Opet

Alla olevan puheen saimme kuulla lauantain lakkiaisissa Otavan Opiston juhlasalissa. Hiljaiseksi veti. En voi muuta kuin olla ylpeä opiskelijoistamme ja  siitä työstä, jota Opistolla ja nettilukiossa tehdään. Työstä, jolla on merkitystä. Työstä, jonka avulla toisten on mahdollista saavuttaa haaveitaan. Työstä, joka avaa toisille uusia ovia. Ja kollegoistani, jotka tätä työtä näin hienolla tavalla tekevät.

Miten voikin ihminen olla niin etuoikeutettu, että saa tehdä töitä tällaisessa paikassa. Minäkin.

Tuoreen ylioppilaan Katja Pulkkisen puhe yo-juhlassa Otavan Opistolla 5.6.2010:

“Arvoisa rehtori, hyvät opettajat ja vanhemmat, hyvä lakkiaisjuhlayleisö!

Tänään koittaa vihdoinkin suuri päivä meille kaikille onnellisille, jotka saamme kunnian tulla lakitetuksi.  Monilla meistä on takanamme useita vuosia raskasta uurastusta ja useat ovat joutuneet jakamaan kalliin aikansa perheen, lapsien, opiskelujen ja työn kesken. Tämä ei ole aina ollut helppoa…

Minä muutin ulkomaille yksitoista vuotta sitten villinä teininä ja siinä jäi opinnot ja kaikki muu kesken. Nyt vasta aikuis-iällä ymmärsin kaivata sitä tunnetta, kun saa jotain tärkeää elämässään päätökseen.  Otin asiasta selvää ja törmäsin sattumoisin meidän Otavan Opiston nettisivuille ja vain viikko sen jälkeen olin jo koulussa kirjoilla ja alkoikin se vaikeampi taival. Taival, joka oli täynnä suuria tunteita ahdistuksesta onnenkyyneliin.  Muistan kun avasin ensikerran salasanoillani “muikun”, meidän nettiopiskelijoiden opintoympäristömme. Kaikki kummastutti: mikä ihmeen muikku?, ajattelin, mutta jatkoin sitkeästi opintosuunnitelmani tekoa. Kymmeniä kysymyksiä: kuinka saisin näihin vastauksen?, olinhan neljän tuhannen kilometrin päässä itse koulusta ja opettajista. Helpotuksekseni kaikki kuitenkin alkoi sujua hyvin kiitos avuliaitten opettajien ja muun tukiverkon. Päiväni alkoivat täyttyä yhtäkkiä äidinkielen esseistä, englannin tehtävistä ja pian huomasin laskevani mielessä matematiikan ongelmia esimerkiksi kaupassa käydessäni. Elämääni oli tullut uusi haaste, halusin niin palavasti tämän valkolakin.

Yksi lämpimmimmistä muistoista tulee olemaan matematiikan connect pro-tunnit. Voitte varmaan kuvitella, kuinka oudolta tuntui aluksi olla oppitunnilla, jolla oppilaiden ja opettajien etäisyys mitattiin jopa tuhansissa kilometreissä sen sijaan, että oltaisiin pulpetti pulpettia vasten. Sitä läheisyyden tunneta, jonka tunsin ratkoessani samoja ongelmia kun esimerkiksi Sodankyläläinen luokkatoverini tai kun opettajat neljäntuhannen kilometrin päästä jaksoivat välittää koulumenestyksestäni, en tule unohtamaan ikinä. Kotona opiskelun lepohetkinä oli myös mahtavaa tutustua muihin oppilaisiin ja opettajiin keskustelupalstoilla, joihin osallistuessa olen kokenut monia ihania hetkiä.

Vihdoin koitti sitten kirjoitukset: tuo kaikkien lukiolaisten pelkäämä painajainen. Minullehan tuo tarkoitti sitä, että joutuisin olemaan kuukauden ilman perhettäni ja lapsiani, mutta lähdin matkaan toivoa täynnä. Talveni täyttyi sadoista litroista kahvia ja helmi-maaliskuu useista unettomista öistä. Miten olen joutunutkaan tällaiseen hulluuteen?, sadattelin moneen otteeseen, mutta kiristin vain hammasta. Kirjoitusten ehdottomiin tähtihetkiin itselleni kuuluvat pari koetta täällä Otavan Opistossa, jossa vihdoin pääsin tutustumaan kasvotusten opettajiin ja rehtoriin. Itsekin puolisavolaisena saavuin pitkästä aikaa näihin tuttuakin tutumpiin maisemiin ja tunsin olevani kuin kotonani.

Nyt tänään, tänä suurena päivänä tahdonkin kiittää kaikkia opettajia, Otavan henkilökuntaa ja muita oppilaita, jotka ottivat minut lämpimästi mukaan tämän koulun erikoiseen piiriin. On ollut ehdottomasti elämäni hienoimpia kokemuksia tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään joka onkin jaoittunut ympäri Eurooppaa ja koko maailmaa.

