Archive for September, 2009

“Tien päässä – käänny vasemmalle”

Monday, September 28th, 2009

Näinhän neuvoo navigaattori, ja alan olla nyt tien päässä. Kun Otavasta lähtee Lahden suuntaan ja ajaa luiskaa ylös, näkee varoitusmerkin: “Lyhyt kiihdytyskaista”. Muuta liikennettä on tarkkailtava, ratkaisu on tehtävä ja kaasua painettava, ellei aio jäädä tien tukoksi. Vähän samanlainen tunne minulla on nyt.

Matematiikan yo-koe oli perjantaina, ja siihen liittyi muutama tymäkkä kauhukokemus, paljon kiireen tuntua ja hosumista, ja sitten uupuminen iltapäivällä; tehtävien tarkistus – ja vaivihkaiseksi tarkoitettu poislähtö.

Ensimmäinen kauhukokemus alkoi, kun tein ykköstehtävän a-kohtaa ja totesin, että miten vain etenenkin, yhtälö ei toimi. Tein kaikki kuviteltavissa olevat virheet ja keksin varmaan pari kokonaan uuttakin, ja sain lopulta aikaa vierähtämään liki tunnin tuohon tehtävän osaan, joka kaiketi yleensä on kaikkein helpoin aloitus- ja lämmittelytehtävä. Arvelin, että saan tällä vauhdilla siis kaksi tehtävää kymmenestä valmiiksi ennen kello kolmea! Se ei suuresti rohkaissut. Onneksi seuraavat sujuivat kuitenkin edes vähän nopeammin…

Toisen kauhun paikan kohtasin autojen etäisyyksien laskemisessa: mielestäni olin opetellut lyhyen matematiikan trigonometria-osan jokseenkin huolellisesti, ja odottelin saavani laskimesta sellaisia kymmenen-parinkymmenen metrin suuruisia välimatkoja – mutta vempain näytti vain itsepäisesti jotain negatiivista tai jotain paljon alle ykkösen. Ikään kuin kahden peräkkäin ajavan auton (tarkkaan ottaen kuljettajien silmien etäisyys) voisi olla miinus viisitoista millimetriä! Siinä vierähti puoli tuntia, kun mietin miten olen voinut unohtaa asian aivan perusteellisesti.

Sitten mieleeni hiipi muistikuva siitä, että olin jossain vaiheessa 8. kurssia silmäillessäni vaihtanut laskimen opaskirjan avulla asetukset sellaisiksi, että laskin näyttää radiaaneja, ei asteita.

Siinäpä onkin mukava hetki ruveta miettimään, mistä tuollainen vaihto tehtiinkään. Ei auttanut muu kuin mennä kaikki ylärivin nappulat kaikine vaihtoehtoineen läpi ja varoa muuttamasta mitään muuta. Lopulta asetuksen vaihto löytyi, ja pääsin tuollaisiin seitsemän, yhdentoista ja kahdeksantoista metrin etäisyyksiin, jotka tuntuivat paljon järkevämmiltä. Aikaa kului tuohon operaatioon valehtelematta melkein tunti, kun lasken mukaan ne turhat yritykset radiaanien kummallisessa maailmassa.

Lopulta kuitenkin sain paperini kasaan ja tarkistin kaiken – luulisin, että laskin myös tehtävien määrän ja katsoin että nimi on kaikissa papereissa. Sitten rupesin häiriköimään koko porukkaa tarralenkkareillani, jotka olin potkaissut jalasta kello yhdeksän. Niiden tarrat olivat itsekseensulkeutuneet kokeen aikana. Pitäisi kyllä olla henkilökuntaa enemmän, jotta tällaiset häiriöt saataisiin vältettyä: “Palvelukseen halutaan: 14 ylioppilaskoeavustajaa, päätehtävänä tarralenkkarien tarrojen aukipito”. Se meteli nimittäin, joka tarrojen avaamisesta syntyy silloin,kun ympärillä on kaikessa hiljaisuudessa tärkeään työhön keskittyneitä ihmisiä, on aika kamala. Niinpä minä pinosin kaikki tavarani syliini, lenkkarit mukaanlukien, ja hiivin hiljaa pois kuin olisin ollut pikkutunneilla palaamassa hiukan luvattomilta teiltä.

