Arkisto: maaliskuu 2009

Kuka/Mikä sinä olet verkossa?

sunnuntaina 29. maaliskuuta 2009

Olen tutustunut kuluneen talven aikana uuteen ihmiseen. Ihmiseen, jonka olen luullut tuntevani pitkälti yli kaksikymmentä vuotta. Löysin tämän uuden tuttavuuden verkosta. Löysin hänet tavasta kirjoittaa, ja niistä asioista, joista hän kirjoittaa. Tuota puolta hänestä en ollut koskaan aiemmin tuntenut.

Onhan ihan tuttua juttua, että ihmisillä on eri rooleja eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa tekemisissä ollessaan. Muut määrittävät minua sen mukaan, millaisessa yhteydessä olen heihin. Minäkin olen useimmille tuntemilleni 10-16-vuotiaille ennen kaikkea Jaakon ja Aapon äiti. Purjehtijaporukoille olen S/Y Allin miehistön jäsen. Ja työkavereille sekä opiskelijoille olen varmaankin nettilukion vetäjä. Joillekin vielä myös enkun ope. Puheessani käytän eri rekisteriä sen mukaan, juttelenko saunan terassilla mukavia ystävien kanssa, komennanko riehuvia kissoja vai esittelenkö nettilukion toimintaa opiston johtokunnalle. Näin tekevät meistä useimmat, joko tiedostaen tai tiedostamattaan.

Verkko on siitä mielenkiintoinen paikka (vai onko verkko ennemminkin tila?), että siellä ihmiset voivat samaan aikaan näyttäytyä usean eri roolin kautta. Voin toimia eri verkkoyhteisöissä ja –ympäristöissä niihin sopivissa rooleissa – ihan niin kuin reaalimaailmassakin. Toisaalta voin toimia yhdessä ja samassa verkkoympäristössä, jossa on ihmisiä eri pienoismaailmoistani. Sellaista tilannetta harvoin on käsin kosketeltavassa maailmassani. Tästä paras esimerkki lienee Facebook. FB on koonnut yhteen ihmisiä, jotka tunnen ihan eri yhteyksistä. Kaverilistallani on ihmisiä, jotka olen tuntenut koko ikäni ja ihmisiä, jotka olen juuri vasta tavannut. Siellä on kavereita, tuttuja, sukulaisia, työkavereita, yhteistyökumppaneita ja ystäviä. Yksi koirakin.

Verkossa olet vain ja ainoastaan sitä, minkä teet itsestäsi jollakin tavalla näkyväksi. Jos olet hiljaa, lakkaat olemasta olemassa. Näkymisen tapa painottuu usein kirjoittamiseen. Ja se miten ja mistä kirjoitat, kertoo sinusta taas jotakin lisää.

Uusvanha tuttavuuteni löysi ensin verkon, liittyi muutamaan verkkoyhteisöön ja alkoi blogata. Ja sitä kautta minä löysin hänen minulle ennestään tuntemattoman puolensa. Huomasimme tänä talvena molemmat, että emme olleet näiden reilun kahdenkymmenen vuoden aikana juurikaan puhuneet kummankaan työstä. Ja samalla huomasimme, että meillä on myös työhön liittyvissä asioissa paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Vuosien varrella yhdessä viettämämme aika on aina ollut pyhitettyä muulle kuin työlle. Toisaalta hyvä niin, sillä sellaistakin aikaa ja sellaisiakin ystäviä on hyvä olla. Toisaalta olisi kuitenkin ollut tosi sääli, jos emme olisi tulleet koskaan tuntemaan toisistamme sitä ennen tuntematonta puolta. Suoranaista resurssien tuhlausta.

Tällä kertaa ei siis tarvinnut mennä maailman ääriin löytääkseni uuden ihmisen, joka rikastuttaa (työ)elämääni. Turussa saakka tosin piti käydä yhdessä konferenssissa, mutta sen jälkeen olen verkossa nähnyt vanhan kaverini ihan uudessa valossa. Hän ei olekaan enää pelkästään ystäväni vaimo, kummityttäreni äiti tai kaveriporukan vuosittaisen tapaamisen emäntä. Verkon yli hän on myös samoista asioista kiinnostunut jatko-opiskelija, joka kirjoituksillaan avaa ja avartaa omaa ajatteluani.

