Marja-Liisa

Matematiikan kertauskurssin välitehtävät olisi tänään saatava postiin, mutta puhtaaksikirjoitus on ihan kesken! Olen tehtävässä 6, kun niitä on kaikkiaan 16! Puhtaaksikirjoituskin on sellaista hommaa, ettei sitä voi määräänsä enempää kerralllaan tehdä, koska samalla pitää tarkistaa ja korjata oma työ, ja virheitä toki löytyy… Kello on nyt 10, ja 13.30 on lähdettävä töihin. Kirjekuori on ja valmiina, postilaatikko työpaikan vieressä…

Yöllä, kun oli kamala ukkonen, luin 47 sivua sosiaalipsykologiaa. Psykan yo-koe on 17 päivän kuluttua. Tarvitsen sitä ennen vielä pikakertauksen ja tiivistemien pänttäyksen kaikista kursseista. Sen jälkeen on tämä pelkkä matikka jäljellä…

Pikkuruista merkittävämpi pahoinvointi hiipii sisuksiin.  Vähän tosin nauratti, kun luin omalla käsialallani kirjoittamani väärin: “- – leikkauspisteen etäisyys orgioista – -”.

Aamupäivällä istuin kiinnostavassa seurassa Connect pro -kokoontumisessa: meillä oli siis oikein matikantunti. Mukavaa vaihtelua etäopiskeluun, jonka tavallisimmat toimintatavat ovat kirjan tutkiminen, vihkoon laskeminen, pään raapiminen, kuminputuvuorien kasvattaminen ja epätoivoisten sähköpostien lähettäminen opettajalle. Nyt oli kiva saada kysellä heti mieleen tulleita asioita. Kovasti on vielä harjoiteltava, se tuli selväksi: “helppoja” tehtäviä on luultavasti ylioppilaskokeessa yksi tai kaksi, ja jos niissäkin sattuu ja tapahtuu, ollaankin totisen paikan edessä…

Vielä pitäisi käydä jollakin lailla auttavasti läpi kaksi valinnaista kurssia, mutta tuskinpa ehdin saada oikein mitään aikaan. Tilastot ja todennäköisyys -kurssi vaatisi myös todella perusteellisen kertauksen. Ja tänään on ollut sellainen päivä, etten ole jaksanut oikein keskittyä – nukuin huonosti, koska yöllä alkoi yskittää monta kertaa juuri kun aloin vaipua uneen -  ja aamulla tehdyt harjoitukset Connect pro:ssa veivät kaikki vähätkin voimat. Töissä irvistelin seinille ja vilkuilin kelloa. Kun se vihdoin näytti 18.30 ja sain lähteä kotia kohti, kävinkin vielä nuorimman poikani kanssa  kahvilla ja Prismassa ruokaostoksilla.

Hänellä on jäljellä vielä 96 aamua siviilipalvelusta, minulla 33 lukio-opintojen parissa. Mitä minä sitten teen, kun minulla on yhtäkkkiä aikaa?

Eipä voisi aurinko enää komeammin paistaa. Lähdimme jo aamulla mustikkaan lähimetsään, ja varttitunnin kykkimisellä meillä oli jo litra matkassa, kun tulimme kotiin!

Aamupäivä menikin muuten matikan kertauskurssin välitehtävien parissa, ja puolenpäivän aikaan lähdimme hakemaan pizzaa Mari´s Coffee -nimisestä omaleimaisesta kuppilasta. Menomatkalla mieheni puuhasi jotain navigaattorin kanssa, mutta ei saanut sitä asennetuksi siihen tilaan että se pysyisi hiljaa ja näyttäisi tietä, laittoipa sen sitten kokonaan pois päältä ja työnsi hanskalokeroon. Käväisimme Siwassa ja lähdimme kotiin päin, mutta mieleen juolahti ajella komeassa syyspäivässä pieni lenkki jokivartta pitkin. Kun käännyimme rantatielle, hanskalokerosta kuului raivokas huuto:

- Oikeelle oikeelle, torvi! Nyt meni hutiin!

Näemmä se vekotin kytkee itse itsensä päälle, jos se kokee että eksyminen uhkaa – ?