Kiitos siis kaikille ja onnea ja menestystä meille tuoreille lakitettaville! Kaikki on mahdollista jos vain niin haluaa!!”

Taru

Yötoria ja ylppäreitä

Tällä(kin) viikolla on taas tapahtunut monenlaista mukavaa. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä istuin nettilukiolaisten kanssa yötorilla. Opiskelijatutorit halusivat järjestää toritapaamisen keskellä kesäyötä. Mikäs siinä, meillehän kaikki käy eikä vuorokaudenajoilla ole niin väliä. Virtuaaliseen toripöytäämme kokoontuikin parikymmenpäinen joukko yökyöpeleitä juttelemaan asiasta ja asian vierestä. Juttua riitti ja aiheet vaihtelivat opiskelusta blondiuden syvimpään olemukseen. Mukavaa oli aistia kesäyön tunnelmia paristakymmenestä eri kodista. Joku osallistui ainoastaan chatin kautta, koska ei halunnut herättää vieressä nukkuvaa lastaan. Toinen kävi vähän väliä päästämässä jotakuta kolmesta kissastaan sisään tai ulos. Kolmas suunnitteli tohkeissaan ulkomaille muuttoaan ja neljättä (ja viidettä, ja kuudetta, ja kahdeksattatoista) alkoi kikatuttaa väsymyksen myötä puolen yön jälkeen.

Ehkä ihan parasta oli se, kun kaksi opiskelijaa huomasi jutun edetessä asuvansa samassa kaupungissa ja vielä aika lähellä toisiaan. Totesivat myös, että yhteisiä tuttujakin on ja suunnittelivat jo live-tapaamista. Yön aikana päätettiin myös lähteä porukalla luokkaretkelle Dar es Salaamiin ja tätä tarkoitusta varten kyseltiin kiinnostuneena firman luottokortin numeron perään (tämä johtajallekin tiedoksi ). Myös aika monta Face Book -kaveruutta solmittiin ja luulenkin, että yhteydenpito jatkuu erilaisilla kanavilla myös Muikun ulkopuolella. Uskon, että torilla käynnistyi ja vahvistui taas monta asiaa. Porukkaan kuulumisen tunne ja sitä kautta opiskeluunkin sitoutuminen ei näistä asioista varmaan vähäisin. Kannatti siis valvoa muutaman tunnin ajan kesäyössä

Toinen huikea juttu tällä viikolla oli tämänpäiväinen ylioppilasjuhla. Otavan Opiston aikuislukiosta valmistui tänä keväänä 25 ylioppilasta, joista 12 oli paikan päällä Otavassa juhlimassa lakkiaan. Ylioppilaan puheen piti tänään Espanjassa asuva Katja Pulkkinen. Katja kertoi puheessaan, miten hienoa oli tuntea kuuluvansa porukkaan ja opiskella yhdessä toisten kanssa, vaikka suurin osa sekä opiskelukavereista että opettajista oli koko opiskeluajan neljäntuhannen kilometrin päässä. Katja tunnusti aiemmin, että ei olisi etukäteen mitenkään voinut kuvitella sellaisen tunteen olevan mahdollinen.

Avasimme tänään ylioppilasjuhlan ensimmäistä kertaa myös verkkoon. Juhlatunnelmaan pääsi mukaan Connect Pron kautta ympäri Suomea ja Eurooppaa. Tuoreet ylioppilaat saivat onnitteluja ainakin Jämsästä, Espoosta, Madridista ja Kemiöstä. Suvivirttä laulettiin kuuleman mukaan kyynel silmäkulmassa monensadan kilometrin päässä puutalon juhlasalista. Hyvältä tuntui myös lukea chatista, kuinka yksi jatkavista opiskelijoistamme kertoi miten hän kuvittelee itsensä ensi keväänä eturiviin ylioppilaiden paikalle.

En tiedä, teimmekö historiaa avaamalla yo-juhlan verkkoon, eikä sillä ole nyt niin väliäkään. Itselläni kuitenkin on tästä päivästä hyvä mieli. Tuntuu hienolta, että pystyimme tarjoamaan useammalle mahdollisuuden osallistua juhlaan ja ainakin minulle jäi sellainen aavistus että juhlatunnelma välittyi myös etäosallistujille. Ehkä ylitimme tänään taas yhden rajan.

Vielä juhlatunnelmissa ja parhaillaan autossa matkalla oman kummityttären ylioppilasjuhlaan Kerimäelle. Ihan siis paikan päälle ja livenä

Taru

Kokoonnuimme tänä aamuna nettilukion virtuaalisessa aamukahvipöydässä sosiaalisen  median äärelle. Olin kutsunut opiskelijoita mukaan aamutorille alla olevalla viestillä:

“Puhetta sosiaalisesta mediasta on paljon, mutta mistä siinä oikein on kyse? Onko sosiaalinen media ohimenevä ilmiö, jota asiaan hurahtaneet juuri nyt hypettävät? Vai olisiko ehkä kuitenkin kyseessä isompi toimintatavan muutos? Entä voisiko sosiaalisella medialla olla jotakin tekemistä oppimisen ja opiskelun kanssa? Pohditaan näitä asioita yhdessä aamutorilla tiistaina 20.4. klo 9:00″

