Archive for July, 2009

Kaikki muu paitsi nimet muutettu

Sunday, July 26th, 2009

Tämä tarina on lähes tosi. Kaikki muut sisällöt on muutettu, mutta nimet on säilytetty ennallaan. Ajatelkaa nyt, hyvät ihmiset, millaisia nimiä annatte lapsillenne.

Ollaan huvivesielämyspuuhapuiston epäterveellisyysravintolassa kauheassa kuumuudessa ja väentungoksessa odottamassa mahdollisuutta tilata itsellemme ja lapsillemme kolesterolia, suolaa ja valkoista vehnää eri muodoissa. Edessämme jonottaa nelilapsinen perhe, ja kaikki lapset ovat polvenkorkuisia sekä hyvin, hyvin eläväisiä. Äiti saattaa olla jo hieman väsyksissä.

– Aallotar, tuletko alas sieltä. Se ei ole kiipeilyä varten, se on roskis. Kohta täti tulee ja suuttuu, hei ne on tarjottimia, älä paukuta niitä, Aallotar. Lemminkäinen sinä kanssa älä paukuta siinä.

Isä kannattelee pienintä harteillaan ja sano:

– Ilmatar taitaa kohta nukahtaa. On tää sen verran rankka päivä ollut.

– Ukko otatko sinä pillimehun vai limsan, kysyy äiti. Pieni poika vastaa – olisi voinut luulla, että äiti puhui miehelleen, mutta Ukko olikin toinen poika. Ukko sanoo ottavansa “jimsaa”. – No saat limsan, mutta et sitten leuhki Aallottarelle siitä koska Aallotarelle käy vain toi yksi pillimehu.

– Aajjotaj mä saankin jimsaa, sä saatkin vain pijjimehuu, kailottaa Ukko.

– ÄÄÄÄÄÄ, alkaa Aallotar. PAM, hän mojauttaa veljeään naamaan.

– Nyt Ukko ja Aallotar kunnolla. Lemminkäinen HETI alas sieltä kaiteelta. Eikö tuo ole se alligaattoriallas NYT ALAS KUULETKO!

– Ei siellä mitään alligaattoreita ole ollut enää moneen vuoteen, rauhoittaa isä. – Mutta ei sinne altaaseen silti pidä mennä tippumaan. Lemminkäinen, mitä sä otat? Nuggetit vai… Jaana voitko pyyhkästä tota mun silmää vähän.

Ilmatar on nukahtanut isän harteille ja kuolaa tämän otsalle.

Defenssimekanismi

Saturday, July 25th, 2009

Ajoimme, tai siis minä ajoin autolla maantietä, ja paarma pörräsi tuulilasin sisäpuolella. Mieheni otti vanhan tiekartan ja huitaisi parilla huiskauksella ötökän hengiltä. Teloitus onnistui, mutta miehelläni kun on aika riuskat otteet, kartta meni tuusan nuuskaksi.

– Se olikin muuten huono kartta, sanoi hän.

Kyseessä oli defenssimekanismi nimeltä “arvon kieltäminen”.

Tekniikan ihmeiden vaikutus perhesuhteisiin mämmäläläisessä katsannossa

Thursday, July 23rd, 2009

Psykologian kursseja kerratessa on pakko välillä pohtia sitä, miten maailma on muuttunut nykyaikaisen tietotekniikan takia joiltakin osin aivan erilaiseksi kuin se oli ennen. On ainakin meillä nimittäin ilmiselvää, että jälkeläiset ovat vanhempiaan viisaampia tietokoneiden, navigaattoreiden, kommunikaattorien, kännyköiden, videokameroiden ja digisovittimien käytössä. Lapsuusiästä alkanut luonteva ajastelu, latailu, asetusten säätely ja pelailu tuntuu kehittäneen kokonaisen oman aivolohkonsa näiden nuorten päähän: viimeksi eilen yritin tallentaa Lapsityrannit-ohjelmaa omin päin, ja juuri 12 vuotta täyttänyt tyttäreni tuli tarkistamaan, miten olin onnistunut. – Amatööri, puuskahti hän minulle, toki hyväntahtoisesti (kai). – Nyt se olis just LOPETTANUT sen nauhoituksen silloin kun se ohjelma alkaa! Ja sitten niks, naks, viuh, vauh ja: – No nyt se menee nauhalle. Aina sinuu pitää vahtia!

