siinä sinänsä olekaan mitään pahaa: kotiäidin työ onkin rankkaa ja vaativaa, kuten jokainen lapsia hoitanut tietää, ja täyden työpäivän on varmasti tehnyt, kun alle kouluikäisen joukkueen on saanut illalla turvallisesti yöpuulle…

Mutta entäpä, jos kaipaus ja uteliaisuus yltyy, aivot kihelmöivät päässä ja huutavat tekemistä, mutta tie on tukossa, koskapa yhteiö, normit ja tavat eivät salli naisen opiskelua. Naista voi myös oma puoliso masentaa tällaisessa tilanteessa tuhansin pienin ja isommin keinoin: huokailemalla, vähättelemällä, vetoamalla (“lapsetkin kärsivät, jos sinä lähdet o p i s k e l e m a a n…”), piikittelemällä, heittäytymällä hankalaksi, jopa estämällä ulospääsy talosta, jos oikein tiukaksi menee. En yhtään epäile, etteikö tämä olisi yksi syy tuon ajan lahjakkaiden naisten umpikujaan, jopa sellaiseen, ettei siitä ulospääsyä enää löytynyt.

Marge Simpsonkin toteaa jossakin Simpsons-jaksossa, että matematiikka oli hänen suuri rakkautensa, ennen kuin hän… niin no, tapasi Homerin. Niinpä jäivät opinnot, ja elämä lähti toiseen suuntaan. Satiirinen animaatiosarja iskee asian ytimeen: Marge tosin elää ja voi hyvin, mutta Homer onkin tavallinen tomppeli ja perheen mikroilmasto monella tapaa aivan siedettävä- aina ei niin ole. Moni aviomies on vaimon uran ja opiskelun esteenä, ja aivan tarkoituksellisesti.

Hassua, että muistan nyt juuri ihan elävästi, että lapsena kuulin äitini juttelevan ystävänsä kanssa. Tämä kertoi nähneensä unta: “Olin pitkässä käytävässä, jossa oli paljon ovia, ja ne olivat kiinni, ja jokaisella ovella seisoi Jussi (aviomies) ja vahti, etten saa mennä yhdestäkään ovesta sisään.” Ihmettelin silloin lieneekö Jussi jonkinlainen vahtimestari ammatiltaan, mutta nyt vasta tulin ajatelleeksi muuta selitystä.

Tuleeko teille mieleen muita mahdollisia syitä lahjakkaiden naisten korkeisiin itsemurhalukuihin 1950-luvulla?

Lisää käsitteitä

Sunday, June 14th, 2009

Hegemoninen tulkintakehys! Puoliterapeuttinen suojainstituutio! Ekonomistinen determinismi! Monikausaalinen tekijäketju! Opetuksen ja intervention suhde! Ja kuulkaas: ‘oppiminen’ ja ‘kehittyminen’ ovat kaksi aivan eri asiaa!

Nyt on kyllä vähän relattava.

Hesarin viikkoliitteestä löysin mukavan käsitteen: musiikin ‘heiluttavuus’, joka tarkoittaa sitä, kuinka paljon tekee mieli heilua, kun kuulet jonkin kappaleen – siitä voi päätellä, minkäasteinen heiluttavuus kyseisellä kappaleella on (luonnollisesti tämä on yksilöllistä, mutta jonkinlaisen kappalekohtaiset heiluttavuuskeskiarvot voisi helposti laskea esimerkiksi satunnaisotannan perusteella populaatiosta).  Tästä voinee johtaa vielä uuden käsitteen: ‘heilutettavuus’, jolla tietenkin mitataan yksilön ominaisuutta, heiluntaherkkyyttä, joka voi vaihdella paljonkin. ‘Heiluneisuus’ kuvaa yksilön elämän aikana kertynyttä heilumistoimintaa, kumulatiivisesti kertynyttä kokonaisheilunnan summaa, joka ymmärrettävästi on sitä suurempi, 1) mitä enemmän henkilö on käynyt festareilla elämänsä aikana ja 2) mitä iäkkäämpi henkilö on. Tässä olisi aihetta korrelatiiviseen tutkimukseen; voisi näet olettaa, että festareilla paljon heiluneilla olisi 1) korkea heiluneisuus ja 2) heikentynyt kuulo, koskapa festareilla on kova meteli ja paljon heiluntakappaleita.

Nuorisolla on usein voimakas heiluntatendenssi, mikä ilmenee siinäkin, että nuori yksilö usein oma-aloitteisesti lisää kognitiotaan omakohtaisen havainnoinnin ja tiedonkeruun (esim. Internet-lähteistä) kautta sikäli, kun informaatiota ihalllun laulajatähden esiintymisistä on saatavissa; merkillepantavaa tässä on oma-aloitteisuus sekä sinnikkyys; nuori usein ylittää osaamisensa rajat, kun ihailtu laulaja/esiintyjä on tulossa lähiseudulle ns. ‘keikalle'; usein jopa lippujen varaminen onnistuu, vaikka muuten tietoverkon käyttö olisi rajoittunutta.

On paljon keskusteltu siitä, pitäisikö yleiselle heilunnalle asettaa esimerkiksi valtiokohtaiset raja-arvot liiallisen motorisen riskinoton minimoimiseksi (mahdollinen kemiallinen lisästimulaatio huomioonottaen). Toisaalta liika staattisuuskaan ei ole suotavaa – siitä kuulee sitten negatiivista palautetta jokavuotisessa työterveyshuollon kolesterolihaukunnassa. Olisi rationaalista pyrkiä liikkumaan ja heilumaan annettujen raja-arvojen puitteissa, jotta kumpaankin suuntaan kohdentuvat ylilyönnit saataisiin minimoitua.

Alkuperäinen Hesarin viikkoliite on jo laitettu saunan pesään, siksi en voi tähän laittaa hyvän tieteellisen tekstin vaatimaa tarkkaa lähdettä.