Torin alussa pidimme pienen välinevetoisen aamuvoimistelun, jonka jälkeen sitten jo kyllästytinkin opiskelijamme saarnaamalla sellaisista maailmoja syleilevistä asioista kuin tietokäsityksen muuttuminen ja yleissivistys (mitä yleissivistävässä koulussa oikeasti pitäisi opettaa ja oppia?). Tämän teoreettisen lähestymistavan vastapainoksi seurasi kuitenkin viihdyttävä osuus, jossa opettaja putosi tuolilta. Tai ehkä se oli kuitenkin webbikamera, mikä putosi, mutta yhtäkaikki ope hävisi yllättäen kuvasta pienen kolinan saattelemana. Eikä muuten ollut eka kerta. Tuskin viimeinenkään.

Alustuksen jälkeen juttelimme mm. tietoturvaan, yksityisyyden suojaan, avoimuuteen ja keskeneräisyyteen liittyvistä asioista. Valmista ei tullut (onneksi), mutta pari konkreettia asiaakin saatiin sovittua. Lupasimme ottaa sosiaaliset kirjanmerkit tehokkaasti käyttöön ja järjestää syksyllä somen lukiokurssin. Näille tuntui olevan tilausta. Toivon, että tämän aamun toripöytäkeskustelu herätteli meitä ajattelemaan asioita ehkä vähän eri näkökulmista kuin aiemmin. Ainakin itselleni kävi niin.

Aiheeseen liittyvä alustukseni löytyy tallenteena ACP:n konehuoneesta.

Taru

“Sanna täällä hei, onko hetki aikaa?” Kiire ja ajanpuute ovat nykyään keskeisiä arjen elementtejä. Yleensä kiireestä puhutaan kielteisessä sävyssä ja erityisesti kiireeseen vedotaan silloin, kun tapahtuu jotain ikävää. Usein kiire tulkitaan aktiivisuutena, kiireettömyys passiivisuutena.

Kiire on myös nuorten päällimmäisin mielikuva peruskoulusta. Viime vuodenvaihteen molemmin puolin toteutettiin perusopetuksen yleisiä tavoitteita ja tuntijakoa pohtivan työryhmän toimesta verkkohaastattelu, jonka aiheena oli hyvä koulu nyt ja tulevaisuudessa. Verkkohaastatteluun osallistui kaikkiaan lähes 60 000 suomalaista nuorta.

Verkkohaastatteluun sisältyi tehtävä, jossa nuoria pyydettiin valitsemaan esitetyistä kuvista sellainen kuva, mitä koulunkäynnistä tulee ensimmäisenä mieleen. Suuri osa vastaajista valitsi kuvan, joka esittää kellon perässä juoksevaa tikku-ukkoa. Nuoret kertoivat kuvan heijastavan peruskoulun aikataulujen mukaista toimimista sekä ajoissa ehtimistä. Osassa vastauksissa kiire yhdistettiin myös koulun ulkopuoliseen elämäntilanteeseen, kuten esimerkiksi harrastusten aiheuttamaan kiireeseen. Myös opettajien kovat vaatimukset ja läksyt mainittiin.

Verkkohaastattelussa tuli kiireen yhteydessä esiin myös kellon tärkeys koulussa. “Koulu toimii kellon mukaan”, totesi eräs vastaajista. Kello voidaan myös kokea yhdistävänä tekijänä – saman ajan kokeminen voi olla yllättävän tärkeää. Perinteisen koulun toiminta organisoituu tilan lisäksi myös kellon ympärille. Kouluun mennään tiettyyn aikaan, oppitunti kestää 45 minuuttia ja välitunti vartin.

Kiire tulee usein esiin myös jutellessa nettiperuskoulun ja nettilukion opiskelijoiden kanssa. Moni verkko-opiskelija tekee opintojen ohella esimerkiksi töitä, joten opiskelu vie vapaa-ajasta suuren lohkon. Verkko-opiskelija ei ole aina sidottu ulkopuolelta asetettuihin aikatauluihin ja kiireiden taustalla onkin usein työn, perheen ja opiskelun yhdistäminen. Toisaalta verkko-opiskelijalla on usein mahdollisuus asettaa omat opiskeluaikataulunsa ja huolehtia aikataulujen pitämisestä.

“Voi hyvänen aika, olen myöhässä!” huutaa Valkoinen Kani kello kädessään johdattaessaan Liisan Ihmemaahan. Tulevaisuus näyttää, millainen Ihmemaa tulevaisuuden koulusta muotoutuu. Toivottavasti mukana on ainakin ripaus jotain hassunkurista ja leikkisää, kiireetöntäkin.

Sanna

Toiset innostuvat välineistä välineiden vuoksi, toiset pitävät niitä välttämättömänä pahana jonkin tavoitteen saavuttamiseksi ja jotkut näkevät niissä aitoa lisäarvoa ja mahdollisuuksia uudenlaiseen tekemisen tapaan.