Olen rakastanut lukioaikaani ja Otavan Opistoa. Olen saanut valtavan hyvät eväät ja kokemukset reppuuni. Vaivaa täytyi nähdä ja aikaa kului, mutta kyllä se kannatti. Portilla minä vielä käännyin ja otin kuvan hienosta vanhasta puutalosta: nyt se on minulla taustakuvana kännykässä. En unohda teitä ikinä, otavalaiset: Otava on nyt minun kouluni, josta minä kirjoitin ylioppilaaksi, ja pysyy mielessäni aina sellaisena. Ennen minulla ei ollut sellaista koulua, mutta nyt on.

Toivotan kaikille opiskelutovereilleni menestystä, onnea, iloa opintoihin ja unelmien toteuttamisen voimaa.

Opettajille kaikesta tuesta ja avusta niin suuri kiitos, että sitä on vaikea saada tähän viestiin mahtumaan.

Nyt on edessä jäähyväiset, lyhyt kiihdytyskaista ja sellainen toive, että joskus vielä ehkä iloisesti kohdataan!

Lasken tunteja

Thursday, September 24th, 2009

Matikan yo-koe on huomenna: se alkaa 25 tunnin kuluttua ja on 31 tunnin päästä ohi. Jos nyt oikein laskin, heh. Ultimate jännittäminen kytkeytyi päälle aamulla herätessä, kun tajusin, että välissä on enää yksi yö. Jännittäminen on siinä mielessä kurjaa, että vatsa on kipeä ja ja on vaikea keskittyä normaalielämään, mutta toisaalta tuntuu aika ihanalta sitten kun kaikki on ohi. Ellei nyt sitten käy niin, etten osaa yhtäkään tehtävää: silloin tietysti pettymys valtaa mielen.

Eilen tein seitsemän yo-tehtävää vuodelta 2005, tänään teen ehkä muutaman, mutta tuskin kannattaa enää yrittää liikaa. Kunpa vain saisi nukutuksi ensi yönä. Aamulla sitten viideltä ylös, reppu selkään ja menoksi. Ennen kahdeksaa pitää olla Otavassa, jotta taulukkokirja ja laskin ehditään tarkastaa.

Komea aamu on taaskin: aurinko tuhlaa syysvaloaan ja taivas on huikaisevan sininen.

Hilarioussia

Sunday, September 20th, 2009

Hyvin hilarioussia, kun lähtee sauvakävelemään, ottaa vielä muovipussin mukaan puolukoita varten, toimii siis kaikin puolin kuten kunnon kansalaisen tuleekin, mutta tekee sitten yhden virheen ja kastuu puolisääreen.

Matkalla vaivasin ensin päätäni tällaisilla asioilla:

– kuinka pitkällä lenkillä saan kävellyksi 11 000 askelta, joka kuuluu olevan vähimmäismäärä, jotta ihminen voisi pysyä terveenä ja hyväkuntoisena eikä tarvitsisi työterveyshaukunnassa kuunnella hoitajan pottuilua
– onko askelpari askel, vai onko askel askel
– voinko siis laskea yk – si kak – si vai yks, kaks, kol, nel
– jos kävelen 60 askelparia minuutissa, tekeekö se 3600 askelparia tunnissa (ei ollut laskinta mukana)
– mihin &%#:oon hävisi askelmittari, jonka ostin joskus viime keväänä
– voinko poiketa polulta popsimaan mustikoita, jotka ovat ihan valtavan isoja ja makeita, ja juuri kypsyneitä puolukoita – marjojen syöminenhän alentaa verenpainetta, mutta tällaiset ristiriidat taas nostavat
– pitääkö lenkilläoloajasta laskea pois se aika, jonka syön marjoja puskasta
– kumpi on oikeastaan tärkeämpää, marjojen syöminen vai eteenpäin puuskuttaminen

