Archive for August, 2009

Kamalaa, kamalaa

Sunday, August 30th, 2009

Olikohan se nyt niin, että jonkin alan asiantuntijuuden kehittymiseen tarvitaan kymmenisen tuhatta työtuntia? Minulta on toivo jo mennyt, koska matikan kokeeseen on enää 620 tuntia. Ja kun yhden pankkikorkolaskun selvittämiseen tarvitaan kahden päivän aikana yhteensä yli kolme tuntia työtä, ja karkeasti arvioiden minun pitäisi tehdä vastaavia laskuja ennen koetta noin 4*60+harjoituskokeet+vanhoja yo-tehtäviä niin paljon kuin suinkin ehtii (MONTA SATAA!) ei hyvältä näytä. Olen aivan rehellisesti kateellinen niille, joille matikka on helppoa. Oma osaamiseni on niin helposti jumiutuvaa sorttia…

Nyt pitäisi sitten tarttua seuraavaan korkolaskuun. Kertaan nyt siis neljää kurssia päällekkäin; välttämätöntä, että asiat edes jotenkin ovat “noudettavissa” muistista sitten kokeessa. Jos jonkin aihepiirin käsittelystä pääsee vierähtämään yli viikko, teflonmuistini on jo luiskauttanut sen jonnekin aivosolujeni väliseen tahmeaan, pimeään nesteeseen. Minusta tuntuu, että pärjäisin huomattavasti paremmin sillä matikan osa-alueella, josta Kati mainitsi: niin kutsuttu sumea logiikka tuntuisi sujuvan luonnostaan, vieläpä erittäin sumea.

Tänään saimme pari pussillista marjoja pakkaseen ihan pikku lenkillä. On kiva laittaa sitten talvella mustikkarahkaa ja puolukkapirakkaa. Tyttäret kävivät myös poimimassa lähimetsässä pari isoa mukillista, mutta tulivat tuskastuneina takaisin, koska “siellä oli pari ekaluokkalaista, ja ne puhui ihan hirveesti”.

Nyt tekee tiukkaa!

Thursday, August 27th, 2009

Matematiikan kertauskurssin välitehtävät olisi tänään saatava postiin, mutta puhtaaksikirjoitus on ihan kesken! Olen tehtävässä 6, kun niitä on kaikkiaan 16! Puhtaaksikirjoituskin on sellaista hommaa, ettei sitä voi määräänsä enempää kerralllaan tehdä, koska samalla pitää tarkistaa ja korjata oma työ, ja virheitä toki löytyy… Kello on nyt 10, ja 13.30 on lähdettävä töihin. Kirjekuori on ja valmiina, postilaatikko työpaikan vieressä…

Yöllä, kun oli kamala ukkonen, luin 47 sivua sosiaalipsykologiaa. Psykan yo-koe on 17 päivän kuluttua. Tarvitsen sitä ennen vielä pikakertauksen ja tiivistemien pänttäyksen kaikista kursseista. Sen jälkeen on tämä pelkkä matikka jäljellä…

Pikkuruista merkittävämpi pahoinvointi hiipii sisuksiin.  Vähän tosin nauratti, kun luin omalla käsialallani kirjoittamani väärin: “- – leikkauspisteen etäisyys orgioista – -“.

33 aamua

Monday, August 24th, 2009

Aamupäivällä istuin kiinnostavassa seurassa Connect pro -kokoontumisessa: meillä oli siis oikein matikantunti. Mukavaa vaihtelua etäopiskeluun, jonka tavallisimmat toimintatavat ovat kirjan tutkiminen, vihkoon laskeminen, pään raapiminen, kuminputuvuorien kasvattaminen ja epätoivoisten sähköpostien lähettäminen opettajalle. Nyt oli kiva saada kysellä heti mieleen tulleita asioita. Kovasti on vielä harjoiteltava, se tuli selväksi: “helppoja” tehtäviä on luultavasti ylioppilaskokeessa yksi tai kaksi, ja jos niissäkin sattuu ja tapahtuu, ollaankin totisen paikan edessä…