Joku tykkää käydä lenkillä ihan muuten vaan, ilman sen kummempia tavoitteita, omaksi ilokseen ja hyvän olon vuoksi. Toiset kirjaavat taitetut kilometrit ruutuvihkoon ja sitä kautta liikunnasta tulee heti jo tavoitteellisempaa. Joillekin ruutuvihko ei riitä . Nämä jotkut saavat kicksinsä teknisistä vimpaimista. Heillä kulkee taskussa tracker, joka vähintäänkin kirjaa ylös matkan, ajan ja nopeuden lenkin eri vaiheissa, laskee kaiken aikaa keskinopeutta, mittaa sykettä ja kalorien kulutusta ja piirtää reittiä reaaliajassa kartalle nettiyleisön seurattavaksi ja kommentoitavaksi. Vaikka en itse useinkaan ota trackeria taskuun lenkkiseuraksi (vaikka sellaisen olen puhelimeeni asentanutkin, myönnettäköön), mielestäni se on olemassaolonsa oikeutuksen lunastanut silloin kun se saa käyttäjänsä kampeamaan itsensä sohvalta ylös ja lenkille. Käyttäjänsä on sen ansiosta paremmassa fyysisessä kunnossa ja todennäköisesti voi muutenkin paremmin. Ilman sitä hän olisi ehkä jäänyt sohvalle, voisi huonommin ja olisi vähemmän ystävällinen myös ympäristölleen.

Sosiaalisesta mediasta puhuttaessa puhutaan väistämättä usein myös välineistä. Ja hyvä varmaan niin, onhan media eli välineet siinä keskeisessä osassa. Mutta on siinä muutakin. On myös se sosiaalisuus. Toiset sukeltavat sosiaaliseen mediaan väline edellä ja toiset sosiaalisuus – tai tekeminen, tekemisen tapa – edellä.

Nettilukio on mukana eurooppalaisessa Comenius-projektissa, jonka tarkoituksena on luoda eurooppalaisten opettajien verkkoyhteisö. Ja yhteisön tarkoituksena taas on palvella niitä opettajia, jotka haluaisivat hyödyntää web2.0-teknologioita (tai sosiaalista mediaa!) omassa opetuksessaan, mutta eivät vielä tiedä miten. Kun lupauduin mukaan projektiin, tiesin kyllä että puhuttiin web2.0:sta eli teknologiasta, joka mahdollistaa osallistumisen pelkän vastaanottamisen sijaan. Tästä huolimatta kuvittelin, että päästäisiin askel pidemmälle eli oikeasti tekemään ja tuottamaan yhdessä ja avoimesti – tällaisen tekemisen mahdollistavia välineitä hyödyntäen. Niin ei ole vielä kuitenkaan käynyt, vaan toistaiseksi projektin puitteissa toimitaan suljetussa ympäristössä. En siis pysty valitettavasti vielä tarjoamaan linkkiä, jossa projektin partnereiden tekeminen näkyisi – puhumattakaan siitä, että tekemiseen pääsisivät muutkin osallistumaan. Ehkä olen vain malttamaton, mutta tuntuu kieltämättä aika ristiriitaiselta rakentaa avoimeksi tarkoitettua juttua suljetusti. Ehkä tämä kertoo myös jotakin siitä ajasta, jossa parhaillaan elämme. Intoillaan paljon avoimuudesta ja jaetusta tekemisestä, mutta ei välttämättä vielä syystä tai toisesta osata tai uskalleta toimia siten kuin saarnataan.

Projekti on kuitenkin ollut monellakin tapaa antoisa jo tähän mennessä, vaikkei avoimeen yhdessä tekemiseen ole vielä päästykään. Haastattelin projektiin liittyen pääsiäisviikolla muutamia rehtoreita ympäri Suomea ja kyselin heiltä heidän koulujensa TVT-strategioista, opettajien täydennyskoulutuksista,  uusien teknologioiden hyödyntämisestä opetuksessa jne. Haastateltavia ei ollut kovin montaa, mutta siitä huolimatta vastausten, näkemysten ja kokemusten kirjo oli huima. Joku oli vahvasti sitä mieltä, että opettajat olisivat kyllä innokkaita ottamaan uusia välineitä ja toimintatapoja käyttöön, jos vain saisivat käyttöönsä ajanmukaiset ja toimivat laitteet ja ohjelmistot. Toinen oli sitä mieltä, että opettajien silmät pitäisi saada jollakin konstilla avattua. Laitteita, ohjelmistoja ja osaamistakin jo on, mutta opettajat eivät vielä osaa nähdä niitä mahdollisuuksia ja sitä lisäarvoa, jota sosiaalinen media voisi opetukseen ja oppimiseen tuoda.  Kolmas taas korosti iäkkäämpien ja kokeneempien opettajien merkitystä uuden teknologian ja uusien toimintatapojen omaksumisessa. Hän sanoi, että siirtyminen vanhojen konkareiden johdolla uudenlaiseen tekemiseen on mahdollista ja järkevää siksi, että heillä on oma aineensa niin hyvin hallussa että he tietävät mikä siinä on olennaista. He osaavat arvioida, mikä on niin olennaista, että se kannattaa viedä verkkoon. Välineet tulevat kyllä otettua haltuun, kunhan niiden käyttämiselle on selkeä tarve.  Nuorilla vastavalmistuneilla opettajilla ei tätä kokemuksen mukanaan tuomaa osaamista ja varmuutta vielä voi ollakaan, eikä toisaalta myöskään uusia teknologioita hänen mukaansa opita yliopistossa.