Mieheni osti uuden kännykän ja oli jotenkin innoissaan asiasta vielä kotiintulomatkalla. Kotona riemu vaihtui kuitenkin pian harmiin ja, melkeinpä voisi sanoa, syytöksiin: minun olisi kuulemma pitänyt huolehtivana puolisona estää koko kännykkäkauppan teko. Mokomasta kapulasta ei nimittäin saanut mitään tolkkua. En minäkään osannut laittaa sitä toimintakuntoon. – Ne puhelinnumerot on siinä VANHAN PUHELIMEN muistissa, sanoi vanhempi tytär. – Ei ne siirry, jos vaan siirrät SIM-kortin toiseen puhelimeen. Olisit laittanut asetuksiin, että numerot tallennetaan SIM-kortille.

Häh?

Tämä neropatti poistui tukkaansa värjäyttämään eikä kerennyt auttaa enempää. Ja niinpä lopulta se oli juuri pojistamme toiseksi vanhin, joka ehti hätiin, tiksutteli aikansa ja sanoi: Nyt se toimii. Joi kahvit ja söi voileivät ja väitti meitä porvarisperheeksi, koska meillä oli naudan pippuripaistia leikkeleenä. Rupesi sitten suunnittelemaan ikäihmisille omaa kännykkämallia, jossa olisi pulssia mittaava toiminto: jos syke loppuisi, kännykkä lähettäisi automaattisesti tarjouspyynnön ainakin kolmelle lähimmälle hautaustoimistolle. Poistui sitten hehetellen jonnekin japanin kielen kurssille.

Itkeäkö vai nauraa?

Perhesuhteet ovat kääntyneet tämän asian suhteen täysin päälaelleen. Aikuinen oli ennen jokseenkin kaikessa pitkään jälkikasvuaan viisaampi: vuodentulon arviointi, viljan kypsyminen, kylvöhommat, polttopuun varaaminen talveksi olivat ilman muuta asioita, joissa kokemus ja ikä antoivat varmuutta ja auttoivat koko perhettä pysymään hengissä. Nyt sellaisia panoksia ei ole, tai niitä on vaikea hahmottaa, kun elämme lämmitetyissä asunnoissa ja haemme marketista ruokamme. Uudet asiat, joita tuntuu vyöryvän päällemme joka päivä lisää, sujuvat nuorisolta järjestään paremmin kuin meiltä keski-ikäisiltä.

Mitä tämä mahtaa tehdä perhesuhteille? Kunnioittavatko he… hah, niin naurettava kysymys, ettei sitä viitsi edes kirjoittaa loppuun asti.

Johtamistyyli perheessä on muuttunut, tai sen on muututtava. Perheenpään autoritäärinen luulot pois -mentaliteetti ei pitkälle kanna, jos hänen on kohta taas pyydettävä apua sähköpostin liitetiedostoa lähetettäessä, tulostimen asetuksia muutettaessa tai kameran akkua ladattaessa. Äiti tai isä vie perhettä eteenpäin demokraattisessa hengessä – tai sitten täytenä pellenä. Lapsille on varmaankin on oikeastaan mukavaa pystyä auttamaan vanhempiaan: onnistumisen ja pystyvyyden tunne on heille hyväksi. Kukin tekee perheen hyväksi sitä, mitä osaa, ja kaikien etu on, että välit ovat niin hyvät, että apua voi saada ja antaa. Työelämässä lienee vastaava ilmiö se, ettei nykyaikainen johtaja enää välttämättä puhu alaisistaan – vaan asiantuntijoistaan.

* * *

Meillä tilanne siis laukesi ja puhelin saatiin toimimaan.  – Parkkikiekkoa osaan sentään vielä käyttää, tuumi mieheni. – Ja jos sekin taito unohtuu, voisihan sitä virittää tuulilasin alle valmiiksi tunnin välein asetettuja kiekkoja ja antaa niiden olla jatkuvasti siinä. Turha lappu-liisan yrittää väittää, ettei muka olisi ollut oikein asetettua kiekkoa näkyvillä!

Geo-lehden juttu, ja uutisia naapurista

Monday, July 20th, 2009

Geo-lehdessä (7/2009) oli huiman hyvä artikkeli ihmisen päätöksenteosta: “Viisaan päätöksen salaisuus” (Harald Willenbrock). Ja nyt seuraa sitten karkeaa referointia. Jos joku opettaja tai muuten asiaan perehtynyt huomaa, että olen kirjoittanut tai ymmärtänyt jotain väärin, toivon kommenttia ja korjausta, etten vain levittelisi harhaanjohtavaa tietoa!