Vielä pitäisi käydä jollakin lailla auttavasti läpi kaksi valinnaista kurssia, mutta tuskinpa ehdin saada oikein mitään aikaan. Tilastot ja todennäköisyys -kurssi vaatisi myös todella perusteellisen kertauksen. Ja tänään on ollut sellainen päivä, etten ole jaksanut oikein keskittyä – nukuin huonosti, koska yöllä alkoi yskittää monta kertaa juuri kun aloin vaipua uneen –  ja aamulla tehdyt harjoitukset Connect pro:ssa veivät kaikki vähätkin voimat. Töissä irvistelin seinille ja vilkuilin kelloa. Kun se vihdoin näytti 18.30 ja sain lähteä kotia kohti, kävinkin vielä nuorimman poikani kanssa  kahvilla ja Prismassa ruokaostoksilla.

Hänellä on jäljellä vielä 96 aamua siviilipalvelusta, minulla 33 lukio-opintojen parissa. Mitä minä sitten teen, kun minulla on yhtäkkkiä aikaa?

Upeaa syksyä

Saturday, August 22nd, 2009

Eipä voisi aurinko enää komeammin paistaa. Lähdimme jo aamulla mustikkaan lähimetsään, ja varttitunnin kykkimisellä meillä oli jo litra matkassa, kun tulimme kotiin!

Aamupäivä menikin muuten matikan kertauskurssin välitehtävien parissa, ja puolenpäivän aikaan lähdimme hakemaan pizzaa Mari´s Coffee -nimisestä omaleimaisesta kuppilasta. Menomatkalla mieheni puuhasi jotain navigaattorin kanssa, mutta ei saanut sitä asennetuksi siihen tilaan että se pysyisi hiljaa ja näyttäisi tietä, laittoipa sen sitten kokonaan pois päältä ja työnsi hanskalokeroon. Käväisimme Siwassa ja lähdimme kotiin päin, mutta mieleen juolahti ajella komeassa syyspäivässä pieni lenkki jokivartta pitkin. Kun käännyimme rantatielle, hanskalokerosta kuului raivokas huuto:

– Oikeelle oikeelle, torvi! Nyt meni hutiin!

Näemmä se vekotin kytkee itse itsensä päälle, jos se kokee että eksyminen uhkaa – ?

Great Chicken McFeast

Wednesday, August 19th, 2009

Pojistani keskimmäinen on tällä haavaa erikoisessa elämäntilanteessa: hänelle tarjoutui tilaisuus osallistua rumpalina sellaisen fantasiarock-yhtyeen toimintaan, joka sitten ihan oikeasti lähti lentoon, ei niinkään kotimaassa, mutta Euroopan kiertueiden keikat ovat menneet kuumille kiville ja levytyssopimuskin CMR:n kanssa on kirjoitettu. Hän päätti jättää opiskelut toistaiseksi ja hankkii toimeentulonsa Mäkkärin työntekijänä: siellä hän saa aika hyvin sovituksi työaikansa niin että pystyy hoitamaan bändihommat – ja vapaa-aika kuluukin sitten treeneissä, uusia biisejä kasatessa sekä sen varmistamisessa, että uusi Jooseppi-kissa pissii sinne minne pitääkin.

Mäkkärissä on aina tiskin takana lämpöhyllyssä valmiina eniten kaupaksi meneviä tuotteita. Työntekijät huutavat toisilleen omilla koodeillaan sen, mitä puuttuu, ja keittiön puolelta kuulutetaan vastaavasti, mitä täydennyksiä on hyllyyn laitettu. Kaikki pysyvät tällä lailla ajan tasalla, ja pikaruokala toimii sujuvasti. Satuin eilen paikalle juuri kun iso rumpali-poikani sujautti hyllyyn käärön ja jyräytti ilmeisesti ennenkuulumattoman koodin: “Valtava Juhla-Kana” ja koko henkilöstö repesi hervottomaan nauruun. Eipä ole ennen minun nähteni Mäkkärissä sellaista tapahtunut. Mistä lie poika perinyt pellen ominaisuutensa? No, ainakin englannin kielen ymmärtäminen sujuu siis hyvin, ja se onkin tarpeen, kun bändi lentää loppusyksystä Atlantin taakse kiertueelle.