Juttelin jokin aika sitten yhden kuvaamataidon opettajan kanssa. Hän taas sanoi, ettei välineellä ole kuviksessa mitään väliä. Hänen puolestaan on ihan sama, ottaako opiskelija käteensä lyijykynän vai videokameran, kunhan hän saa kuvattua sen mitä haluaa ilmaista.

Taru

Teinit perustivat bändin. Jokainen osaa soittaa jotakin, ainakin vähäsen. Intoa on toistaiseksi ehkä enemmän kuin taitoa, mutta se ei haittaa menoa millään tavalla. Kaikki on mahdollista ja maailma avoinna. Treenit pidetään rumpalin kotona, treenikämppää kun ei (vielä) ole. Rumpalin perhe onkin alkanut keksiä lauantai-iltapäiviksi kaikenlaista tekemistä kodin ulkopuolella.

Keikkaakin pukkaa. Ja keikkojen myötä tuli eteen ongelma. Rumpalilla on sähkörummut, ja treenaaminen onnistuukin niillä hyvin. Yksikään uskottava bändi ei kuitenkaan lähde roudaamaan keikalle sähkörumpuja. Ei yksikään. Edessä siis akustisen rumpusetin hankinta. Vaan mistä rahat moiseen investointiin?

14-vuotiaat päättivät ratkaista asian yhteisöllisesti ja alkoivat porukalla säästää rahaa rumpuja varten. Siinä vaiheessa kun kolikoita alkoi kilistä rumpalin huoneessa olevaan säästöpossuun, aikuinen puuttui sen verran asiaan, että pyysi poikia miettimään kenen omaisuutta rummut tulevat aikanaan olemaan. Päädyttiin siihen, että rumpali tulisi omistamaan setin. Yhteisomistus ei ehkä kuitenkaan olisi hyvä. Todettiin, että pienempiinkin musiikillisiin erimielisyyksiin on hajonnut jo ihan riittävän monta bändiä.

Päätettiin myös, että rahan kerääminen on lainaamista, ei lahjoittamista. Sponsori tosin lahjoitti ruutuvihkon, johon piirrettiin seuraavat sarakkeet

• päivämäärä
• summa
• lainan antajan allekirjoitus
• lainan vastaanottajan allekirjoitus

Ensimmäiselle sivulle kirjattiin myös rumpurahaston pelisäännöt. Säännöissä mainitaan mm. että rumpali maksaa jokaiselle takaisin erikseen sovittavana ajankohtana ja että lainasumma ei kasva korkoa.

Minusta poikien toiminta on ongelmanratkaisua parhaimmillaan. Yhteisöllistä oppimistakin se on, ja yhteistä vastuunottamista. Myös ongelmalähtöisen tai projektioppimisen askeleet osuvat poikien tekemiseen aika hyvin. Pojat itse ovat kuitenkin onnellisen tietämättömiä menetelmistä, joilla he kaiken aikaa oppivat. Hyvä niin. Oppimisesta kun helposti katoaa ilo silloin kun se nimetään jotenkin tai kun sille lyödään jokin leima päälle. Oppimista kuitenkin aivan varmasti tapahtuu, siis muunkin kuin oman instrumentin hallinnan ja yhdessä soittamisen suhteen.

Vaan milloinkahan me opet oikein oppisimme tunnistamaan ja tunnustamaan tämänkaltaisen oppimisen myös formaalissa koulussa? Oppiminen kun ei mielestäni voi olla koulun yksinoikeus.

Bändin seuraava keikka on kitaristin isosiskon ylioppilasjuhlissa. Enää ei puutu (sen rumpusetin lisäksi) kuin Gaudeamus Igiturin metallisovitus sähkökitaralle ja rummuille. Anyone?

Taru

Jos on nettilukion opiskelijoiden puurtaminen välillä yksinäistä hommaa, niin sitä on varmasti myös sivutoimisten verkko-opettajiemme tekeminen. Päätyö on ehkä jossakin muualla ja oman aineen tai kurssin ohjaaminen verkossa vain sivutoimista. Nettilukio ei välttämättä työllistä joka päivä ollenkaan ja toisia opettajia ei ole ehkä tavannut koskaan kasvokkain, opiskelijoista puhumattakaan. Kollegat toki löytyvät oppimisympäristöstämme Muikusta, skypestä, puhelimesta, chatista, virtuaalikonferensseista, sähköpostista jne. Välillä kuitenkin tunnen itse riittämättömyyttä siinä, miten voisin omalta osaltani olla vahvistamassa näiden verkko-opettajien sitoutumista ja Opiston porukkaan kuulumisen tunnetta.  He ovat kuitenkin aivan oleellinen osa nettilukiota ja sen toimintaa. Ilman heitä ja heidän työpanostaan homma kaatuisi alta aikayksikön.