Pojistani keskimmäinen on tällä haavaa erikoisessa elämäntilanteessa: hänelle tarjoutui tilaisuus osallistua rumpalina sellaisen fantasiarock-yhtyeen toimintaan, joka sitten ihan oikeasti lähti lentoon, ei niinkään kotimaassa, mutta Euroopan kiertueiden keikat ovat menneet kuumille kiville ja levytyssopimuskin CMR:n kanssa on kirjoitettu. Hän päätti jättää opiskelut toistaiseksi ja hankkii toimeentulonsa Mäkkärin työntekijänä: siellä hän saa aika hyvin sovituksi työaikansa niin että pystyy hoitamaan bändihommat – ja vapaa-aika kuluukin sitten treeneissä, uusia biisejä kasatessa sekä sen varmistamisessa, että uusi Jooseppi-kissa pissii sinne minne pitääkin.

Mäkkärissä on aina tiskin takana lämpöhyllyssä valmiina eniten kaupaksi meneviä tuotteita. Työntekijät huutavat toisilleen omilla koodeillaan sen, mitä puuttuu, ja keittiön puolelta kuulutetaan vastaavasti, mitä täydennyksiä on hyllyyn laitettu. Kaikki pysyvät tällä lailla ajan tasalla, ja pikaruokala toimii sujuvasti. Satuin eilen paikalle juuri kun iso rumpali-poikani sujautti hyllyyn käärön ja jyräytti ilmeisesti ennenkuulumattoman koodin: “Valtava Juhla-Kana” ja koko henkilöstö repesi hervottomaan nauruun. Eipä ole ennen minun nähteni Mäkkärissä sellaista tapahtunut. Mistä lie poika perinyt pellen ominaisuutensa? No, ainakin englannin kielen ymmärtäminen sujuu siis hyvin, ja se onkin tarpeen, kun bändi lentää loppusyksystä Atlantin taakse kiertueelle.

Tässä näyte:

http://www.youtube.com/watch?v=3Vp6I6kRjTM&feature=fvst

Tyttäreni kertoi luokkakaverinsa pikkusiskosta, joka  ravistaa piimätölkkiä niin, että se on auki, kaatoreikä ammollaan. “Kyllä sen nyt ymmärtää, että niin voi tehdä kerran vahingossa, mutta että JOKA PÄIVÄ!”

Nyt roiskeet sikseen ja matikan kurssin pariin. “Todista, että…” “Osoita, että…” Toivotan mukavaa opiskelu- ja työpäivää kaikille

Keskustelualuellamme Nettilukiossa heräsi monia ajatuksia, kun kerroin lähteväni Tampereelle pariksi päiväksi: Hämeen keskelle noussut omaleimainen teollisuushölmölä nostattaa tunteita – ehkäpä lähinnä huvittuneisuutta ja pään pyöritystä. Jos ei ole Tampereella asunut ja sinne kotiutunut, sitä kaupunkia on vaikea ymmärtää. Tampereen kainaloon muuttanut kymenlaaksolainen ystäväni soittaa minulle aika ajoin kysyäkseen neuvoa: mitä tamperelainen tarkoittaa, kun hän sanoo…? Useimmiten on kysymys erityisestä hämäläisestä viilentelystä: asioista ei pidä tehdä mitään “numeroo”. Perheen lapsi saattaa vaikkapa voittaa Suomen mestaruuden telinevoimistelussa – tamperelainen isä sanoo, että “ei nyt tehrä tästä mitään numeroo”. Mitä naapuritkin sanovat, luulevat vielä, että ollaan tultu leuhkoiksi! Annetaan nyt vaan olla. Moni muu kulttuuripiiri juhlisi asiaa antaumuksella, ostaisi talon täyteen ruusuja ja tarjoaisi kakkukahvit. Ei tamperelainen. “Eikös toi mitalli ny riitä. Pa se ny sinne kaapin perälle, ettei heti käy silmään.”

Veljeni, joka on varsin korkeasti koulutettu, luuli viisikymmenvuotiaaksi asti, että pipo-sanan oikea muoto on ihan todella “pipa”, ja että vain turhanpäiväiset hienostelijat sanovat “pipo”. Samoin hän eräässä alansa konferenssissa turkulaisessa hotellin ravintolassa kauhisteli kuultuaan, että tarjolla on “potui”. Pottu tarkoitti meillä aivan selkeästi pikkulapsen pottaa ja jopa välillä vähän vessanpönttöäkin. Perunat olivat perunoita, ja niitä siis syötiin, ei pottuja.