Ihmisaivojen kuorikerroksen korkeammat toiminnot, kuten pohdinta, valinnat, suunnittelu, ajan hahmottaminen, mielen ja toiminnan hallinta, lepäävät valtavan koneiston alustalla: limbiset rakenteet ja aivorunko pitävät tietämättämme aikamoista järjestystä, aivan kuin siellä olisi jonkinlainen mestaritonttu väsymättömänä töissä. Alitajunta ja automatisoituneet toiminnot huolehtivat siitä, ettei kaikkea tarvitse tuoda pomon pöydälle asti. “Nojatuolissa torkkuva ihminen kokee joka sekunti 11 miljoonaa aistiärsykettä”, kirjoittaa Willenbrock. “Isoaivokuoresta käsin toimiva tietoinen ajattelumme pystyy kuitenkin käsittelemään niistä enintään 40-60.” Loppu humina meneekin sen tontun huoleksi.

Olemme siis jonkinlaisessa energiansäästötilassa: automatisoituneet toiminnat sujuvat kuin itsestään. Joskushan sitä ajelee autollakin tuttua reittiä niin omiin ajatuksiin vaipuneena, että välillä oikein pelästyy. Täytyy vain toivoa, että jos jotain erikoista sattuisi tapahtumaan, havahtuminen olisi sitten nopeaa ja aivokuori tilanteen tasalla.

Nykyaikaisessa elämässä kohtaamiemme valintojen määrä on valtaisa. Esimerkkeinä tästä artikkeli esittää, että eurooppalaisen supermarketin valikoimiin voi kuulua 10000 tuottta, amerikkaisen taas jopa 14000; valitsepa siitä sitten! Luulisi jo aivojen väsyvän. Ajatelkaapa, mitä isomummomme olisivat sanoneet sellaisessa kaupassa. (“Sussiunakkoon”, saattaisi olla sopiva kommentti.) Tämän valtavan valinnanvaran voisi kuvitella tekevän ihmisen onnelliseksi – lopputulos on kuitenkin se, että ihminen helposti ajattelee sittenkin tehneensä väärän valinnan. Eikö tässä hammastahnassa olekaan tarpeeksi fluoria? Miksen ottanut sitä toista, tai kolmatta, tai… Perfektionismi pilaa mukavan illan. Mitä kaikkea muuta hiukan huonoa, ei niin ensiluokkaista onkaan tullut ostetuksi…?

Pelottavaa: “Luonteenpiirteemme muodostavat mahtavan taustavoiman, joka ohjaa meitä tiedostamattamme päätöksestä toiseen. Merkkituotteiden valmistajille ne merkitsevät oikein ymmärrettyinä avointa valtakirjaa pankkitiliimme.” Etsimme omaan persoonallisuuteemme sopivaa elämäntyyliä ja siksi myös sitä tukevia tuotteita. Ja onpa meillä aivoissa sitä varten oma keskuskin, accumbens-tumake: palkitsemisen kokemus syntyy sen erittämän dopamiiniryöpyn mukana, kun omaa persoonaa on tuettu vaikkapa uudella retkeilyrepulla, kahvinkeittimellä tai mansikantaimilla, vaikkei viimemainittuja edes koskaan lopulta istutettaisikaan. Ostamisesta on tullut oman alitajunnan kanssa flirttailua.

Operatiivinen älykkyys, josta psykologi Dietrich Dörner artikkelissa puhuu, tarkoittaa tietoa siitä, millaista päätöksentekoa milloinkin kannattaa käyttää. Kokemus auttaa sen kehittymisessä. Parhaat valinnat ja päätökset tehdään rennosti, realistisesti ja sopusoinnussa järkevän punnitsemisen ja intuition kanssa. Näyttäisi myös siltä, että päätökseen vaikuttavien tekijöiden runsaus kallistaa vaakaa intuition puolelle; korkeintaan vain noin 12 tekijää voidaan ottaa tietoisesti huomioon päätöstä tehtäessä siten, että niistä on hyötyä. Suurempi asiamäärä rasittaa aivoja liikaa: on aika kutsua tonttu töihin ja jättää päätös hänelle – unohtamatta nukkua ensin yön yli. Se on edelleenkin usein hyvän valinnan tukena.