Heidän vahvasta sitoutumisestaan kantautuu korviini ja silmiini pieniä ja välillä vähän isompiakin merkkejä vähän väliä. Yksi on melkein joka kerta nettilukion toreilla mukana, vaikkei varsinainen työn kuva sitä mitenkään edellytä. Toinen haluaa käydä Otavassa opettamassa oman aineensa kurssia myös lähiopiskelijoille, vaikka työmatkaa kertyy pitkälti kolmattasataa kilometriä sivu. Kolmas mainitsee sivulauseessa, miten hän on kuunnellut Opiston pajojen taltiointeja jälkikäteen kun ei ole toisen työnsä takia päässyt pajan aikaan edes verkon yli osallistumaan. Neljäs pohtii toisella mantereella, miten voisi markkinoida nettilukiota ulkosuomalaisille. Tällaiset pienet ja isot asiat kertovat minulle sitoutumisesta ja syttymisestä paljon. Aivan loistavaa, että meillä on tällainen porukka ulkoringissä tekemässä töitä nettilukion ja opiskelijoidemme hyväksi. Vielä kun jollakin konstilla saisi ulkorinkiläisten tuntemaan itsensä sisärinkiin kuuluviksi, niin hyvä olisi.

Vaikka kommunikointi verkon yli onnistuu sujuvasti ihan minne tahansa, niin silti on tosi mukavaa päästä joskus tapaamaan myös kasvokkain. Tänään oli kaksinkertainen juhlapäivä sikäli, että sain tavata sekä yo-kirjoituksiin tulleita opiskelijoita että yhden uuden opettajan. Tai eihän se ope mikään uusi ole, kun on tehnyt meillä töitä jo kuukausitolkulla, mutta tänään tapasimme ensimmäisen kerran kasvokkain. Työhönottohaastattelu tehtiin aikanaan skypellä ja muutenkin on sitten kommunikoitu vain verkossa. Tänään kuvasimme Otavassa videota, jonka tekemiseen olin kutsunut verkko-opemme mukaan. Hän kertoili kameran edessä sujuvasti in English, miten on käyttänyt wikejä omassa opetuksessaan. Videopätkän  tekeminen liittyy EU-projektiin nimeltä te@ch.us Projektissa kerätään tarinoita opettajilta, jotka ovat käyttäneet jotakin sosiaalisen  median sovellusta omassa opetuksessaan. Videopätkässä Luostarisen Aki kertoo oman some-tarinansa. Laitan videon vaikka tänne blogiinkin jakoon, jahka se valmistuu. Opiskelijoiden kanssa en sitten kovin paljoa päässytkään juttelemaan, kun piti vain tuppisuuna keskittyä valvomaan heidän suoritustaan englannin ja espanjan ylppäreissä. Kovasti olisi mieli tehnyt kysellä enemmänkin kuulumisia, vaan siitäpä ei olisi tainnut YTL kovin tykätä.

Hyvän päiväni resepti sisälsi tänään sopivassa suhteessa hiljaisia hetkiä (kiitos YTL:n), järjettömän kovaa funkia (kiitos SOF-produktion) sekä iloisia kohtaamisia verkossa ja livenä (kiitos kollegoiden lähellä ja kaukana sekä opiskelijoiden lähellä ja kaukana).

Taru

Viimeisten viikkojen aikana olen usein palannut ajatuksissani erääseen pakkaspäivään kevättalvella 2009.  Ajatuksissani kävelen pitkin entisen kotikaupunkini jäisiä katuja yhdessä kuvauskaverini kanssa. Etsimme ympäristöjä, joissa haluamme tulla kuvatuiksi ja nähdyiksi. Välillä pysähdymme kuvaamaan toisiamme ja ennen kaikkea toistemme ehdoilla. Vaikka kuvattavana oleminen tuntuukin aluksi hieman epämukavalta, alkaa koko ajan tuntua yhä miellyttävämmältä. Pian katson suoraan kameran linssiin ja se tuntuu hyvältä. Kuvausretkemme edetessä kuvaustahti nopeutuu ja juoksemme vuorotellen sekä kameran eteen että taakse. Emme havainnoi ohikulkevia ihmisiä tai märkiä lahkeita – olemme läsnä siinä hetkessä. Kuvat kehitykseen vietyämme huomaamme myös eväsleipien olevan syömättä ja kahvin juomatta.

Kyseinen päivä liittyi voimauttavan valokuvauksen kurssiin. Muun muassa luminen talvimaisema on palauttanut kyseisen kuvausretken mieleeni viimeisten viikkojen aikana. Kuinka kauniita kuvausympäristöjä luonto tällä hetkellä tarjoaakin! Kuvausretki piirtyi mieleeni myös nähdessäni opistolla innokkaita voimauttavan valokuvauksen kurssin opiskelijoita.