Kummeli-huumori iskee minun nauruhermooni. Totisen haikea Heikki Silvennoinen Jaakko Parantaisena, Timo Silakka, kaikessa hienosti pärjäävä Suomen urheilun toivo, Sepi ja Jakke, jotka remontoivat hetkessä vanhan auton tyhjenneen akun taivaan tuuliin – hahmot tihkuvat itseironiaa ja jalat alta vievää komiikkaa. Siitä vain seuraa se, ettei Kummeli-kieltä puhuvaa kerta kaikkiaan voi ottaa ihan vakavasti. Miltä kuulostaisi verotusuudistuksen tai budjettiriihen ongelmien kertominen tamperelaiseen tapaan? Entäkriittinen kulttuurireportaasi, syvälliset sielun liikkeiden analyysit, taikka kertomus kaukaisista tähtisumuista? Tampereen kieli on kuin käänteinen kuningas Midas: kaikki, mitä käsittelet, muuttuu aivan hassuksi.

Olen tehnyt kaikkeni, että osaisin häivyttää tamperelainen puheenparteni – miten olen siinä onnistunut, jää muiden arvioitavaksi. Ainakin se palaa, kun pari tuntia vietän Laukontorilla tai Kauppahallissa. Minulla oli muuten nuoruudessani kaksi raumalaista opiskelutoveria. He olivat tehneet vastaavanlaisen ääntämyssiivouksen omalle puhetavalleen, eikä heitä raumalaisiksi olisi tunnistanutkaan: molemmat puhuivat siloista yleissuomea. Mutta auta armias, kun he sattuivat samaan pöytään hetkeksi kahdestaan: siitä ei kohta enää kukaan saanut mitään selvää. Oli kuin olisivat puhuneet tyystin eri kieltä.

Näin pari viikkoa sitten televisiossa mainoksen, jossa Heikki Silvennoinen kertoi antaneensa äänensä navigaattorille. Kymmenen minuutin kuluttua olin jo Gigantissa kahden poikani kanssa kauppoja tekemässä. Siinä sitten kohta ajeltiin ympäriinsä Silvennoisen rähjätessä: “Hutiin meni! Tee u-käännös, puupää! Oikeelle, torvi, oikeelle! Seuraavasta risteyksestä vasemmalle! Se on se puoli jolla sää istut! Vai onko sulla joku vanha postin auto?”

Ihminen ottaa matikankirjan esille ja tietenkin myös vihkon, laskimen, kynät ja kumit ja sen sellaiset. Ihminen istuu nojatuolissa koko kasa sylissään ja tietokone edessään. Ihminen avaa kirjan ja löytää paikan johon viimeksi jäi.

Ihminen käsittää melko nopeasti, että seuraavassa tehtävässä ei ole toivon hiventäkään päästä eteenpäin milliäkään mitenkään muuten kuin derivoimalla. Derivoimisen jälkeen kaikki vain on aina niin… sekavaa. Ihminen derivoi kuitenkin ja saa aikaan äskeistä pienemmän lausekkeen, mutta sen tuottama ahdistus on tässä(kin) tapauksessa kääntäen verrannollinen lausekkeen laajuuteen. No, siksi, että siitä putoaa loppu pois, eikä kukaan selitä milloinkaan mitä sille tapahtuu. Onko jossain jonkinlainen turvakoti kaikille funktioiden hännille, jotka historian aikana on kylmästi katkottu derivoinnin takia omista kasvuympäristöistään, omista yhteisöistään, omasta kulttuuristaan, häh? Missä ne kaikki ovat? Itkevätkö ne jossain lohduttomasti…?

Ja sitten tehdään sillä lailla, että derivaatta pakotetaan nollaksi, vaikka se ei ehkä itse ollenkaan tahtoisi olla pelkkä nolla. Siitä siis puristetaan kaikki irti, sitä ikään kuin kuulustellaan, jotta saadaan selville sen äärimmäinen kapasiteetti. Onneksi se tällä kertaa tapahtuu aika nopeasti, minkä jälkeen se saa palata takaisin selliinsä, ilmeisesti itsetunto murskana (”minua vain käytettiin hyväksi”) ja sen tarjoamalle tiedolle keksitään “hyödyllistä” käyttöä. Hyötynäkökohdatko siis ratkaisevat kovassa kilpailuyhteiskunnassa?