Kaukaiset riskit nostetaan artikkelissa esiin seikkana, jota aivomme kaikkein huonoimmin heräävät huomaamaan ja torjumaan. Sivistyneessä maailmassa olemme jo varsin hyvin perillä kasvihuoneilmiön ja ilmastonmuutoksen vaaroista, jotka ovat aivan yhtä todellisia kuin jos tiikeri väijyisi yhteisöämme, ainoastaan ajallisesti jossakin tuonnempana eivätkä välttämättä juuri meille näkyviä tai muuten konkreettisesti havaittavissa – vielä. Miksi emme tajua uhkaa, jos se on hiukan abstrakti tai kaukana, vaikkakin varmasti lähestymässä? Vastaus löytyy taas aivojemme evolutiivisesta sopeutumisesta ja reagoimisesta välittömien vaarojen, tiikerien, karhujen ja vaikkapa ukkosen aiheuttamiin pelkoreaktioihin. Muinainen ihminen ei murhetinut kolmen vuoden päästä mahdollisesti koittavia vaikeita aikoja: tulevaisuus aukeaa nykyihmiselle aivan toisin – järjelle selkeänä, mutta tunteillemme vieraana ja jotenkin tyhjänä. Siksi emme oikein toimi mitenkään. Minäkin ajan aina vaan autoa ja lisään päästöjä… “Tämä on masentava uutinen arvostelukykymme kannalta. Voimme kuitenkin sentään vielä itse päättää, miten käsittelemme aivoissamme tätä uutista”, päättää Willenbrock artikkelinsa.

* * *

Ja lopuksi uutisia naapurista: Tiina-vauva on oppinut toisen sanansa. Aiemmin hän on jo käyttänyt sanaa “äitiäitiäitiäiti” aina jotain tarvitessaan, ja tänään hän oppi osoittamaan otsaansa ja sanomaan. PÄÄÄÄÄÄ. Onnittelemme Tiinaa hienosta suorituksesta!

Matikkaa, valvomista, puunkyllästysainetta

Wednesday, July 15th, 2009

Kamalasti valvottaa öisin. Illalla ei tule uni: luen Stephenie Meyerin Twilight-sarjaa ja yritän koko ajan esittää perheelle, että opiskelen siitä englannin kieltä – mutta tosiasia on, että olen koukussa. Vaikka koko ajan tulee vastaan sanoja, joita en tunne, ja siksi virkkeisiin jää tällaisia aukkoja: “Edward hmmmm… minua kysyvästi silmiin, ja tunsin hmmm… . En kuitenkaan hmmm… voinut hmm… ja siksi ajoin autoni pysäköintialueelle voidakseni hmmmm… tarkemmin, mitä hän tarkoitti. Alice juoki meitä vastaan hmmm… ja heilutti hmmm… iloisesti kättään hmmm…”, ei se minua pidättele, enkä minä mitään sanakirjaa ehdi selata, koska minun on pakko saada äkkiä tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Viime yönä luin hirvittävästä taistelusta, joka käytiin hyökkävän vampyyriarmeijan ja paikallisten ihmissusien kesken, ja siinä hmmm…

No, se valvottaa minua, ja sitten minua valvottaa se, että minun pitää joka aamu herätä kuudelta varmistamaan, että tytär lähtee töihin ja kaikki on hyvin, koska hän on vasta 13-vuotias. Aamuyöstä odottelen vain herätyksen piippausta. Sitten kun hän on lähtenyt, saatan vielä vähän torkkua. Tänä aamuna sekään ei onnistunut, ja kaivoin matikan tehtävät esille puoli seitsemältä aamulla. Mutta kieltämättä oli sitten aika kiva olo, kun päivän annos oli tehtynä kahdeksalta; tosin sinne jäi yksi hirvitys, joka ei neljännellä kerrallakaan antanut vastausta joka olisi ollut sinnä päinkään…

Eikö ole outoa, että ihminen voi olla niin väsyksissä, muttei kuitenkaan saa unta?

Äsken raavin hiekkapaperilla saunan kynnystä puhtaaksi kaikenlaisesta mömmöstä, mitä siihen on kertynyt, ja sitten se kyllästetään uudelleen, samoin kuin monet muutkin saunan puuosat. Hurja katku leijuu koko talossa. Remonttihuumori saa uusia ulottuvuuksia: “Meillä Marttaliitossa kyllä suositellaan, että vähintään kahdesti viikossa käytäisiin saunan kaikki puuosat läpi hammasharjalla ja Tolulla. Tämä on sitten tulos, kun ohjetta ei noudateta: töhnää kaikki raot täynnä!”

