Mariian mietteitä

Helsingin Sanomat uutisoi 31.8 opiskelijoiden hakevan yhä useammin apua mielenterveysongelmiin. Kehitys on erittäin huolestuttavaa ottaen huomioon mielenterveysongelmien valtavan määrän koko väestön keskuudessa. Yhä useammat ihmiset siis tulevat työelämään jo valmiiksi uupuneina, mahdollisesti masennusdiagnoosin ja -lääkkeiden kanssa. Ei hyvältä kuulosta. Miten jo opinnoissaan väsynyt ihminen jaksaa taistella itselleen paikan yhä rankemmaksi käyvässä työelämässä?

Masennuksesta ja uupumuksesta on enää turha puhua yksilötason ongelmana, kun psyykenlääkkeiden käyttäjien määrä liikkuu Suomessa puolen miljoonan ja miljoonan ihmisen välillä. Pitäisi kysyä, mikä yhteiskunnassa ja sen oloissa mättää, kun ihmisten mielenterveys ei kestä siinä elämistä?

HS:n jutussa todetaan osuvasti, että masennus on tällä hetkellä muotidiagnoosi, jota jaetaan avokätisesti. Suuri osa mielenterveysongelmaisista nuorista on todennäköisesti vain väsyneitä opiskelutaakasta. Väsymys on ihan normaalia! Rankan opiskelun vastapainoksi tarvitaan tarpeeksi unta, liikuntaa ja säännöllistä ruokailua jne. Kaikkien näiden järjestäminen kovatahtisen opiskelun ohessa heikolla toimeentulolla ei välttämättä ole helppoa ja aiheuttaa stressiä, mutta oma hyvinvointi on kuitenkin asetettava kaiken muun edelle. Jos taas opiskelu tuntuu turhalta tai elämä näköalattomalta tunnelilta, saattaa olla aika pitää paussi ja ajatella mitä elämältään haluaa. Tässä voi olla avuksi psykologi tai terapeutti, ja on toki hyvä jos oppilaitoksen puolesta on mahdollista saada keskusteluapua ammattilaisilta.

Nähdäkseni kaiken ydin mielenterveysongelmista puhuttaessa on ennaltaehkäisy. Siispä: Älkäämme rasittako itseämme kohtuuttomasti opiskelulla tai työnteolla, vaan vain sen verran mihin voimavaramme riittävät. Aina täytyy olla aikaa istua hetkeksi alas tuumailemaan miltä tuntuu. Silloin pysyy hyvässä tasapainossa itsensä ja ympäröivän maailman kanssa, ja tietää mikä itselle on sopivinta ja parasta.

Kuukausi sitten otin suuren harppauksen elämänlaatuni parantamisessa ja jätin epämiellyttäväksi käyneen työn. Eräs tärkeä syy ratkaisuun oli raivata lisää aikaa opiskelulle. Haluan olla pääasiassa opiskelija ja panostaa siihen. Juuri nyt en kaipaa vastuullista ja haastavaa työtä, vain jonkinlaisen toimeentulon ilman asiointia Kelassa tai työvoimatoimistossa.

Nyt olen viettänyt muutaman viikon kesälomaa, nauttinut täysin siemauksin kesän hellejaksosta ja opiskellut ahkerasti, kun aikaa on ollut. Ylimääräisen vapaa-ajan ansiosta pääsin tavoitteeseeni suorittaa kaikki pakolliset ruotsin kurssit tämän kesän aikana.

Tällä viikolla on orientoiduttava uudenlaiseen osa-aikaopiskelija-työntekijä -rooliin. Aiemmin työ vei päähuomion, nyt se on sivuroolissa. Työn ajankohdat tulevat työnantajalta, asia on siis järjestyksessä. Opiskeluun käytettävä aika olisi rajattava ihan itse kalenterista. Jos jatkan mutu-menetelmällä, eli opiskelen kun siltä tuntuu, opinnot eivät etene erityisen järjestelmällisesti, mikä kuitenkin olisi suotavaa. Itseopiskelu antaa toki mahdollisuuden mutuiluun enemmän kuin läsnäoloa vaativa opiskelu, mutta jokin järjestys on sentään oltava. Vihdoin pyrin saamaan aikaan sellaisen aikataulun, jossa jätän yhden päivän kokonaan vapaaksi. Yhtenä päivänä en tee töitä enkä opiskele. En edes suunnittele opiskelua tai pyörittele tehtäviä mielessäni. Pidän säännöllisen vapaapäivän sen sijaan, että opiskelen kymmenenä päivänä joka päivä ja sitten uuvahdan, enkä jaksa kahteen päivään avata Muikkua.

Näillä suunnitelmillä eteenpäin.

Viisivuotias velipuoleni kertoi innoissaan aloittavansa esikoulun. Kysyin, annetaankohan siellä läksyjä, johon poika tomerasti että “Joo!”. Tämä ei vielä yllättänyt, mutta kun äiti kertoi että eskariläksyt tulevat tietokoneelle, olin pudota tuolilta! Päivittelin ääneen, että jopa ovat asiat muuttuneet valtavasti lyhyessä ajassa. No, on toki myönnettävä, että on kulunut lähes (vain!) kaksi vuosikymmentä siitä kun aloitin koulun, mutta kuitenkin. Silloin harjoiteltiin kirjoittamaan oikein korkuisia kaunokirjoituskirjaimia ainevihkoon. Tosin vain muutama vuosi sen jälkeen kaunokirjoitus uudistettiin muistuttamaan tekstausta, ts. se suoristettiin tympeän näköiseksi. Tutkiskelin asiaa kotona netistä ja huomasin, että tietokoneiden käyttö päiväkodeissa ja esiopetuksessa on nykyään jo tavanomaista!

Onhan toki hyvä että lapset oppivat käyttämään tietokonetta, mutta eikö heidän tulisi oppia myös kirjoittamaan kynää ja paperia hyödyntäen? Eivät nämä asiat tietenkään sulje toisiaan pois, mutta silti tuntuu hurjalta, että eskarilainen tekee kotitehtäviä tietokoneen ääressä. Toki ohjelmien avulla on mahdollista opetella paljon; värejä, muotoja, numeroita, kirjaimia. Mutta voihan niitä opetella myös konkreettisesti arkipäivän askareiden ohessa tai luonnossa. Eikö ns. oikea kokemus ole kuitenkin opettavaisempi kuin tietokonepeli?

Äiti kertoi, että ne lapset joilla ei ole mahdollisuutta käyttää tietokonetta kotona, voivat tehdä tehtäviä esikoulun koneilla. Tästäkö jo alkaa eriarvoistaminen? Oikeastaan se alkaa jo aiemmin, kun hiekkalaatikolla toisilla on hienommat vaatteet kuin toisilla. Surullista. Mutta miltä tuntuu lapsesta joka joutuu sanomaan, ettei kotona ole tietokonetta tai että vanhemmat eivät osaa käyttää sähköpostia, kun kaikilla muilla on kone ja kaikkien muiden isät ja äidit on atk-guruja..