Matkan varrella on tapahtunut sillä lailla, että lausekkeessa piileskellyt salaperäinen “a” kerta kaikkiaan katoaa. Eikö siinä ole jotain omituista, rikollisuuteen viittavaa? Eikö “a” halua kantaa vastuuta teoistaan? Mikä oikeus esimerkiksi yhtiön hallituksen jäsenellä olisi tuolla lailla kadota jäljettömiin kesken valintakautensa? Eikö sillä ole edes varajäsentä, esimerkiksi “b”:tä tai jotain?

Toisaalta “a”:n katoaminen on valtava helpotus. Mehän emme tiedä, mikä tai kuka hän on. Tiedämme kirjan perusteella vain sen, että hänen lukuarvonsa tulee olla alle nollan. Parempi päästäkin eroon moisesta roskasakista.

Paha kyllä koko tehtävänanto kietoutuu “a”:n ympärille: hänet täytyy saada kiinni, sitten lopulta. Annetaan hänen  nyt paeta mukamas rauhassa vähän matkaa. Onhan ihmisellä hyttysverkko ikkunassa, ei se siitä läpi pääse.

Ihminen jatkaa tehtävää ja saa x:n arvoksi (2/3). Tällä kertaa tämä rehellinen, selkeästi ilmoittautunut, kirkasotsainen x pitää sijoittaa takaisin alkuperaiseen funktioon ja pakottaa funktio sitten antamaan tulokseksi 6. No, nyt se alkuperäisen funktion häntäkin pitää samalla hakea sieltä turvakodista, kun sitä taas tarvitaan, eli häntään suhteutettuna 6 muuttuukin 5:ksi.

Onkohan ihminen ihan selväjärkinen?

“a”:n paluu: ihminen joutuu taas sen kanssa tekemisiin ja saa sellaisen tuloksen, että “a”:ksi käy ihan mikä luku taivaan ja maan välillä.

Kirjan vastaus on himpulan pimpulan -3. Siis MITEN?

Ärrgh. Murrgh.

Eikun alusta uudestaan.

Ihminen tasaa sympaattisen hermostonsa äkkiliikkeitä juomalla kaksi ämpärillistä äärimmäisen vahvaa ja kuumaa kahvia ja palaa sitten tehtävän ALKUUN. Siellä jossain on virhe, joka tekee kaikkensa piloutuakseen ihmisen katseelta. Olisipa edes sellainen nerouden muoto, että näkisi virheensä heti ikään kuin neonvärillä värjättyinä ja voisi heti pureutua niihin! Mutta kun ei ole!

Jaa, mutta nyt tästä tehtävästä löytyy virhe heti toiselta riviltä, siitä, missä derivoitiin: ihminen on laskenut, että 2*15=15. No hahhahhaa, onpas meillä tässä tyhmä ihminen. Sehän on 30. Näin menetellen saadaan lopulta “a”:ksi -3 ja kaikki on siis hyvin! Huhhuijaa, ihminen huokaa.

Mitä tästä opimme? No, tietenkin sen, että kahden kahviämpärillisen juominen ratkaisee kaikki matemaattiset ongelmat poikkeuksetta, aina ja kaikkialla, matematiikan kurssit voidaan peruuttaa ja joka paikkaan lisätä kahvinkeittimiä ja ämpäreitä. Odotettavissa loistavia arvosanoja ja kivuliaita mahahaavoja.

Tehtävä oli siis Sigma-sarjan 4. osan Kertausosan numero 52.

Pitkällä kävelylenkillä meren rannan tuntumassa tuli jo aivan selväksi, että kesä alkaa kallistua loppuaan kohti. Kaikki mikä on suvivirren aikaan raikkaan vaalean vihreää, tummenee juhannukseen mennessä, ja elokuulla alkaavat värit hajota kukin suuntaansa. Tulee keltaista, ruskeaa ja sinipunaista, aivan punaisia mansikanlehtiä ja kullankeltaista välkettä haavan lehvistöön. Pihlajat hakevat omaa sopusointuaan – kun marjat punertuvat, lehtien vihreys näyttää väsähtävän. Tulisipa nyt oikein kunnon ruska, hurjat, roihuavat värit taivaan sineä vasten moneksi viikoksi: arkisen touhun ja kiireen taustana luonnon kirkkaat “silmävitamiinit” tekisivät hyvää.