Olisipa saunaremontti jo valmis, ja loppuisipa jo tyttären kesätyö…

Sauna

Sunday, July 12th, 2009

Nyt on kaksi päivää revitty saunan seiniä irti. 25 vuotta palvellut rakennelma on tullut tiensä päähän. Meillä on nyt siis Remontti. Me emme pääse Suihkuun emmekä Saunaan Moneen Päivään. Me kuljemme sottaisissa vaatteissa, yritämme olla kovin paljon haisematta ja syömme purkkihernekeittoa sekä selitämme kaikille, että meillä Kunnostetaan Saunaa. Käymme yhtä mittaa rautakaupassa ja imuroimme kamalaa putua pesuhuoneen lattioilta ja pakkaamme jätesäkkeihin seinän kappaleita ja kauhistelemme, millaiseen kuntoon ne ovatkaan menneet. Laho mikä laho! Oikeastaan tämä olisi pitänyt tehdä jo pari vuotta sitten, mutta kun emäntä kävi jotain ihmeen Nettilukiota, niin ei ehtinyt.

Mieheni osaa ja tietää remonttiasiat, ja minä vain teen mitä hän käskee. Eilen irrotin muovipäällystettä seinistä, etsin sen alta paljastuvia kiinnitysnauloja ja yritin irrottaa niitä (säälittävää räpellystä, kun ei oikein osaa), ja tänään siivosin jälkiä ja revin lisää päällystettä pois, kuljetin roskia ulos ja muuta pientä juoksutytön hommaa. Ja hoidan kaiken huushollin ja muut asiat, ettei miehen tarvitse niihin koskea. Remonttiin kuuluu tärkeänä osana myös niin kutsuttu remonttihuumori, kuten: “Nythän voisit huilatessas pestä noi loput matot” ja “Mikset muka ehdi tehdä tikkataululle taustalevyä? Olen väsynyt noihin tekosyihin! Saunaremontti muka, pyh!”.

Illan tullen hän ilmoitti, että nyt loppuivat voimat, ja niin minä määräsin hänet huviajelulle. Otin hänet kyytiin ja ajelin meren rantaan, ja kävelimme rannikkokaupungin pienellä, sievällä ulkoilualueella. Katselimme joutsen- ja hanhiperheitä ja olutta juovia rantaravintolan asiakkaita lempeässä kesäillan valossa. Ajelimme takaisin sivuteitä, kirkkaankeltaisia rapsipeltoja täydessä kukassa joka puolella.

Suihkuun olisi kiva mennä, mutta nyt ei pääse…

Oulun seurakuntayhtymä

Saturday, July 11th, 2009

Kirkko on huolissaan jäsenkadosta ja lataakin nyt kovat piippuun taistelussa ihmissieluista (ja veroeuroista): Oulun seurakuntayhtymä aloittaa heinäkuun lopulla elossa.fi-kampanjan, jonka logona komeilee naisen sukupuolielimen tyylitelty kuva.

Jos olen vielä tähän asti jotain arvostusta tai ehkäpä jonkinlaista kohteliaisuutta kirkkoa kohtaan tuntenut, tähän loppui se vähäkin.

Oulun seudulla asuu paljon vanhoillislestadiolaisia, joiden uskonkäsityksen mukaan raskauden ehkäisy on perinteisesti ollut kielletty. Naiset kasvavat yhteisön tapoihin eivätkä uskalla vielä tälläkään vuosituhannella vaatia synnytyspakon poistamista tai edes lieventämistä: jos kuolema tulee ja korjaa loppuun kuluneen naisraukan kahdennessakymmenennessä synnytyksessä, luvassa on suora kyyti taivasten valtakuntaan, eikä helvetin lieskoilla peloteltu ihmisparka tohdi keikuttaa omaa iankaikkisuusvenettään sterilisaatiota tai ehkäisypillereitä pyytämällä.

Nyt näiden naisten alapää on virallisestikin julistettu kirkon omaisuudeksi. Keität puuroa, vaihdat vaippaa, valvot öitä – imetät yhtä ja odotat seuraavaa: ja kirkkoisät räväyttävät vaginan kuvan mainoksiinsa.

Niin – markkinoidaanhan autojakin kuvilla, jotka esineellistävät naisen sukupuoliominaisuudet: kiiltävillä konepeillillä oikoo pitkiä sääriään yksi jos toinenkin blondi. Kirkolta en ihan olisi tätä odottanut.

