Arkisto: joulukuu 2008

Kehumisen vaikeus

torstaina 4. joulukuuta 2008

Luin taannoin ajatuksia herättävän kirjan joka käsitteli kehumista ja palautteen antamisen merkitystä oppimisessa. Olin aiemminkin opettajana ja äitinä usein miettinyt miten voin antaa myönteistä palautetta siten, ettei se ohjaisi oppimista ja osallistumista sellaiseen suuntaan, että tekeminen tapahtuisi kehumisen toivossa ja kielteisen palautteen pelossa.

Kirjassaan `Self-theories´ Carol Dweck kuvaa hyvin kuinka ihmiset, jotka ajattelevat älykkyyden olevan pysyvä, muuttumaton ominaisuus, toimivat hinnalla millä hyvänsä siten, että näyttäytyvät aina fiksuina. He suojelevat ydinminäänsä niin kuin kaikki tekevät, mutta koska persoonallisuus ja minä on heillä sidoksissa saavutuksiin joiden oletetaan heijastavan älykkyyttä, he alisuoriutuvat epäonnistumisen pelossa. He eivät uskalla tarttua haasteisiin joissa on aito todennäköisyys kompastua. Sen sijaan henkilöt joille älykkyys on ominaisuus jota voidaan oppimisen kautta kehittää, attribuoivat onnistumisia ja epäonnistumisia yrittämiseen ja ponnisteluun. Heille mahdollinen kompastuminen on mahdollisuus.

Olen omien lasteni kanssa pyrkinyt välttämään sen suuntaisia kommentteja, että ”kylläpä olet fiksu kun tuonkin osasit noin helposti ja nopeasti”. Tällaisessa puheessa kulkee mukana oletus, että asiat pitäisi oppia ja opetella sukkelasti, vaivatta ja ilman suurta yritystä, ja jos siihen ei kykene, johtuu se sisäsyntyisistä ominaisuuksista joihin ei voi itse vaikuttaa. Silti olen huomannut, että vanhempi lapseni joka on ensimmäisellä luokalla, on jo sisäistänyt yhteiskunnassamme hyvin yleisesti vallitsevia ajatuksia oppimisesta, suoriutumisesta, älykkyydestä. Olen kuullut kommentteja siitä miten joku kaveri ei ehkä ole kovin hyvä matikassa kun ei ehtinyt tunnilla tehdä tehtäviä tai sai äidinkielen kokeessa vain puolet oikein. Lapseni muodostavat koko ajan käsitystä itsestään ja ihmisestä oppijana. Toivon, että pystyn vanhempana kompensoimaan kodin ulkopuolelta tulevia avuttomuutta ruokkivia käsityksiä.

Koulun näkökulmasta opettajilla on suuri mahdollisuus olla edistämässä tai hidastamassa oppijoiden motivaatiota ja oppimaan oppimisen taitoja. Palautteen antamisen keinot ovat tässä keskeisiä. Yleisellä tasolla on tärkeää, että opettajan viestit, niin verbaaliset kuin ei-verbaaliset, pitävät sisällään suorituksiin kietoutumatonta hyväksyntää. Tarkemman palautteen tulisi keskittyä yrittämisestä kiittämiseen ja onnistuneiden strategioiden noteeraamiseen. Kritiikin tulisi keskittyä vaihtoehtoisten oppimisstrategioiden etsimiseen ja huomaamiseen. Yksittäinen opettaja ei helposti pysty vaikuttamaan kokonaisjärjestelmän arviointikäytäntöihin. Numeroita on pakko antaa. Sen sijaan oppitunneilla, opettajanhuoneessa ja yleisessä keskustelussa tuotettuun puheeseen pystyy vaikuttamaan jokainen.

Mari

Epävarmuutta opettelemassa

keskiviikkona 3. joulukuuta 2008

Lupasin tässä blogissa aiemmin tänä syksynä tietoisesti opetella luopumisen taitoa. Pääsin (jouduin) lunastamaan lupaustani tosi toimissa pikemmin kuin arvasinkaan. Matkustin pian edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen paikkaan, jossa monikaan oppimani toiminta- tai ajattelutapa ei toiminut. Siinä ei auttanut mikään muu kuin luopua matkan ajaksi entisistä ajattelukaavoista, kysellä ja katsoa miten paikalliset toimivat ja koettaa parhaani mukaan tehdä suunnilleen samoin. Toinen vaihtoehto tietysti olisi ollut koettaa elää ja toimia sen logiikan ja sääntöjen mukaan, joihin olen tottunut. Siinä tapauksessa tosin minulla olisi ollut tuskainen kuukausi maailman katolla, eikä kenelläkään olisi ollut kivaa. Edellinen vaihtoehto oli siis kaikin puolin mukavampi, opettavaisempi ja myös ympäristöystävällisempi.