Syksyn kirjoitukset kiitävät kohti: syyskuun 14. päivä kirjoitetaan reaalia, 25. päivä matematiikkaa – monta muutakin koepäivää toki on, mutta nämä koskevat minua. Toivoa sopii, että Otavan Opiston kirjoitustilan muurahaiset olisivat vielä silloin kesätouhuissaan…

Opiskelen (muun muassa) Anneli Vilkko-Riihelän isoa Psyyke-opusta, mutta se on niin painava, että se jymähtää lattiaan (tai naamalle) tosi kovaa aina kun sohvalla lukiessa alkaa vaipua uneen. Pitäisi olla jonkinlainen narusysteemi, johon se jäisi killumaan lattian ja katon välille aina kun ote herpautuu. Tai mojova setti heliumpalloja Psyykeen sidottuina.

Tämä tarina on lähes tosi. Kaikki muut sisällöt on muutettu, mutta nimet on säilytetty ennallaan. Ajatelkaa nyt, hyvät ihmiset, millaisia nimiä annatte lapsillenne.

Ollaan huvivesielämyspuuhapuiston epäterveellisyysravintolassa kauheassa kuumuudessa ja väentungoksessa odottamassa mahdollisuutta tilata itsellemme ja lapsillemme kolesterolia, suolaa ja valkoista vehnää eri muodoissa. Edessämme jonottaa nelilapsinen perhe, ja kaikki lapset ovat polvenkorkuisia sekä hyvin, hyvin eläväisiä. Äiti saattaa olla jo hieman väsyksissä.

- Aallotar, tuletko alas sieltä. Se ei ole kiipeilyä varten, se on roskis. Kohta täti tulee ja suuttuu, hei ne on tarjottimia, älä paukuta niitä, Aallotar. Lemminkäinen sinä kanssa älä paukuta siinä.

Isä kannattelee pienintä harteillaan ja sano:

- Ilmatar taitaa kohta nukahtaa. On tää sen verran rankka päivä ollut.

- Ukko otatko sinä pillimehun vai limsan, kysyy äiti. Pieni poika vastaa – olisi voinut luulla, että äiti puhui miehelleen, mutta Ukko olikin toinen poika. Ukko sanoo ottavansa “jimsaa”. – No saat limsan, mutta et sitten leuhki Aallottarelle siitä koska Aallotarelle käy vain toi yksi pillimehu.

- Aajjotaj mä saankin jimsaa, sä saatkin vain pijjimehuu, kailottaa Ukko.

- ÄÄÄÄÄÄ, alkaa Aallotar. PAM, hän mojauttaa veljeään naamaan.

- Nyt Ukko ja Aallotar kunnolla. Lemminkäinen HETI alas sieltä kaiteelta. Eikö tuo ole se alligaattoriallas NYT ALAS KUULETKO!

- Ei siellä mitään alligaattoreita ole ollut enää moneen vuoteen, rauhoittaa isä. – Mutta ei sinne altaaseen silti pidä mennä tippumaan. Lemminkäinen, mitä sä otat? Nuggetit vai… Jaana voitko pyyhkästä tota mun silmää vähän.

Ilmatar on nukahtanut isän harteille ja kuolaa tämän otsalle.

Ajoimme, tai siis minä ajoin autolla maantietä, ja paarma pörräsi tuulilasin sisäpuolella. Mieheni otti vanhan tiekartan ja huitaisi parilla huiskauksella ötökän hengiltä. Teloitus onnistui, mutta miehelläni kun on aika riuskat otteet, kartta meni tuusan nuuskaksi.

- Se olikin muuten huono kartta, sanoi hän.

Kyseessä oli defenssimekanismi nimeltä “arvon kieltäminen”.

Psykologian kursseja kerratessa on pakko välillä pohtia sitä, miten maailma on muuttunut nykyaikaisen tietotekniikan takia joiltakin osin aivan erilaiseksi kuin se oli ennen. On ainakin meillä nimittäin ilmiselvää, että jälkeläiset ovat vanhempiaan viisaampia tietokoneiden, navigaattoreiden, kommunikaattorien, kännyköiden, videokameroiden ja digisovittimien käytössä. Lapsuusiästä alkanut luonteva ajastelu, latailu, asetusten säätely ja pelailu tuntuu kehittäneen kokonaisen oman aivolohkonsa näiden nuorten päähän: viimeksi eilen yritin tallentaa Lapsityrannit-ohjelmaa omin päin, ja juuri 12 vuotta täyttänyt tyttäreni tuli tarkistamaan, miten olin onnistunut. – Amatööri, puuskahti hän minulle, toki hyväntahtoisesti (kai). – Nyt se olis just LOPETTANUT sen nauhoituksen silloin kun se ohjelma alkaa! Ja sitten niks, naks, viuh, vauh ja: – No nyt se menee nauhalle. Aina sinuu pitää vahtia!