Olen ylpeä siitä, että karistin valtionkirkon pölyt niskastani jo vuosia sitten. Eipähän tarvitse kirkollisverolla moisia kampanjoita kustantaa.

Kiljuntaa

Monday, July 6th, 2009

Vaivaakohan ketään muuta kuin minua sellainen seikka, että televisiossa kiljutaan nykyään ihan kamalasti? Katsoikohan kukaan Kuorosota-ohjelmaa Neloselta viime kevätkaudella? No, siis tottakai katsoi… Siinähän pidettiin mahdotonta meteliä, sekä yleisö että esiintyjät. Aina kun saavutettiin jokin etappi, yksittäinen esitys saatiin loppuun, juontaja sanoi jotain, juontaja kysyi jotain, haastateltavana oleva onnistui murjaisemaan jonkin vitsin – puhumattakaan siitä tilanteesta, että jatkoon pääsijät saatiin selville tai joku toinen taas putosi: kiljunta ja riehunta oli korvia huumaava ja telkkarin volyymia piti hiljentää ainakin puoleksi minuutiksi.

Muutenkin meno on aika levotonta. Jos katsoo tavallista limsamainosta, siinä räjäytetään kevyesti kokonainen kuppila, hypätään helikopterista tai pärrätään päättömästi moottoripyörällä. Mahdollisimman levottoman toiminnan on kaiketi todettu nostavan myyntilukuja kaikkein eniten. Extreme-artistit ovat suuria sankareita ja esikuvia. Näkee sen täällä meilläkin päin, kun Ville X painaa isoa mäkeä alas pyörällä, ilman käsiä, kohti Lidliä ostamaan uutta pakkausta energiajuomaa, jotta jaksaa taas pelata tappopeliä seuraavan yön. Ville on siis juuri täyttänyt 12 vuotta, mutta onnittelut hänelle jo viikon kestäneestä tupakkalakosta kuitenkin.

Kun nyt tuolla erituispedagogiikan opinnoissa on luettu ADHD-diagnoosista, tulee mieleen, että media ja mainosmaailma varsinkin tuntuu ruokimalla ruokkivan ADHD:n tyyppioireita. Voisiko kaiken tämän metelisirkuksen takana olla jonkinlainen kyyninen, piittaamaton markkinakoneisto, joka laskee saavansa maksimaaliset tulot, kun mahdollisimman moni jää koukkuun elämää vauhdittaviin ja meteliä tuottaviin valintoihin ja kulutustapoihin: mahdollisimman paljon kofeiinia ja muita vauhtiaineita mahdollisimman nuoresta iästä alkaen takaa riippuvuuden, joka taas takaa tuotteiden myynnin. Jopa kaksivuotias vinkuu “kokitta” kaupan kassalla. Siitä se alkaa.

Minulla on työtoverina oikein mukava henkilö, jolla on aikuinen syvästi autistinen tytär. Hänen kanssaan puhuin kerran tästä samasta asiasta. Hän on joutunut pohtimaan neurologisia häiriötiloja oman lapsensa sekä järjestötoimintaan osallistumisen kautta, ja hän on tavannut monia autistien, ADHD- ja ADD- sekä Asperger-lasten vanhempia. Monissa keskusteluissa hän kertoi itselleen muodostuneen vähitellen sellaisen näkemyksen, että neurologisten häiriöiden mahdolliset pienet idut saavat ravintoa juuri tästä ylenpalttisesta kohkaamisesta, jota joka paikka on väärällään.Ennen elämä oli säännöllisempää, selvempää: aamulla aukesi varsin ennakoitava päivän kulku, ja pitkästymisen hetkiäkin tuli. Mentiin sitten metsään hiihtämään, jos oli ylimääräistä aikaa. Spedevisio on riehakkuuden huippu vielä minun lapsuudessani. Nykymaailman jokapäiväisiin viihdekarnevaaleihin verrattuna se oli hyvin hiljaista ja vaatimatonta elämää. Sellainen ympäristö kuitenkin rauhoitti ja hidasti rasavillin pulssia; lapsethan nyt aina saavat vauhdikasta toimintaa aikaan, mutta ainakin silloin aikuiset olivat rauhallisia eikä heitä nähty roolimalleina karjumassa tai riippuliitämässä (paitsi minun mummani, mutta se onkin taas ihan toinen tarina).