Kuvausretki tuli mieleeni myös katsoessani YLE:n 10 uutta käskyä-ohjelmaa (esitetty 5.1.2009). Kyseisessä ohjelmassa pohditaan suomalaista arvomaailmaa ja tällä kertaa aiheena oli muun muassa nähdyksi tuleminen sosiaalisessa mediassa. Ohjelmassa tarkasteltiin esimerkiksi Facebookin status-päivityksiä itsen ja oman arjen näkyväksi tekemisenä.  Vastaavasti myös voimauttavan valokuvauksen keskeisenä elementtinä on nähdyksi tuleminen sekä itsen ja oman arjen näkyväksi tekeminen.

10 uutta käskyä-ohjelmassa nähdyksi tulemisen ajatukseen yhdistettiin myös läsnäolon merkitys – pelkkä tavoitettavissa oleminen ei riitä, vaan tarvitaan myös läsnäoloa. Läsnäolo oli varmasti myös edellä kuvaamani kuvausretken onnistumisen ehdoton edellytys. Olisi varmasti ollut vaikeampaa olla kuvattavana, mikäli minulla ei olisi ollut tunnetta kuvauskaverini vahvasta läsnäolosta. Hän välitti läsnäoloaan kuuntelemalla minua ja pyrkimällä kuvaamaan minua juuri siten, kuin itse halusin tulla nähdyksi. Vastaavalla tavalla pyrin myös itse kuvatessani luomaan turvallisen ja luotettavan tunnelman. Läsnäolo ei kuitenkaan ole vain kuuntelemista, vaan esimerkiksi kuvauskaverini esittämät kysymykset ja kannustukset olivat hyvin merkityksiä.

10 uutta käskyä-ohjelmassa esitettiin, ettei sosiaalinen media mahdollista läsnäoloa. Kuitenkin väittäisin, että ohjelmassa muodostettu uusi  käsky ”Ole läsnä” ei rajoitu pelkästään kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Myös verkossa voidaan ja tulee olla läsnä.

Sanna

Tällä viikolla on kuulunut hyviä uutisia monesta ilmansuunnasta. Ensin sain viestin, jossa pari vuotta sitten nettilukiosta valmistunut opiskelija kertoi ostaneensa menolipun Riikaan. Hän aloittaa lääketieteen opinnot Riikan yliopistossa ihan näinä päivinä. Kirjoitimme rehtori-Kaisan kanssa hänelle aiemmin syksyllä suosituskirjeen yliopistoon. En tiedä miten paljon suositus painoi vai painoiko valinnassa ollenkaan, mutta tuskin siitä ainakaan haittaa oli kun kerroimme kuinka hän oli itsenäisesti ja vastuullisesti hoitanut lukio-opintonsa verkossa ja puhtaasti etäopintoina toiselta puolelta Suomea.

Samalla viikolla varmistui, että kaksi nettilukiolaista sai lukion oppimääränsä suoritettua. Kirjoitukset heillä molemmilla on jo aiemmin tehtynä ja valmiina, joten pääsemme paitsi kirjoittamaan heille päättötodistukset myös tilaamaan heille ylioppilastutkintolautakunnassa heitä odottavat yo-tutkintotodistukset. Toinen todistuskuori matkaa Otavasta länteen ja toinen itään. Pian vietetään valmistujaisjuhlia täältä Savosta katsottuna maailman kahdella äärilaidalla, Meksikossa ja Bangladeshissa.

Olen joskus harmitellut omassa työssäni sitä, että missään vaiheessa vuotta ei tule sellaista pysähtymisen hetkeä, jolloin tuntisi jotakin tulleen valmiiksi. Perinteisessä lukiossa sellainen hetki on varmaankin kevään lakkiaisjuhlassa. Opiskelijat valmistuvat ja lähtevät jatkamaan elämäänsä eri suuntiin, opettajilla koittaa hyvin ansaittu kesäloma. Meillä nettilukiossa sen sijaan seuraavana maanantaina duuni jatkuu ihan niin kuin lakkiaislauantaihinkin saakka. Lukuvuosia tai jaksoja ei meillä tunneta, ja uusia opiskelijoita otetaankin sisään ja opintojaan jatkavia ohjataan kuten ennenkin. Non-stop-kurssit pyörivät ja portfolioita arvioidaan. Tosi hienoa tässä työssä kuitenkin on juuri se, että voimme näin joustavasti palvella erilaisia ja eritahtisia oppimisen tarpeita. Parasta tässä työssä on nähdä toisten onnistuminen. Ja ihan kaikkein parasta parhautta on se, kun huomaa että on itse – vaikka sitten miten pienellä osuudella – ollut mukana rakentamassa sitä onnistumista. Olenkin nyt harmittelun sijaan päättänyt ottaa ilon irti kaikista valmistumisista ja muista pienemmistä onnistumisista pitkin kalenterivuotta. Olenhan sentään onnekas, kun voin viettää kevätjuhlia vaikka keskellä tammikuuta.