Mutta että kaksikymmentä vuotta piti kulua!

Taru

Lukion vitosella ruotsia opettamaan?

torstaina 26. maaliskuuta 2009

Meillä on menossa pienryhmän verkkotapaaminen ja siellä keskustellaan mm. ruotsin opiskelusta. Siitä muistui mieleeni oma takkuinen taival sen kanssa. Yläasteella tykkäsin kovasti, mutta lukiossa ei voinut vähempää kiinnostaa. Numero putosi kiitettävästä vitoseen. Ettei olisi ollut vielä se kuuluisi armovitonen. En oikeasti osannut juuri mitään ja ihmettelen vieläkin, että pääsin kirjoituksista läpi. Juuri ja juuri, kuunteluiden ansiosta. No, yliopistossa sitä oli sitten taas uusi kurssi edessä. Se jäi tutkinnon viimeiseksi kurssiksi kun lykkäisin ja lykkäsin. Menin preppauskurssilla ja sain sen jotenkin läpi.

Joitain vuosia valmistumisen jälkeen saimme mieheni kanssa päähämme, että hei, eipä olla koskaan asuttu pohjoisessa. Haettiin kaikkiin mahdollisiin töihin Lapin läänin alueella. Sain enkun open paikan (enkkua osaan tosi hyvin). Siihen kuului myös yläasteen ruotsin opetusta :0 Kerroin rehtorille rehellisesti mikä on tilanne, mutta arvelin selviäväni kun teen ihan hulluna työtä. Ja niin tein. Huhkin, luin, suunnittelin ja selvisin. Opiskelijat takuulla ihmettelivät miten tuo nainen voi pitää niiiiin erilaisia tunteja. Enkussa se sanoo “kysykää mitä vaan” ja ruotsissa on hurja sekuntiaikataulu, ettei kukaan kysy mitään. En olisi osannut vastata.

Mitä opin? Vähän ruotsia ja sen että motivaatiolla todella on iso merkitys )

Mari

Pyörremyrsky ja hyöryveturi

maanantaina 23. maaliskuuta 2009

Tämän kevään aikana olen tehnyt jonkin verran ryhmätöitä. Opiskelukaverin kanssa olemme juuri saamassa päätökseen yhtä varsin haasteellista työtä ja kaverini laittoi minulle tämän kunniaksi todella osuvan kuvauksen siitä, minkälaista yhteistyömme on ollut. Hän kuvasi meitä pyörremyrskyksi ja hyöryveturiksi. Minä olen pyörremyrsky, koska tartun asioihin nopeasti ja pistän tuulemaan. Tuotosta syntyy. Itseään hän kuvasi hyöryveturiksi: käynnistyy hitaasti, mutta ei ymmärrä pysähtyä kun vauhtiin pääsee.

Juttelimme pitkään skypessä siitä minkälaista tämä meidän touhu on ollut. Asumme monen sadan kilometrin etäisyydellä toisistamme ja työskentely tapahtuu verkon kautta. Loimme googledocsiin monen monta dokumenttia ja yhdessä olemme siellä kirjoittaneet, kommentoineet, rakentaneet luokitteluja jne. Tekeminen on keskittynyt todella hyvin asiaan ja molemmat ovat kantaneet kortensa kekoon. On ollut rauhaisa olo kun on voinut luottaa siihen, että sovittu pitää ja molemmat pistää parastaan.

Ryhmätöiden tekeminen on mielestäni mukavaa, mutta joskus varsin haastavaa. Erityisesti silloin jos joukossa on vapaamatkustajia tai ylitsepursuavia päällepäsmäreitä. Kanssakäymistä saattaa pahimmillaan värittää kiukkukin. Nyt ei ole ollut sellaista. Työskentely on ollut ryhmätyötä parhaimmillaan.

Minkälaisia ajatuksia sinulla on ryhmätöistä? Mikä saa homman toimimaan?