Tässä näyte:

Tyttäreni kertoi luokkakaverinsa pikkusiskosta, joka  ravistaa piimätölkkiä niin, että se on auki, kaatoreikä ammollaan. “Kyllä sen nyt ymmärtää, että niin voi tehdä kerran vahingossa, mutta että JOKA PÄIVÄ!”

Nyt roiskeet sikseen ja matikan kurssin pariin. “Todista, että…” “Osoita, että…” Toivotan mukavaa opiskelu- ja työpäivää kaikille :)

Vai onko sulla joku vanha postin auto?

Friday, August 14th, 2009

Keskustelualuellamme Nettilukiossa heräsi monia ajatuksia, kun kerroin lähteväni Tampereelle pariksi päiväksi: Hämeen keskelle noussut omaleimainen teollisuushölmölä nostattaa tunteita – ehkäpä lähinnä huvittuneisuutta ja pään pyöritystä. Jos ei ole Tampereella asunut ja sinne kotiutunut, sitä kaupunkia on vaikea ymmärtää. Tampereen kainaloon muuttanut kymenlaaksolainen ystäväni soittaa minulle aika ajoin kysyäkseen neuvoa: mitä tamperelainen tarkoittaa, kun hän sanoo…? Useimmiten on kysymys erityisestä hämäläisestä viilentelystä: asioista ei pidä tehdä mitään “numeroo”. Perheen lapsi saattaa vaikkapa voittaa Suomen mestaruuden telinevoimistelussa – tamperelainen isä sanoo, että “ei nyt tehrä tästä mitään numeroo”. Mitä naapuritkin sanovat, luulevat vielä, että ollaan tultu leuhkoiksi! Annetaan nyt vaan olla. Moni muu kulttuuripiiri juhlisi asiaa antaumuksella, ostaisi talon täyteen ruusuja ja tarjoaisi kakkukahvit. Ei tamperelainen. “Eikös toi mitalli ny riitä. Pa se ny sinne kaapin perälle, ettei heti käy silmään.”

Veljeni, joka on varsin korkeasti koulutettu, luuli viisikymmenvuotiaaksi asti, että pipo-sanan oikea muoto on ihan todella “pipa”, ja että vain turhanpäiväiset hienostelijat sanovat “pipo”. Samoin hän eräässä alansa konferenssissa turkulaisessa hotellin ravintolassa kauhisteli kuultuaan, että tarjolla on “potui”. Pottu tarkoitti meillä aivan selkeästi pikkulapsen pottaa ja jopa välillä vähän vessanpönttöäkin. Perunat olivat perunoita, ja niitä siis syötiin, ei pottuja.

Kummeli-huumori iskee minun nauruhermooni. Totisen haikea Heikki Silvennoinen Jaakko Parantaisena, Timo Silakka, kaikessa hienosti pärjäävä Suomen urheilun toivo, Sepi ja Jakke, jotka remontoivat hetkessä vanhan auton tyhjenneen akun taivaan tuuliin – hahmot tihkuvat itseironiaa ja jalat alta vievää komiikkaa. Siitä vain seuraa se, ettei Kummeli-kieltä puhuvaa kerta kaikkiaan voi ottaa ihan vakavasti. Miltä kuulostaisi verotusuudistuksen tai budjettiriihen ongelmien kertominen tamperelaiseen tapaan? Entäkriittinen kulttuurireportaasi, syvälliset sielun liikkeiden analyysit, taikka kertomus kaukaisista tähtisumuista? Tampereen kieli on kuin käänteinen kuningas Midas: kaikki, mitä käsittelet, muuttuu aivan hassuksi.

Olen tehnyt kaikkeni, että osaisin häivyttää tamperelainen puheenparteni – miten olen siinä onnistunut, jää muiden arvioitavaksi. Ainakin se palaa, kun pari tuntia vietän Laukontorilla tai Kauppahallissa. Minulla oli muuten nuoruudessani kaksi raumalaista opiskelutoveria. He olivat tehneet vastaavanlaisen ääntämyssiivouksen omalle puhetavalleen, eikä heitä raumalaisiksi olisi tunnistanutkaan: molemmat puhuivat siloista yleissuomea. Mutta auta armias, kun he sattuivat samaan pöytään hetkeksi kahdestaan: siitä ei kohta enää kukaan saanut mitään selvää. Oli kuin olisivat puhuneet tyystin eri kieltä.