Muistan, että isääni tahtoi hermostuttaa se, jos me lapset kävelimme kovaäänisesti pienen hirsitalomme yläkerrassa. Totta puhuen siitä kuuluikin aikamoinen kumina, ja me opettelimmekin kävelemään kevyin askelin. Nyt hän on jo päässyt hiljaiseen paikkaan. Mitähän hän sanoisi tämän päivän yleismeluamisesta?

Taidan olla tulossa vanhaksi, kun tämmöisiä pohdin.

Kodin hengetär

Friday, July 3rd, 2009

Minusta ei ole oikein koskaan ollut sellaiseen tarkkaan kodinhoitoon ja pölyhiukkasten perässä juoksemiseen. Kotini on aina ollut vähän niin ja näin. Olen minä koettanut pitää puhtaudesta huolta niin ettei mitään varsinaisia törkypesäkkeitä ole kertynyt nurkkiin – yleensä pidän siitä, että tavaraa on aika vähän, on yleisesti ottaen selkeää ja vähän tyhjää mieluummin kuin täyteen ahdettua, hörselöitä joka nurkassa, niin että jos, siis JOS, siivouspuuska joskus iskee, raivaus ja pyyhintä käy aika helposti. Ei se puuska kuitenkaan kovin usein iske.

Nettilukioaikanani on tietenkin ollut koko ajan jokin kurssi menossa, tentti tulossa tai jotain muuta kiireellistä niin että ikkunat jäivät, kyllä, aivan näin kamala asia täytyy myöntää, pesemättä tyystin. Onko kenellekään muulle käynyt  näin? Nyt minä olen niitä peseskellyt, ja mieheni saa puhisten availla ja sulkea aataminaikuisilla systeemeillä kiinnitettäviä ruutuja, niin, ja on kokeiltu Fairyä, etikkaa ja Tolu-ikkunanpesuainetta, ja näistä kaksi viimeistä tuntuu toimivan hyvin, kun taas ensimmäinen vain siirsi rasvakerrosta paikasta toiseen. Haa, mutta minä olen päässyt kumminkin alkuun. Olohuoneen ja tyttöjen huonnen ikkunat sekä portaikon pikkuikkunat loistavat kirkkaina. Sitä pahemmilta näyttävät keittiön ja yläkerran ikkunat. Mutta minä jatkan projektia…

Mattojen kanssa on vähän sama juttu. Kohta aloitan niidenkin pesun. Mäntysuovan tuoksu ja niin edespäin, tiedättehän… Tosin kodinpelkistyshaluni on johtanut siihen, ettei meillä ole paljon mattoja. Mitä matolla tekee esimerkiksi sellaisessa paikassa, jossa laitetaan ruokaa? Naapurin Oona sitä paitsi käy meillä syömässä (ostamme sille Shebaa, koska hän ansaitsee vain parasta)  ja roiskuttelee meheviä kastiketäpliä ympäriinsä. Peset maton, tulee Oona, saat pestä uudestaan. Oona on siis kissa, jos joku ei vielä sitä arvannut. Pelkää linoleumlattia on hirveän paljon helpompi pyyhkäistä puhtaaksi kuin jos siinä olisi matto päällä, eikö?

Pyykkikasan olen nyt selvittänyt tältä erää aika hyvin. Edellinen pesukoneemme muni pienen metallimunan lattialle, no, kyllä se piti sitä ennenkin jo aika kauheaa ääntä. Mieheni sanoi, että laakerista on tipahtanut kuula, eikä sen pahemmin juuri enää pesukone voi rikki mennä, ja sanoimme siis hyvästit koko masiinalle. Hommasimme uuden, ja siinä onkin sellainen energiaa säästävä ominaisuus, että se mittaa itse pyykin määrän ja säätää veden ja toiminnot sen mukaan. Se on iso helpotus: ei tarvitse enää odottaa, että saa koneen täyteen esimerkiksi violetin väristä vaatetta (hah!).

Mutta nyt vanhempi tytär tahtoo lämpimiä voileipiä. Vaikka siivouksen kanssa on minulla vähän motivaatio-ongelmia, ruoan laittaminen on ihan kivaa hommaa. Laitamme leiville nyt tonnikalaa, keltaisia tomaatteja ja juustoa niiden päälle, ja sitten uunin. Tytär jännittää kamalasti, kun on menossa kavereineen huomenna ensimmäistä kertaa kesätöihin: mansikoita poimimaan yhdeksän kilometrin päähän. Hän selittää juuri puhelimessa Janikalle: “Älä sit ihmettele, jos mä en aamulla sano mitään, koska mä saatan jännittää siis aivan sikana!”