Keskityttyäni näihin kansanterveydellisiin kysymyksiin noin 36 minuutin ajan pysähdyin ja kaivoin muovipussin taskustani. Aivan ilmiömäinen puolukkapaikka! Poimin puoli litraa noin yhdeksässä minuutissa, solmin pussin kiinni ja laitoin taskuun. Lenkki jatkui, ja tuli vastaan maakaasuputken huoltotie, jota myös voi kävellä, tai ainakin luulin niin. Pururadathan ovat oikeastaan niitä varten, jotka kaipaavat apua joka asiaan: tasoitettuja reittejä, pehmustettuja pintoja, tienviittoja, “Varokaa maantietä”-kylttejä. Minä valitsen Camel-boots-miehen tavoin villiintyneemmän vaihtoehdon, jota tosiäijät jyräävät valtavilla maastureilla ja työkoneilla, kovan savipolun, joka työntää paikoin pajua ja horsmaa ja jolla oksat viuhuvat päin naamaa. Minä kaipaan nimittäin haastetta puolukkapussi taskussani.

Huoltotie kulkee siis parinkymmenen metrin päässä pururadasta samansuuntaisesti. Väliin kehittyy sitten savikon jälkeen mudikko ja sitten rahkasammalta, sössöä, muhjua ja lopulta vettä. Kaikki tämä muhju ja vesi valtaa yhtäkkiä myös koko huoltotien: muhjua on yhtäkkiä kaikkialla.

Takaisin kääntyessäni joutuisin geopoliittisista syistä talsimaan vääjäämättä neljä kilometriä. Minua ei nyt huvita enää se vaihtoehto. Eteenpäin mennessä vesisilmäkkeet sen kuin syvenevät. Toivottavasti kukaan ei näe, kun loikin eteenpäin miten parhaiten kykenen.

Ainoa järkevä ratkaisu on lopulta ylittää märkääkin märempi välialue ja pyrkiä sinne… pururadalle. Unohtakaa, mitä sanoin Camel-bootseista, haasteista ja tosiäijistä. Jokainen tarvitsee joskus helpotusta taakkaansa, jokainen saa olla joskus heikko, varsinkin kun kengät ovat litimärät. No, tällä välialueella tapahtuu sitten todellinen kastuminen; menetän myös traagisesti toisesta kävelysauvastani kumisen pehmusteen sieltä kärkipiikin ympäriltä.

Suorinta tietä kotiin. Vaikka tie on suora, se ei ole lyhyt. Puoli tuntia kuuluu lits-kops-lits-kops (kumipehmusteen puute aiheuttaa kovan kopsauksen, ja vastaantulijat varmaankin arvaavat, että olen käynyt upottamassa pehmusteeni suohon) ja lopulta soitan miehelleni niin kutsutun P*skakujan päästä. Ilmoitan sijaintini suorasukaisesti ja kysyn voisiko rakkaani tulla minua vastaan, koska liikunta tekisi hyvää hänellekin. Hän ponkaiseee ylös sohvalta – näin kuvittelen – ja tuleekin minua vastaan viiden minuutin päästä. Kun kerron hänelle koko koettelemukseni, hän ei tahdo saada nauruaan loppumaan. Hänen mielestään koko juttu on hyvin hilarioussi. Ehdotin, että lähtisimme etsimään kadonnutta kumipehmustetta, mutta en saanut tukea, pelkkää hohotusta vain.

Nyt olen käynyt suihkussa ja saanut kahvia. Kengät ovat kuivumassa ja odottamassa evaluaatiota, sukat pesussa kuten pöksytkin. Kohta ryhdyn kuopukseni kanssa leipomaan puolukkapiirakkaa.

Viimeinen lauantai

Saturday, September 19th, 2009

Ensi lauantaina kaikki on jo ohi, ellei nyt sitten tule jonkinlaisia uusinta- tai täydennysajatuksia tai -tarpeita; näillä näkymin lukioaikani loppuu tähän tulossa olevaan matematiikan kokeeseen. Olo on jo parempi: sain keskiviikkona kamalan roskan silmääni ja jouduin menemään päivystykseen sitä poistattamaan. Huh, se oli kamalaa! Onneksi samalla flunssapöpöt pelästyivät lääkärin valkoista takkia ja vetäytyivät pois.