Mari Rauhala

Ilmiöistä ja ylppäreistä

keskiviikkona 11. maaliskuuta 2009

Yo-tutkintoa on arvosteltu – minä muiden mukana – siitä, että se on jämähtänyt paikoilleen. Kritiikkiä on esitetty – minä muiden mukana – siitä, että yo-kokeet ohjaavat liikaa ja myös rajoittavat sitä, mitä lukioissa opetetaan, opiskellaan ja opitaan. Aiemmin kuului enemmän napinaa myös siitä, että koekysymykset ovat irrallaan todellisesta maailmasta. Nykyisin tuo taitaa olla muuttunut ainakin joidenkin aineiden kohdalta. Tai ainakin nurina on vaimentunut.

Otavan Opistolla kehitellään – minä muiden mukana – ilmiöpohjaista opetusta ja oppimista. Ilmiöpohjaisuudella tarkoitamme todellisen maailman autenttisten ilmiöiden tutkimista ja ilmiöihin liittyvien tietojen ja taitojen opettelemista tutkivalla otteella. Pyritään siis kokonaisvaltaiseen oppimiseen, jossa oppiainerajat saavat vapaasti paukkua. Tarjotaan ilmiöiden kautta mahdollisuus hahmottaa ja ymmärtää maailmaa paremmin. Kuulostaa kovin ylevältä. Ja kovin yleviä nuo tavoitteet ovatkin. Samalla ne ovat täysin konkreetteja ja mahdollisia saavuttaa.

Ilmiöistä kovin innostuneen opettajatädin takaraivossa jokin kuitenkin muistuttaa koko ajan siitä, että lukion pitää pystyä paitsi sivistämään opiskelijoita myös valmistamaan heitä ylioppilaskirjoituksiin. Mieluiten tietysti vielä niin, etteivät nuo kaksi tavoitetta olisi ristiriidassa keskenään. Mieleen hiipii yleviä suunnitellessa pieni huolenpoikanen siitä, miten varmistamme sen että opiskelija pystyy ilmiöitä tutkiessaan luontevasti suorittamaan myös OPSin mukaisia lukion kursseja. Entäs jos OPSissa määritellyt kurssien sisällöt ja ilmiöihin liittyvät tiedot ja taidot eivät kohtaakaan toisiaan? Entäs jos ilmiöiden tutkiminen ei tuokaan mukanaan sellaisia taitoja, joilla pärjää ylppäreissä?

Huoleni hälvenivät tuolta osin taivaan tuuliin tänä aamuna, kun istuin valvomassa reaalin yo-koetta. Opistolla ensi lukuvuonna tutkittaviksi ilmiöiksi on sovittu mm. tosi-tv, tulevaisuuden työ ja ääni/aallot. Aiemmin olemme opiskelijoidemme kanssa jo lähestyneet Itämerta vastaavanlaisella poikkitieteellisellä tutkivalla otteella. Ja kuinkas ollakaan, tämänpäiväisessä historian yo-kokeessa pyydettiin heti ensimmäiseksi pohtimaan väitteen ”Keskiajan Itämerta on kutsuttu Pohjolan Välimereksi” osuvuutta. Siinä olisi ollut meidän Itämeren tutkijoillamme asiantuntemusta konseptille kirjoitettavaksi. Neloskysymyksessä puolestaan käsiteltiin yksilön suhdetta tekniseen kehitykseen. Tuolta aiheelta tuskin voi välttyä, jos haluaa tutkia tulevaisuuden työtä. Psykologian kakkoskysymys nuoruusiän identiteetin kehittymisestä uppoaa suoraan tosi-tv-teemaan. Ja fysiikan neloskysymys Rollareitten konsertista on mitä puhtainta ääni-ilmiön tutkimusta.

Jos ja kun lukion OPSin, YTL:n ja ilmiöiden tavoitteet ja sisällöt näyttäisivät kohtaavan, niin mikäs sen parempi. Taidetaan siis olla ihan oikealla tiellä. Ja tämän kevään yo-kokeet ovat vasta aluillaan. Monta koepäivää ja ainetta vielä edessä. Jess.

Toivotan kanssakulkijoilleni hyvää matkaa ilmiömäisellä polulla. Tiedä vaikka siitä tulisi joskus valtatie.