Taru

Osallistuin joulun alla Otavan Opiston verkkoväen ensimmäisiin, jo ennen toteutumistaan  perinteeksi muodostuneisiin legendaarisiin virtuaalisiin pikkujouluihin.

Ajatuksenamme oli kokeilla, saisimmeko porukalla rakennettua pikkujoulutapahtuman, joka olisi elämys sekä lähi- että etäosallistujille. Tapahtuma toteutettiin virtuaalikonferenssiohjelmassa (ACP), joka oli useimmille nettiopiskelijoillemme kautta ennestään tuttu. Tapahtumaa suunniteltiin nettilukion ja nettiperuskoululaisten keskustelualueella Muikku-opiskeluympäristössä. Kyselimme opiskelijoilta, mitä pikkujouluissa vähintäänkin pitää olla. Yksimielisyys vallitsi siitä, että ainakin joulupukki pitää olla, samoin joululauluja yhdessä laulettuna sekä jokin kilpailu, peli tai leikki. Ja sitähän sitä saa mitä tilaa, kaikkia näitä elementtejä meillä toden totta oli.

Tapahtumaa hehkutettiin etukäteen Muikun keskustelualueella, ajankohtaisjulkaisussa ja sähköpostilistoilla. Tekipä lehtori-Koponen siitä mainosvideonkin.  H-hetken lähestyessä Otavan Opiston juhlasaliin alkoi valua porukkaa samaan aikaan kuin ACPn huoneeseenkin. Paikan päällä juhlijoita oli kymmenkunta ja verkossa tuplaten sama määrä. Glögejä lämmiteltiin ympäri Suomen maan (kutsussa oli ollut maininta OGM eli omat glögit mukaan) ja lahjoja mietittiin kuumeisesti. Tällä kertaa ei tarvinnut rajata pikkujoululahjan arvoa viiteen euroon, sillä virtuaalinen lahja sai maksaa vaikka biljardin.

Juhlan aikana Otavan Opiston iso paja (vai oliko se iso sali) lähetti suoraa lähetystä eli ääntä ja kuvaa verkkoväelle. Etäosallistujat osallistuivat chatin kautta. Opiston ATK-tuki toimi jälleen kerran täyden palvelun periaatteella, sillä samalla työtilauksella saimme paikalle sekä teknisen tuen että joulupukin yhden ja saman hiippalakin alla.

Juhlan aikana kohotimme glögimaljan paitsi pikkujoululle myös muutamaa päivää aiemmin nettilukiosta valmistuneelle ylioppilaalle, joka osallistui pikkujouluumme Pohjanmaalta käsin. Pictionary-typpisessä kuva-arvoituskisassa opettajat piirsivät ACP:n valkotaululle kuvia, ja etäosallistujat saivat chatissa arvata mitä joululaulua kulloinkin vuorossa ollut opettaja koetti piirtää. Yleisö osallistui innokkaasti ja chatti raikui arvauksista. Nopeimmat arvaukset näkyivät chatissa jo ennen kuin piirtäjä oli ehtinyt aloittaakaan. Joululaulukaraokessa tehtiin myös yksi ennätys, sillä Otavan Opiston opettajat eivät olleet koskaan aiemmin laulaneet yhtä surkeasti julkisessa tilaisuudessa. Saattaa olla että joko nauru tai myötähäpeä esti useimpia etäosallistujia osallistumasta laulamiseen. Kuuleman mukaan kuitenkin ainakin joissakin opiskelijoiden perheissä lapset lauloivat mukana. Ja laulamalla joka tapauksessa saatiin pukki paikalle. Pukki ei tällä kertaa jakanut lahjoja vaan kyseli lahjoja. Jokainen oli saanut etukäteen miettiä, millaisen lahjan halusi muulle porukalle lahjoittaa. Saimme kaikki runsain mitoin ainakin aikaa, onnellisuutta, pakkasta ja lunta sekä MAOLin taulukot.

Osallistujia oli pyydetty lähettämään ennen juhlaa ja sen aikana tunnelmakuvia itsestään ja paikoista, joissa he juhlaa viettivät. Kuvia kertyi kuvablogiin mukavasti ja pääsimme yhdessä arvailemaan, kuka missäkin kuvassa oli. Kasvokkain emme ole useimpia opiskelijoitamme tavanneetkaan. Juhlijoiden tunnelmat välittyivät kuvien kautta hienosti.

Itselleni jäi virtuaalipikkujoulusta hyvä maku suuhun. Paikan päällä isossa salissa oli rento ja mukava fiilis ja uskoisin ainakin osan siitä välittyneen myös verkkoon. Eikä pikkujoulu olisi ollut mitään ilman etäosallistujia. Jälkipeliä on pelattu Muikun keskustelualueella ja ainakin sen mukaan myös etäosallistujilla oli ollut hauskaa. Itselleni jäi sellainen tunne, että juhla oli yhdessä rakennettu ja yhdessä koettu.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin

Taru