Kaikkitietävälle opettajatädille tekee hyvää joutua (päästä) aika ajoin tilanteisiin, joissa omat konstit eivät riitä ja onkin täysin toisien, vieraiden ihmisten avun varassa. Epävarmuuden sietokykyä on hyvä harjoittaa esimerkiksi aasialaisen lentokentän transit-käytäntöjen avulla. Käytännöt tarkoittavat sitä, että käytäntöjä ei ole tai ainakin ne vaihtelevat kerrasta toiseen. Jos viimeksi sait pitää passisi itselläsi koko ajan, tällä kertaa saatat joutua antamaan sen virkailijalle esimerkiksi puoleksi vuorokaudeksi. Jos viimeksi matkustajatiedot kerättiin kirjoittamalla nimet ja passien numerot kuulakärkikynällä ruutuvihkoon, voidaan ne tällä kertaa raapustaa erillisille paperilomakkeille. Jos viime kerralla lentosi kohdalla taululla näkyvä lähtöportin numero oli se, josta lentosi lähti, saattaa tällä kertaa siellä näkyä ihan joku muu numero jolla ei ole mitään tekemistä sinun lentosi kanssa. Kysymällä ja luottamalla (ja ehkä vähän myös säkällä) kuitenkin aina selviää.

Opin myös, että ei kannata suunnitella päivän ohjelmaa kovin tarkkaan. Koskaan kun ei voi esimerkiksi tietää, mihin aikaan vuorokaudesta on sähköä. Sen kuitenkin tietää, ettei sitä jaella miten sattuu vuorokaudet ympäri. Eikä koskaan voi tietää, tuleeko aamulla suihkusta vettä. Jos siis on suihku. Vesiämpäri on paljon varmempi. Ellei se ole jäätynyt yöllä umpeen.

Koskaan ei myöskään voi tietää, miten kauan mikin asia kestää. Tai miten pitkä matka on. Matkoja onkin turha ilmoittaa kilometreissä, koska kilometrit eivät kerro yhtään mitään. Etäisyydet on parempi ilmoittaa ajan yksiköissä, kuten esimerkiksi että haluamaasi kylään on kolmen tunnin bussimatka, mikäli liikenne sujuu. Mikäli liikenteessä on tänään ongelmia, niin matka voi kestää esimerkiksi yhdeksän tuntia. Tai mitä tahansa kolmen ja yhdeksän tunnin väliltä. Vuorillakin matkoista puhutaan ajan yksiköissä. Seuraavaan kylään saattaa olla vaikka kolmen tunnin kävelymatka. Ja se kolmen tunnin kävely saattaa sisältää useampia satojen metrien nousuja ja laskeutumisia. Noita nousuja ja laskuja muuten kutsutaan nimellä ”mountain flat”. Ja ehkä vielä ylimääräistä nousua, laskua ja kiertämistä, mikäli monsuuni on vienyt polun mennessään. Siinä tapauksessa se kolme tuntia voikin olla vaikkapa viisi tuntia. Tai jotakin muuta. Muitakin asioita kannattaa mitata niissä yksiköissä, jotka ovat siinä yhteydessä käyttökelpoisia. Esimerkiksi häävieraiden määrää on aika turha mitata ihmisten lukumäärällä, kun vuohien määrä kertoo juhlien suuruudesta paljon enemmän. Kolmen vuohen häissä ruokitaan jo melko iso sukulaisten ja kyläläisten joukko.

Vaatii jonkin verran nöyryyttä, aimo annoksen luovuutta ja runsaasti sosiaalista luonnetta, kun koettaa löytää tiensä perille suurkaupungissa, jossa ei ole osoitteita. Ei katujen nimiä tai talojen numeroita. Sitä tulee jutelleeksi yllättävän monien ihmisten kanssa ihan vain samalla kun kyselee tietä sinne minne kuvittelee haluavansa mennä. Tuppisuuna ja ilman toisten apua sinne ei ikinä pääsisi. Eikä tulisi kuulleeksi monien ihmisten tarinoita. Ei avanneeksi uusia näkökulmia siihen, miten tätä elämää voi tällä pallolla elää.

Oman suolansa osoitteettomassa miljoonakaupungissa suunnistamiseen teki paikallisten ylitsevuotava ystävällisyys ja avuliaisuus. He saattoivat mennä siinä niin pitkälle, että mieluummin vaikka neuvoivat väärin kuin tuottivat vieraalle pettymyksen osoittamalla ettei heillä ollut aavistustakaan kysytystä paikasta saati sen sijainnista. Auttamisen halu oli vilpitöntä, vaikka se saattoikin viedä ihan eri puolelle kaupunkia kuin mihin alun perin oli tarkoitus. Toisaalta, sieltä toiselta puolelta takaisin tietä etsiessä oli jälleen loistava tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin ja vaikkapa paikalliseen liikennekulttuuriin. Kysyin kerran yhdeltä taksikuskilta heidän liikennesäännöistään. Kuski joutui hetken miettimään, mutta tuli sitten siihen tulokseen että kyllä heillä yksi sääntö on. Se on se, että pitää ajaa enimmäkseen vasemmalla puolella tietä.

Taru