Mieheni osti uuden kännykän ja oli jotenkin innoissaan asiasta vielä kotiintulomatkalla. Kotona riemu vaihtui kuitenkin pian harmiin ja, melkeinpä voisi sanoa, syytöksiin: minun olisi kuulemma pitänyt huolehtivana puolisona estää koko kännykkäkauppan teko. Mokomasta kapulasta ei nimittäin saanut mitään tolkkua. En minäkään osannut laittaa sitä toimintakuntoon. – Ne puhelinnumerot on siinä VANHAN PUHELIMEN muistissa, sanoi vanhempi tytär. – Ei ne siirry, jos vaan siirrät SIM-kortin toiseen puhelimeen. Olisit laittanut asetuksiin, että numerot tallennetaan SIM-kortille.

Häh?

Tämä neropatti poistui tukkaansa värjäyttämään eikä kerennyt auttaa enempää. Ja niinpä lopulta se oli juuri pojistamme toiseksi vanhin, joka ehti hätiin, tiksutteli aikansa ja sanoi: Nyt se toimii. Joi kahvit ja söi voileivät ja väitti meitä porvarisperheeksi, koska meillä oli naudan pippuripaistia leikkeleenä. Rupesi sitten suunnittelemaan ikäihmisille omaa kännykkämallia, jossa olisi pulssia mittaava toiminto: jos syke loppuisi, kännykkä lähettäisi automaattisesti tarjouspyynnön ainakin kolmelle lähimmälle hautaustoimistolle. Poistui sitten hehetellen jonnekin japanin kielen kurssille.

Itkeäkö vai nauraa?

Perhesuhteet ovat kääntyneet tämän asian suhteen täysin päälaelleen. Aikuinen oli ennen jokseenkin kaikessa pitkään jälkikasvuaan viisaampi: vuodentulon arviointi, viljan kypsyminen, kylvöhommat, polttopuun varaaminen talveksi olivat ilman muuta asioita, joissa kokemus ja ikä antoivat varmuutta ja auttoivat koko perhettä pysymään hengissä. Nyt sellaisia panoksia ei ole, tai niitä on vaikea hahmottaa, kun elämme lämmitetyissä asunnoissa ja haemme marketista ruokamme. Uudet asiat, joita tuntuu vyöryvän päällemme joka päivä lisää, sujuvat nuorisolta järjestään paremmin kuin meiltä keski-ikäisiltä.

Mitä tämä mahtaa tehdä perhesuhteille? Kunnioittavatko he… hah, niin naurettava kysymys, ettei sitä viitsi edes kirjoittaa loppuun asti.

Johtamistyyli perheessä on muuttunut, tai sen on muututtava. Perheenpään autoritäärinen luulot pois -mentaliteetti ei pitkälle kanna, jos hänen on kohta taas pyydettävä apua sähköpostin liitetiedostoa lähetettäessä, tulostimen asetuksia muutettaessa tai kameran akkua ladattaessa. Äiti tai isä vie perhettä eteenpäin demokraattisessa hengessä – tai sitten täytenä pellenä. Lapsille on varmaankin on oikeastaan mukavaa pystyä auttamaan vanhempiaan: onnistumisen ja pystyvyyden tunne on heille hyväksi. Kukin tekee perheen hyväksi sitä, mitä osaa, ja kaikien etu on, että välit ovat niin hyvät, että apua voi saada ja antaa. Työelämässä lienee vastaava ilmiö se, ettei nykyaikainen johtaja enää välttämättä puhu alaisistaan – vaan asiantuntijoistaan.

* * *

Meillä tilanne siis laukesi ja puhelin saatiin toimimaan.  – Parkkikiekkoa osaan sentään vielä käyttää, tuumi mieheni. – Ja jos sekin taito unohtuu, voisihan sitä virittää tuulilasin alle valmiiksi tunnin välein asetettuja kiekkoja ja antaa niiden olla jatkuvasti siinä. Turha lappu-liisan yrittää väittää, ettei muka olisi ollut oikein asetettua kiekkoa näkyvillä!