Tänään katselin Connect Pro -nauhoitetta aamupäivällä, sitten välttämättömien talousoperaatioiden jälkeen laskin muutamia yo-tehtävälaskuja keväältä 2001. Enempää en nyt jaksa. Miten ihminen voi tehdä niin paljon tyhmiä virheitä? Tehtävässä lukee selvästi 200 000, ja sitten sitä rupeaa kuitenkin toimimaan luvun 20 000 kanssa, ynnä muuta, ynnä muuta. Täytynee vetäistä lenkkivaatteet niskaan ja mennä viuhtomaan metsäpolulle vaikkapa tunniksi. Voihan olla, että otan muovipussin mukaan mukaan pyrkiviä puolukoita varten…

Kirjoitettu on

Wednesday, September 16th, 2009

Psykologian yo-koe oli maanantaina, mutta enpä tuosta osaa mitään erityistä sanoa. Oli aika erilaiset kysymykset kuin odotin, ja kirjoitin kynä sauhuten ihan viime hetkeen asti… Käsi on ainakin nyt kipeä, ja kipeä olen muutenkin, eilen lähdin töistä kesken pois huonon olon ja lihaskipujen takia, kotona mittasin alilämpöä, 35,7 astetta, ja vetäydyin vällyjen alle. Nyt koetan pikku hiljaa tehdä matikalle vielä jotain, jos pystyn ja jaksan. 5. kurssin asiat repsottavat pahimmin. Yritän saada jotain tolkkua normittamiseen ja Gaussin käyrään, todennäköisyydet ovat ja pysyvät hämärinä, ja sitten koetan tehdä noita vanhoja yo-kokeita. Ne vain ovat vaikeita, ja moni tehtävä näyttää alusta saakka aivan toivottomalta. Ainoa tuki ja turva on MAOL-taulukkokirja, jota koetan selata nyt myös ihan “muuten vaan” jotta sieltä helpommin löytyisi tarvittava tieto.

Joku varmaan ihmettelee, miksi joka kaavaan tarvitsee taulukkokirjaa, mutta minä sanon sellaiselle ihmettelijälle, että eläpäs viisikymppiseksi, niin huomaat, että muisti hylkii kaikkea mitä vain hylkiä voi. Tottakai olisi hienoa osata johtaa kaavat itse aina puolessa sekunnissa, mutta enpähän vain osaa, ja kokeessa minulle tulee kiire kumminkin. Olisi kivaa olla nuori ja nokkela ja terävä ja sujuvan notkea kaikissa toimissa, mutta vanhemman ihmisen on mentävä sen varassa, mitä jäljellä on. No, ehkä minä nyt olen vähän alakuloinen kun olen vähän kipeä. Tuntuu että joka nurkasta vetää; palelee ja väsyttää. Menisin sohvalle loikoilemaan, mutta Oona röhnöttää siinä. Oona on, kuten ehkä muistatte, naapurin kissa, joka on ilmeisesti muuttanut kirjansa meille.

Ehkäpä minä vähän tuuppaan häntä syrjemmälle ja kätkeydyn viereen torkkupeiton alle. En mene töihin tänään. Eilen illalla Oona istui ikkunalaudalla ja katseli ulos. Tytär sanoi hänelle: Oona, ja häntä alkoi huiskia HUIS, HUIS, huis, huis… ja husikinta hiljeni. Tytär sanoi hetken päästä taas: Oona, ja taas häntä teki samanlaisen huiskintasession. Kuvasimme oikein filmille tuon nimen sanomista seuraavan huiskimisen. Hassun näköistä! “Yrittää olla ihan cool, mutta reagoi omaan nimeensä”, sanoi tytär.

Huomenna

Sunday, September 13th, 2009

Huomenna tähän aikaan istun jo Otavassa psykologiaa kirjoittamassa. Aika hurjalta tuntuu! Päässä ovat nyt yhtenä myllläkkänä Kohlberg, Eriksson, Mahler, Piaget ja kumppanit. Ajattelen nyt näin, että etenen kolmella rintamalla vastatessani: yritän keksiä hyviä esimerkkejä asioista, koetan kaivaa päästäni teoriat ja tutkimustulokset joihin kysymykset liittyvät, sekä erikseen mainiten pyrin ilmaisemaan omia ajatuksiani tai kritiikkiä, jos perustellusti siihen kykenen. Eikö olekin hieno suunnitelmia? Käytäntö voi olla sitten ihan jotain muuta: pyöritän kynää kuusi tuntia ja paperissa lukee vain nimi ja “Jo muinaiset kreikkalaiset kokoivat jotain hitsin emootioita…”.

