Hilarioussia

Hyvin hilarioussia, kun lähtee sauvakävelemään, ottaa vielä muovipussin mukaan puolukoita varten, toimii siis kaikin puolin kuten kunnon kansalaisen tuleekin, mutta tekee sitten yhden virheen ja kastuu puolisääreen.

Matkalla vaivasin ensin päätäni tällaisilla asioilla:

– kuinka pitkällä lenkillä saan kävellyksi 11 000 askelta, joka kuuluu olevan vähimmäismäärä, jotta ihminen voisi pysyä terveenä ja hyväkuntoisena eikä tarvitsisi työterveyshaukunnassa kuunnella hoitajan pottuilua
– onko askelpari askel, vai onko askel askel
– voinko siis laskea yk – si kak – si vai yks, kaks, kol, nel
– jos kävelen 60 askelparia minuutissa, tekeekö se 3600 askelparia tunnissa (ei ollut laskinta mukana)
– mihin &%#:oon hävisi askelmittari, jonka ostin joskus viime keväänä
– voinko poiketa polulta popsimaan mustikoita, jotka ovat ihan valtavan isoja ja makeita, ja juuri kypsyneitä puolukoita – marjojen syöminenhän alentaa verenpainetta, mutta tällaiset ristiriidat taas nostavat
– pitääkö lenkilläoloajasta laskea pois se aika, jonka syön marjoja puskasta
– kumpi on oikeastaan tärkeämpää, marjojen syöminen vai eteenpäin puuskuttaminen

Keskityttyäni näihin kansanterveydellisiin kysymyksiin noin 36 minuutin ajan pysähdyin ja kaivoin muovipussin taskustani. Aivan ilmiömäinen puolukkapaikka! Poimin puoli litraa noin yhdeksässä minuutissa, solmin pussin kiinni ja laitoin taskuun. Lenkki jatkui, ja tuli vastaan maakaasuputken huoltotie, jota myös voi kävellä, tai ainakin luulin niin. Pururadathan ovat oikeastaan niitä varten, jotka kaipaavat apua joka asiaan: tasoitettuja reittejä, pehmustettuja pintoja, tienviittoja, “Varokaa maantietä”-kylttejä. Minä valitsen Camel-boots-miehen tavoin villiintyneemmän vaihtoehdon, jota tosiäijät jyräävät valtavilla maastureilla ja työkoneilla, kovan savipolun, joka työntää paikoin pajua ja horsmaa ja jolla oksat viuhuvat päin naamaa. Minä kaipaan nimittäin haastetta puolukkapussi taskussani.

Huoltotie kulkee siis parinkymmenen metrin päässä pururadasta samansuuntaisesti. Väliin kehittyy sitten savikon jälkeen mudikko ja sitten rahkasammalta, sössöä, muhjua ja lopulta vettä. Kaikki tämä muhju ja vesi valtaa yhtäkkiä myös koko huoltotien: muhjua on yhtäkkiä kaikkialla.

Takaisin kääntyessäni joutuisin geopoliittisista syistä talsimaan vääjäämättä neljä kilometriä. Minua ei nyt huvita enää se vaihtoehto. Eteenpäin mennessä vesisilmäkkeet sen kuin syvenevät. Toivottavasti kukaan ei näe, kun loikin eteenpäin miten parhaiten kykenen.

Ainoa järkevä ratkaisu on lopulta ylittää märkääkin märempi välialue ja pyrkiä sinne… pururadalle. Unohtakaa, mitä sanoin Camel-bootseista, haasteista ja tosiäijistä. Jokainen tarvitsee joskus helpotusta taakkaansa, jokainen saa olla joskus heikko, varsinkin kun kengät ovat litimärät. No, tällä välialueella tapahtuu sitten todellinen kastuminen; menetän myös traagisesti toisesta kävelysauvastani kumisen pehmusteen sieltä kärkipiikin ympäriltä.

Suorinta tietä kotiin. Vaikka tie on suora, se ei ole lyhyt. Puoli tuntia kuuluu lits-kops-lits-kops (kumipehmusteen puute aiheuttaa kovan kopsauksen, ja vastaantulijat varmaankin arvaavat, että olen käynyt upottamassa pehmusteeni suohon) ja lopulta soitan miehelleni niin kutsutun P*skakujan päästä. Ilmoitan sijaintini suorasukaisesti ja kysyn voisiko rakkaani tulla minua vastaan, koska liikunta tekisi hyvää hänellekin. Hän ponkaiseee ylös sohvalta – näin kuvittelen – ja tuleekin minua vastaan viiden minuutin päästä. Kun kerron hänelle koko koettelemukseni, hän ei tahdo saada nauruaan loppumaan. Hänen mielestään koko juttu on hyvin hilarioussi. Ehdotin, että lähtisimme etsimään kadonnutta kumipehmustetta, mutta en saanut tukea, pelkkää hohotusta vain.

Nyt olen käynyt suihkussa ja saanut kahvia. Kengät ovat kuivumassa ja odottamassa evaluaatiota, sukat pesussa kuten pöksytkin. Kohta ryhdyn kuopukseni kanssa leipomaan puolukkapiirakkaa.

Leave a Reply