Kuka kiusasi ketä

Wednesday, July 1st, 2009

Kerroin aiemmin vihaavani katkerasti koulukiusaamista. Siitä on ollut lähipiirissä kurjia kokemuksia, eikä yhtään lohduta se, että suuri osa näistä entisistä kiusaajista on sotkenut elämänsä tätä nykyä ihan huonoon jamaan. Joka tapauksessa olisi parempi, ettei kiusaamista olisi koskaan ollutkaan tai että siihen olisi puututtu heti ja oikeilla keinoilla.

Ajattelin tätä nyt kuitenkin vielä kerran uudelta kannalta.

Sanotaanko nyt, että tässä tapauksessa oli kyseessä McDonald´s-kiusaaminen. Sanotaanko nyt, että kuusi tai seitsemän parikymppistä nuorta, jotka ovat keskenään löyhästi tuttuja, jotkut läheisemminkin, jotkut ovat soittaneet keskenään samassa bändissa tai käyneet samaa lukiota – he sattuvat kevätiltana samaan aikaan McDonald´siin ja istuutuvat samaan pöytään iloisesti vaihtamaan kuulumisia. On mukava ilma, aurinko laskee hitaasti ja kaikilla on kevätfiilis.

Sanotaanko nyt vaikka, että yksi joukosta on aina ollut neropatti koulussa, ja hän on nyt juuri päättämässä ensimmäistä opintovuottaan yliopistossa. Kun kukaan ei keskustelussa dominoi, hän päättää ryhtyä niin tekemään.

– Minä olen tänä vuonna saanut melkein jo kandin paperit kasaan, sanoo hän. – Kaikki tuutorit ja opettajat on olleet ihan ihmeissään, mistä mä olen saanut nin paljon virtaa, että kaikki alkaa olla jo siihen tasoon valmista. Olen myös osallistunut Ylioppilaskunnan Laulajien toimintaan. Tässä on muuten mainos meidän kevätkonsertista, tervetuloa, se on ensi viikon torstaina.

– Hmbh, sanoo yksi. – Mä olen silloin kyllä iltavuorossa, sanoo toinen. – Niin kyllä mäkin, sanoo kolmas.

– Hah! Siis oletteko te TÖISSÄ? Miksi te olette töissä? Kyllä minä ainkin tässä vaiheessa opiskelen mieluummin kuin jämähdän johonkin työpaikkaan, sanoo tämä melkein-kandi, kaivaa repustaan opiskelutarpeensa ja alkaa tehdä monimutkaisia laskelmia keskellä ruokapöytää.

– No joidenkin täytyy elättää itsensä, sanoo nuori nainen hiukan harmistuneena.

– Objektiivisesti ajatellen, sanoo kandi, olisi silti paras opiskella. Pystyt elättämään itsesi myöhemmin paremmin, kun opiskelet nuorena.

– Objektiivisesti ajatellen, sä ajat isäs autolla, jupisee nainen.

– Mitäs sä aiot tehdä, kun sun siviilipalvelus loppuu, kysyy melkein-kandi vieressään istuvalta pitkätukkamieheltä.

– Kyllä mun mitää löytää jotain töitä puoleksi vuodeksi, kun  opiskelemaan voi pyrkiä sitten vasta seuraavana keväänä, mutta lultavasti saan duunia logistiikkakeskuksesta, sanoo pitkätukka.

– Puoli vuotta, no ehkä sen kestää.

– Mä olen ajanut jo paljon yli puoli vuotta kuorma-autoa, ja kestän edelleen ihan hyvin, sanoo se, joka sanoi äsken “hmbh”.

Nainen rullaa Ylioppilaskunnan Laulajien mainoksen ja törkkää sen limsamukiin, jossa on vähän keltaista limsaa jäljellä.

– Kas, siinäpä sille sopiva paikka, sanoo hän hiukan myrkkyä äänessään. – Mitäs kellertävää siinä oikein leviää?

Melkein-kandin liikkeet pysähtyvät ja hän katsoo tyrmistyneenä tapahtunutta häväistystä.

– Tuo on kyllä hyvän paperin väärinkäyttöä, sanoo hän hetken kuluttua. Muita hiukan naurattaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen melkein-kandi lohduttautuu:

– Onneksi olen sentään kahden viikon päästä vanhempieni kanssa Roomassa.

* * *

Ei tietenkään saa kiusata ketään koskaan missään olosuhteissa. Ei, vaikka toinen sitä pyytämällä pyytäisi? Eihän?