Näin pari viikkoa sitten televisiossa mainoksen, jossa Heikki Silvennoinen kertoi antaneensa äänensä navigaattorille. Kymmenen minuutin kuluttua olin jo Gigantissa kahden poikani kanssa kauppoja tekemässä. Siinä sitten kohta ajeltiin ympäriinsä Silvennoisen rähjätessä: “Hutiin meni! Tee u-käännös, puupää! Oikeelle, torvi, oikeelle! Seuraavasta risteyksestä vasemmalle! Se on se puoli jolla sää istut! Vai onko sulla joku vanha postin auto?”

Ihminen

Friday, August 7th, 2009

Ihminen ottaa matikankirjan esille ja tietenkin myös vihkon, laskimen, kynät ja kumit ja sen sellaiset. Ihminen istuu nojatuolissa koko kasa sylissään ja tietokone edessään. Ihminen avaa kirjan ja löytää paikan johon viimeksi jäi.

Ihminen käsittää melko nopeasti, että seuraavassa tehtävässä ei ole toivon hiventäkään päästä eteenpäin milliäkään mitenkään muuten kuin derivoimalla. Derivoimisen jälkeen kaikki vain on aina niin… sekavaa. Ihminen derivoi kuitenkin ja saa aikaan äskeistä pienemmän lausekkeen, mutta sen tuottama ahdistus on tässä(kin) tapauksessa kääntäen verrannollinen lausekkeen laajuuteen. No, siksi, että siitä putoaa loppu pois, eikä kukaan selitä milloinkaan mitä sille tapahtuu. Onko jossain jonkinlainen turvakoti kaikille funktioiden hännille, jotka historian aikana on kylmästi katkottu derivoinnin takia omista kasvuympäristöistään, omista yhteisöistään, omasta kulttuuristaan, häh? Missä ne kaikki ovat? Itkevätkö ne jossain lohduttomasti…?

Ja sitten tehdään sillä lailla, että derivaatta pakotetaan nollaksi, vaikka se ei ehkä itse ollenkaan tahtoisi olla pelkkä nolla. Siitä siis puristetaan kaikki irti, sitä ikään kuin kuulustellaan, jotta saadaan selville sen äärimmäinen kapasiteetti. Onneksi se tällä kertaa tapahtuu aika nopeasti, minkä jälkeen se saa palata takaisin selliinsä, ilmeisesti itsetunto murskana (“minua vain käytettiin hyväksi”) ja sen tarjoamalle tiedolle keksitään “hyödyllistä” käyttöä. Hyötynäkökohdatko siis ratkaisevat kovassa kilpailuyhteiskunnassa?

Matkan varrella on tapahtunut sillä lailla, että lausekkeessa piileskellyt salaperäinen “a” kerta kaikkiaan katoaa. Eikö siinä ole jotain omituista, rikollisuuteen viittavaa? Eikö “a” halua kantaa vastuuta teoistaan? Mikä oikeus esimerkiksi yhtiön hallituksen jäsenellä olisi tuolla lailla kadota jäljettömiin kesken valintakautensa? Eikö sillä ole edes varajäsentä, esimerkiksi “b”:tä tai jotain?

Toisaalta “a”:n katoaminen on valtava helpotus. Mehän emme tiedä, mikä tai kuka hän on. Tiedämme kirjan perusteella vain sen, että hänen lukuarvonsa tulee olla alle nollan. Parempi päästäkin eroon moisesta roskasakista.

Paha kyllä koko tehtävänanto kietoutuu “a”:n ympärille: hänet täytyy saada kiinni, sitten lopulta. Annetaan hänen  nyt paeta mukamas rauhassa vähän matkaa. Onhan ihmisellä hyttysverkko ikkunassa, ei se siitä läpi pääse.

