Putkinäkö

Vaivaa sellainen putkinäkö nyt: en osaa ajatella mitään muuta kuin edessä olevia kokeita. Aamulla herätessä meni sellainen puoli minuuttia ennen kuin muistin taas: 22 päivää vielä. Käytän jokseenkin kaiken vapaa-ajan laskemiseen ja lukemiseen: eilen töissä pienellä vapaahetkellä laitoin oven lukkoon ja tappelin yhden yhtälöryhmän kanssa saamatta sitä kuitenkaan ojennukseen. Lopulta hihitin jo hervottomasti, kun päähäni tuli ajatus: ei pikku virhe mitään haittaa. Lapset, lapset: älkää nyt toki pikkuvirheitä pelätkö!

Nyt on pesukone laitettu päälle, ruoka on viimeistelyä vaille valmis, kahvimuki käden ulottuvilla, eikä tarvitse muuta kuin raivata pöydän pääty matikkaa varten. Olen kerrannut Sigma-sarjaa omassa tahdissa ja sen lisäksi tehnyt MAB9-ryhmäkurssin tehtäviä. Olen hidas ja minulla saattaa kestää yhden tehtävän teko monta tuntia, jos tulee hankalia virheitä, joita ei sitten tarkistaessa helposti huomaa. – Iltapäivällä kello 13 muutun taas perheenäidiksi, joka vie yhden lapsen koulun jälkeen tukan leikkuuseen ja toisen kännykkäostoksille, ja sitten ajan töihin illaksi. Lieneekö tässä kyseessä “roolien hajaannus”, josta kehityspsykologiassa puhutaan?

Nuorimmainen sattui eilen paikalle, kun tutussa risteyksessä sattui mopo-onnettomuus: lähikoulun poika törmäsi pihasta tulleeseen autoon todella ilkeässä tien mutkassa, jossa aina täytyy ajaa tosi varovasti. Mopoilija lensi useita metrejä, tuli ambulanssi ja poliiseja, ihmisiä oli joka puolella tuijottamassa. Ilmeisesti pahemmin ei kuitenkaan käynyt: jalan murtumisesta lopulta vain puhuttiin, vaikka tytöt ensin tohkeissaan selittivät puhelimessa, että “sitä elvytettiin”. Tuo “elvyttäminen” tarkoitti ilmeisesti vain ensiavun antamista.

Tuli vain taas mieleeni, miten hauras on ihmisen elämä: jos omalle lähipiirille sattuisi jotain vakavaa, pysähtyisi kaikki, matikka saisi lentää taivaan tuuliin ja putkinäkö haihtuisi: muodostuisi hetkessä toinen putkinäkö – paljon, paljon raskaampi kuin tämä nykyinen.

Leave a Reply