Olisi ehkä asiallista erottaa ne omat mielipiteet, jotka tietenkin voivat olla kovin asiantuntemattomia ja jopa säälittäviä, aloittamalla niitä sisältävä uusi kappale aina näin:

Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta…

Tankki on täynnä bensaa, eväät tehtävä ja reppu pakattava illalla, herätys aamukuudelta. Parin tunnin ajo ja  kuuden tunnin koe. Sitten suoraan töihin, tosin onneksi vain kolmeksi tunniksi.

Onnea matkaan kaikille muillekin, jotka kirjoittavat huomenna, varsinkin otavalaisille :)

Tilanne hallinnassa?

Wednesday, September 9th, 2009

Sanon kyllä ihan suoraan, että MAB9-kurssin Lopputehtävät-osio otti todella koville. Nyt ne ovat kuoressa lähdössä opettajalle, mutta en saa niistä vielä tänään kopioita, joten on lähetettävä ne huomenna. Pääni on kuin Haminan kaupunki, ja viimeisestä laskusta tuli vielä ihan omituinen ja epätavallinen vastaus – ei ole enää paukkuja sen tarkistamiseen. Maksimoitava lauseke maksimoitui ihan oudossa nurkassa. En tiedä teinkö virheen ja missä, vai olisiko tuollainen kummallisessa nurkassa maksimoituminen ehkä jotenkin mahdollista. Lähden nyt tästä töihin minimoimaan pullistunutta päätäni. Pitäisi jaksaa käydä suihkussa ja jotenkin siistiytyä sitä ennen. Olen edelleen yövaatteissa kello 12.59! Istuin tähän kahdeksalta aamulla, enkä ole paljon tuolista noussut…

Päätä jomottaa. Ämpärillinen kahvia voisi taas tehdä terää. Maanantaina on psykologian ainereaali. Luulen, että jätän matikan siihen asti kokonaan pois mielestäni. Sen jälkeen on vielä puolitoista viikkoa aikaa… ööh… opetella matikkaa… ja muun muassa tarkistaa tuo oudossa nurkassa maksimoituminen…

Tsemppiä kaikille, jotka ovat nyt kirjoittamassa jotakin tänä syksynä!

Oikeastaan

Friday, September 4th, 2009

Oikeastaan minun pitäisi nyt varmaan tässä vaiheessa selvittää rajoitukseni tulevassa matematiikan ylioppilaskokeessa.

Minähän en voi laskea mitään laskuja, joissa mainitaan mansikka tai appelsiini, koska olen vaikeasti allerginen. Siis mitkään niihin liittyvät kosteusprosentti- tai kilohintalaskut eivät tule kysymykseen. Samoin minulta on kielletty voin käyttö, joten jos pitää vertailla eri leikkeillä ja juustoilla päällystettyjen voileipien valmistuskustannuksia ja myyntituottoja, on erikseen mainittava, että ne on voideltu **-margariinilla, muuten en suostu laskua laskemaan. Eihän voi olla kenenkään etu, että kokeeseen osallistuvan terveys riskeerataan? Olen partiolaisena myös hyvin rehellinen ja ihanteellinen ihminen, minkä vuoksi kaikki ylinopeuksiin ja rikesakkoprosentteihin liittyvät laskuesimerkit aiheuttavat minulle voimakasta mielipahaa. Samoin minulla on *spergerin syndrooma (en nyt muista mikä -perger se oli, koska tuo dementia on niin paha), joka vaikeuttaa sanallisen informaation käsittelyä ja tekee muuten aivan silkoisesta laskuesimerkistä minun silmissäni sietämättömän sotkuisen, enkä pysty tekemään sille mitään puhtaasti lääketieteellisistä syistä. Olen aiemmassa elämänvaiheessani voimakkaasti traumatisoitunut turve- ja liuos-tyyppisten ilmiöiden suhteen, enkä voi käsitellä niihin liittyviä tehtäviä syistä, joita en halua lähemmin tässä kertoa. Minulla on todettu myös hyvälaatuinen asentohuimaus -niminen oireyhtymä, minkä vuoksi tuhatta isommat luvut aiheuttavat minulle voimakasta huimausta. Siksi voin vastata vain tehtäviin, jotka eivät ylitä tuhatta tai ainakaan missään tapauksessa sataa. Pahinta on ehkä potemani kurkkaavaisuus-ylivilkaisuhäiriö, jonka takia minut on ehkä paras sijoittaa ihan erilliseen koetilaan.