Ihminen jatkaa tehtävää ja saa x:n arvoksi (2/3). Tällä kertaa tämä rehellinen, selkeästi ilmoittautunut, kirkasotsainen x pitää sijoittaa takaisin alkuperaiseen funktioon ja pakottaa funktio sitten antamaan tulokseksi 6. No, nyt se alkuperäisen funktion häntäkin pitää samalla hakea sieltä turvakodista, kun sitä taas tarvitaan, eli häntään suhteutettuna 6 muuttuukin 5:ksi.

Onkohan ihminen ihan selväjärkinen?

“a”:n paluu: ihminen joutuu taas sen kanssa tekemisiin ja saa sellaisen tuloksen, että “a”:ksi käy ihan mikä luku taivaan ja maan välillä.

Kirjan vastaus on himpulan pimpulan -3. Siis MITEN?

Ärrgh. Murrgh.

Eikun alusta uudestaan.

Ihminen tasaa sympaattisen hermostonsa äkkiliikkeitä juomalla kaksi ämpärillistä äärimmäisen vahvaa ja kuumaa kahvia ja palaa sitten tehtävän ALKUUN. Siellä jossain on virhe, joka tekee kaikkensa piloutuakseen ihmisen katseelta. Olisipa edes sellainen nerouden muoto, että näkisi virheensä heti ikään kuin neonvärillä värjättyinä ja voisi heti pureutua niihin! Mutta kun ei ole!

Jaa, mutta nyt tästä tehtävästä löytyy virhe heti toiselta riviltä, siitä, missä derivoitiin: ihminen on laskenut, että 2*15=15. No hahhahhaa, onpas meillä tässä tyhmä ihminen. Sehän on 30. Näin menetellen saadaan lopulta “a”:ksi -3 ja kaikki on siis hyvin! Huhhuijaa, ihminen huokaa.

Mitä tästä opimme? No, tietenkin sen, että kahden kahviämpärillisen juominen ratkaisee kaikki matemaattiset ongelmat poikkeuksetta, aina ja kaikkialla, matematiikan kurssit voidaan peruuttaa ja joka paikkaan lisätä kahvinkeittimiä ja ämpäreitä. Odotettavissa loistavia arvosanoja ja kivuliaita mahahaavoja.

Tehtävä oli siis Sigma-sarjan 4. osan Kertausosan numero 52.

Värit muuttuvat

Tuesday, August 4th, 2009

Pitkällä kävelylenkillä meren rannan tuntumassa tuli jo aivan selväksi, että kesä alkaa kallistua loppuaan kohti. Kaikki mikä on suvivirren aikaan raikkaan vaalean vihreää, tummenee juhannukseen mennessä, ja elokuulla alkaavat värit hajota kukin suuntaansa. Tulee keltaista, ruskeaa ja sinipunaista, aivan punaisia mansikanlehtiä ja kullankeltaista välkettä haavan lehvistöön. Pihlajat hakevat omaa sopusointuaan – kun marjat punertuvat, lehtien vihreys näyttää väsähtävän. Tulisipa nyt oikein kunnon ruska, hurjat, roihuavat värit taivaan sineä vasten moneksi viikoksi: arkisen touhun ja kiireen taustana luonnon kirkkaat “silmävitamiinit” tekisivät hyvää.

Syksyn kirjoitukset kiitävät kohti: syyskuun 14. päivä kirjoitetaan reaalia, 25. päivä matematiikkaa – monta muutakin koepäivää toki on, mutta nämä koskevat minua. Toivoa sopii, että Otavan Opiston kirjoitustilan muurahaiset olisivat vielä silloin kesätouhuissaan…

Opiskelen (muun muassa) Anneli Vilkko-Riihelän isoa Psyyke-opusta, mutta se on niin painava, että se jymähtää lattiaan (tai naamalle) tosi kovaa aina kun sohvalla lukiessa alkaa vaipua uneen. Pitäisi olla jonkinlainen narusysteemi, johon se jäisi killumaan lattian ja katon välille aina kun ote herpautuu. Tai mojova setti heliumpalloja Psyykeen sidottuina.