Kehumisen vaikeus
Luin taannoin ajatuksia herättävän kirjan joka käsitteli kehumista ja palautteen antamisen merkitystä oppimisessa. Olin aiemminkin opettajana ja äitinä usein miettinyt miten voin antaa myönteistä palautetta siten, ettei se ohjaisi oppimista ja osallistumista sellaiseen suuntaan, että tekeminen tapahtuisi kehumisen toivossa ja kielteisen palautteen pelossa.
Kirjassaan `Self-theories´ Carol Dweck kuvaa hyvin kuinka ihmiset, jotka ajattelevat älykkyyden olevan pysyvä, muuttumaton ominaisuus, toimivat hinnalla millä hyvänsä siten, että näyttäytyvät aina fiksuina. He suojelevat ydinminäänsä niin kuin kaikki tekevät, mutta koska persoonallisuus ja minä on heillä sidoksissa saavutuksiin joiden oletetaan heijastavan älykkyyttä, he alisuoriutuvat epäonnistumisen pelossa. He eivät uskalla tarttua haasteisiin joissa on aito todennäköisyys kompastua. Sen sijaan henkilöt joille älykkyys on ominaisuus jota voidaan oppimisen kautta kehittää, attribuoivat onnistumisia ja epäonnistumisia yrittämiseen ja ponnisteluun. Heille mahdollinen kompastuminen on mahdollisuus.
Olen omien lasteni kanssa pyrkinyt välttämään sen suuntaisia kommentteja, että “kylläpä olet fiksu kun tuonkin osasit noin helposti ja nopeasti”. Tällaisessa puheessa kulkee mukana oletus, että asiat pitäisi oppia ja opetella sukkelasti, vaivatta ja ilman suurta yritystä, ja jos siihen ei kykene, johtuu se sisäsyntyisistä ominaisuuksista joihin ei voi itse vaikuttaa. Silti olen huomannut, että vanhempi lapseni joka on ensimmäisellä luokalla, on jo sisäistänyt yhteiskunnassamme hyvin yleisesti vallitsevia ajatuksia oppimisesta, suoriutumisesta, älykkyydestä. Olen kuullut kommentteja siitä miten joku kaveri ei ehkä ole kovin hyvä matikassa kun ei ehtinyt tunnilla tehdä tehtäviä tai sai äidinkielen kokeessa vain puolet oikein. Lapseni muodostavat koko ajan käsitystä itsestään ja ihmisestä oppijana. Toivon, että pystyn vanhempana kompensoimaan kodin ulkopuolelta tulevia avuttomuutta ruokkivia käsityksiä.
Koulun näkökulmasta opettajilla on suuri mahdollisuus olla edistämässä tai hidastamassa oppijoiden motivaatiota ja oppimaan oppimisen taitoja. Palautteen antamisen keinot ovat tässä keskeisiä. Yleisellä tasolla on tärkeää, että opettajan viestit, niin verbaaliset kuin ei-verbaaliset, pitävät sisällään suorituksiin kietoutumatonta hyväksyntää. Tarkemman palautteen tulisi keskittyä yrittämisestä kiittämiseen ja onnistuneiden strategioiden noteeraamiseen. Kritiikin tulisi keskittyä vaihtoehtoisten oppimisstrategioiden etsimiseen ja huomaamiseen. Yksittäinen opettaja ei helposti pysty vaikuttamaan kokonaisjärjestelmän arviointikäytäntöihin. Numeroita on pakko antaa. Sen sijaan oppitunneilla, opettajanhuoneessa ja yleisessä keskustelussa tuotettuun puheeseen pystyy vaikuttamaan jokainen.
Mari