Tulen luonnollisesti vaatimaan korvauspisteitä kaikista tehtävistä, joihin en voi terveydellisistä tai vakaumuksellisita syistä edes yrittää vastata. Toisena vaihtoehtona olen valmis laatimaan itse itselleni vastaavan määrän ei-haitallisia laskutehtäviä, jotka voin toki koetilanteessa suorittaa.

Toimitan tästä kuten kaikesta muustakin lääkärien, psykologien, työterveyshoitajien, esimieheni, vartiojohtajani, Mämmälän Tekniset-myymälän myyjän, naapureideni ja naapurien kissojen  lausunnot. Näitä kaikkia koskevat asiapaperit toimitan Otavaan hyvissä ajoin ensi maanantaina kello 7.00 kahdella erillisella yhdistelmäajoneuvolla pakattuina niin tiiviisiin pahvilaatikoihin, että niiden avaaminen on hyvin, hyvin vaarallista puuhaa.

Onhan Otavan opistolla oma pomminpurkuryhmä?

Putkinäkö

Friday, September 4th, 2009

Vaivaa sellainen putkinäkö nyt: en osaa ajatella mitään muuta kuin edessä olevia kokeita. Aamulla herätessä meni sellainen puoli minuuttia ennen kuin muistin taas: 22 päivää vielä. Käytän jokseenkin kaiken vapaa-ajan laskemiseen ja lukemiseen: eilen töissä pienellä vapaahetkellä laitoin oven lukkoon ja tappelin yhden yhtälöryhmän kanssa saamatta sitä kuitenkaan ojennukseen. Lopulta hihitin jo hervottomasti, kun päähäni tuli ajatus: ei pikku virhe mitään haittaa. Lapset, lapset: älkää nyt toki pikkuvirheitä pelätkö!

Nyt on pesukone laitettu päälle, ruoka on viimeistelyä vaille valmis, kahvimuki käden ulottuvilla, eikä tarvitse muuta kuin raivata pöydän pääty matikkaa varten. Olen kerrannut Sigma-sarjaa omassa tahdissa ja sen lisäksi tehnyt MAB9-ryhmäkurssin tehtäviä. Olen hidas ja minulla saattaa kestää yhden tehtävän teko monta tuntia, jos tulee hankalia virheitä, joita ei sitten tarkistaessa helposti huomaa. – Iltapäivällä kello 13 muutun taas perheenäidiksi, joka vie yhden lapsen koulun jälkeen tukan leikkuuseen ja toisen kännykkäostoksille, ja sitten ajan töihin illaksi. Lieneekö tässä kyseessä “roolien hajaannus”, josta kehityspsykologiassa puhutaan?

Nuorimmainen sattui eilen paikalle, kun tutussa risteyksessä sattui mopo-onnettomuus: lähikoulun poika törmäsi pihasta tulleeseen autoon todella ilkeässä tien mutkassa, jossa aina täytyy ajaa tosi varovasti. Mopoilija lensi useita metrejä, tuli ambulanssi ja poliiseja, ihmisiä oli joka puolella tuijottamassa. Ilmeisesti pahemmin ei kuitenkaan käynyt: jalan murtumisesta lopulta vain puhuttiin, vaikka tytöt ensin tohkeissaan selittivät puhelimessa, että “sitä elvytettiin”. Tuo “elvyttäminen” tarkoitti ilmeisesti vain ensiavun antamista.

Tuli vain taas mieleeni, miten hauras on ihmisen elämä: jos omalle lähipiirille sattuisi jotain vakavaa, pysähtyisi kaikki, matikka saisi lentää taivaan tuuliin ja putkinäkö haihtuisi: muodostuisi hetkessä toinen putkinäkö – paljon, paljon raskaampi kuin tämä nykyinen.