Taru

Hurraa tilastotiede

tiistaina 10. maaliskuuta 2009

Minä olen opiskellut viimeiset kaksi kuukautta tilastotieteen asioita. Olen laskenut korrelaatioita, rakentanut summamuuttujia, tutustunut regressioanalyysiin ja paljon muuta mikä on pitkään kalskahtanut korviini kammottavalta. Rehellisesti sanoen, en olisi takuulla tarttunut asiaan jos ei olisi ollut pakko.

Itseäni jos vähän kehun [hyvä taito, kannattaa harjoitella :)], olen tehnyt hulluna työtä. Hikeä ja kyyneleitä, tuskaa ja high five –lennätystä. Tuloksia on nyt jo aika paljon, mutta aikamoista epävarmuutta olen saanut sietää spss:n äärellä istuessani.

En ole tottunut sellaiseen. Epävarmuuden sietämiseen opiskelussa. Olen lähes aina tähyillyt oppimaan niitä juttuja joissa ajattelen intuitiivisesti pärjääväni. Ja niinhän se on mennyt, että ihan hyvää jälkeä on syntynyt.  Nyt kun oli pakko tarttua itselleni vieraampaan asiaan, iski pelko, ahdistus, synkät mietteet: minä en osaa, mitä jos en selviä. Todella konkreettisesti olen huomannut miten minäkin pysyn yleensä tutuilla ja turvallisilla alueillani ja harvoin tartun haasteisiin joissa aidosti ajattelen voivani epäonnistua.

No, miltä nyt tuntuu, kysyn itseltäni kuin urheiluselostaja olympiavoittajalta. Superhypermahtavalta!  Olen oppinut enemmän aivan uusista asioista kuin piiiiiiitkääään aikaan.  Ja olen saanut syvällisempää uskoa siihen, että oikeasti pystyn vaikka mihin. Se vaatii toisinaan tolkuttomasti työtä, mutta onnistumisen ilo on sitäkin suurempi. Hurraa tilastotiede!

Mari

Oikein opittu?

tiistaina 10. maaliskuuta 2009

15-vuotias halusi järjestää eloroolipeliturnauksen. Hän sopi ajankohdan, varasi tilat, laittoi kutsun sekä valtakunnallisille että paikallisille foorumeille verkkoon, otti ilmoittautumisia vastaan, sopi järjestelyjen muista tehtävistä ja vastuista, haki sponsoreita, tuunasi ja tulosti kunniakirjat valmiiksi. Hän laski, paljonko pitää pyytää osallistumismaksua, jotta saa kulut katettua ja omalle seuralle pienen voiton. Sama pitkätukka kertasi vielä kerran säännöt ja pohti etukäteen omaa rooliaan sekä turnauksen järjestäjänä että tuomarina.

H-hetken koitettua tarinamme teini sopi päivän aikataulutuksesta ja pelien järjestelyistä, seurasi muiden pöytien pelejä, ratkoi pulmatilanteita sääntökirjan kanssa ja kannusti kaikkia pelaajia. Samalla hän pelasi itse jokeripelaajana, jotta kaikki pääsivät yksilöpelissä pelaamaan, varsinaisia osallistujia kun oli pariton määrä. Jokeripelaajana hän pelasi itse surkeimmalla joukkueella, hävisi jokaisen pelin eikä hänen pisteitään merkattu mihinkään ylös. Jokerin avulla kuitenkin kaikki halukkaat varsinaiset osallistujat pääsivät täysipainoisesti geimeihin mukaan.

Turnauksien järjestäjistä on pulaa, koska kaikki tietenkin haluavat itse pelaamaan.  Teinillemme kuitenkin oli tärkeintä saada turnaus pystyyn, kaverit kasaan ja pelit käyntiin. Sellaisen tavoitteen edessä voi jo itse vähän joustaa. Kuulemma.

Itse mietin, mitä kaikkea nuori herkkä tunamme tuli prosessin aikana oppineeksi. Siinä tuli uskoakseni aimo annos ainakin tapahtumatuotantoa, markkinointia, matematiikkaa, tietotekniikkaa, sosiaalisuutta, toisten huomioimista, oikeudenmukaisuutta, itsevarmuuttakin. Kuinkahan monta oppituntia olisi saanut pulpetissa istua, jotta tuo kaikki olisi tullut opittua? Ja vielä bonuksena päälle turnauksesta palasi kotiin ehkä maailman tyytyväisin nuori mies.

Taru