Opet

Sain tänään postia opettajaltani. Hän laittoi viestin, että tässäpä mallikas oppilastyö katsottavaksenne. Tämä oli minusta tosi kiva juttu. Olisin oikeastaan tarvinnut tällaista hyvää esimerkkiä jo aiemmin. Opettajan viestissä oli myös eräs lause josta sain hyvän muistutuksen siitä miten tärkeä on miettiä miten opettaja sanansa asettaa. Työn ansaitun kehumisen päätteeksi oli lause joka kuului seuraavasti: ”opiskelijat se ja se ` tekivät työn alusta loppuun saakka täysin itsenäisesti´” .

Pitkään ja paljon on koulumaailmassa puhuttu piilo-opetussuunnitelmasta eli niistä koulun monista ei-virallisista tavoitteista joita opiskelussa tulee vastaan. Ne liittyvät muun muassa rituaaleihin, tilan käyttöön, toivottavaan opettajuuteen, oppijuuteen jne. Klassisia piilo-opetussuunnitelmaan liittyviä kirjoja ovat esimerkiksi Paul Willisin (1984) ”Koulunpenkiltä palkkatyöhön” tai Philip Jacksonin ”Life in Classrooms”(1968). Piilo-opetussuunnitelmaa verkko-opetuksen yhteydessä on Suomessa tutkaillut ainakin Janne Matikainen.

Se mielikuva ja piilosanoma mikä minulle tuosta yhdestä lauseesta ja opettajan viestistä rakentui, oli se että paljon voidaan kalkattaa yhdessä tekemisestä, ohjauksen tarpeesta ja pyytämisestä, mutta viime kädessä toivottavaa on kuitenkin alusta loppuun asti yksin tekeminen ilman neuvonpitoja. Se on ihailtavaa ja kiitettävää toimintaa.

Pysähdyin ja jäin oikein antaumuksella maistelemaan tuntemuksiani ja ajatuksiani. Olen omalla työpaikallani Otavan Opistossa, Nettilukiossa, tottunut hyvin toisenkaltaiseen ajattelutapaan. Avun pyytäminen ja antaminen, viisauden jakaminen, elinikäisen keskeneräisyyden tunnustaminen ovat toivottavaa, rikastavaa. Yhteistoiminta tuo synergiaa. Hyviä tekemisen tapoja on monia: joku haluaa tehdä yksin, toinen yhteistyössä. Yksi haluaa varmistusta matkan varrella, toinen luovuttaa tuotoksen ilman välikommentointeja. Yksi ja sama ihminen voi haluta yhdessä projektissa toimia tietyllä tavalla ja toisessa toisella.

Toki jokaisen on hyvä itse ja yksinkin tsempata, yrittää, touhuta, mutta mitä hyötyä voisi olla siitä, että kukin jäisi toistuvasti yksin samojen ongelmien kanssa. On vaikea kuvitella, että työelämässäkään tämänkaltainen toiminta olisi toivottavaa tai luovuutta synnyttävää.  Ohjaajan tai neuvojan ei koulussakaan tarvitse välttämättä ole opettaja, usein apu löytyy kaverilta tai verkosta.

Minusta on hienoa jos ihminen pystyy itsenäisesti ottamaan vastaan jonkin haasteen ja selviytyy siitä, se voi olla todella palkitsevaa. Yhtä arvokasta ja hienoa ja monta kertaa ehkä vaikeaakin, on jos ihminen pystyy tunnustamaan, että nyt minun taidot ei vielä riitä, tarvitsen neuvoa, tein virheen, tuolta toiselta voisin oppia jotain. Opettajana on tärkeä pohtia, minkälaisia normeja arjen puheessa tulee tuottaneeksi, minkälaisia piiloisia tavoitteita, arvoja ja toimintakäytäntöjä viestinnässään välittää.

Mari

Kymmenen vuotta sitten, kun verkko oli opiskelussa uutta ja kuuminta hottia, markkinoitiin vielä ajasta ja paikasta riippumatonta opiskelua. Tuo hehkutus todettiin kuitenkin pian illuusioksi ja myönnettiin se tosiasia, että opiskelu edelleen vie aikaa tehtiinpä sitä sitten verkossa tai verkotta. Jonkin paikankin opiskelu – tai ainakin sen subjekti eli opiskelija – vaatii.

Verkko-opiskelu on nykyisin monelle arkisinta arkea. Silti ajan ja paikan käsitteet mietityttävät edelleen. Vaikka ajan ja paikan voikin valita verkko-opiskelussa enimmäkseen itse, se ei vielä tarkoita sitä, että opiskelu onnistuisi kaikilta missä vain ja milloin vain.  Aika moni haluaa rauhallisen ja mahdollisimman häiriöttömän paikan ja tilan jossa opiskella. Samaan aikaan tosi moni haluaa sopivasti hälinää ympärilleen, jotta opiskeluun keskittyminen onnistuisi. Sama pätee työn tekemiseen.

Itsestäni tuntuu turhankin usein siltä, että työpaikalla nyt ei ainakaan saa mitään oikeita töitä tehtyä. Silloin kun työtehtävä vaatii pidempää keskittymistä, pitää lähteä työhuoneesta jonnekin karkuun. Ulkomaailma pitää sulkea pois paitsi ympäröiviltä ihmisiltä, myös muilta härpäkkeiltä. Sähköposti pitää sulkea, samoin pikaviestimet, skypet, syötevirrat ja eri verkkoyhteisöjen sivustot. Puhelin pitää laittaa äänettömälle ja piilottaa se repun pohjalle pois silmistä. Ympäristö on nyt rauhoitettu – mutta osaako sitä niin häiriöttömässä tilassa sitten enää keskittyä tekemään töitä? Ja mitä töitä ne sellaiset edes ovat, joista suljetaan muut ihmiset ulos?

Paikan ja ajan löytäminen opiskelulle tai työn tekemiselle ei ole mikään itsestäänselvyys. Ei edes siinä tapauksessa, että on oma työhuone ja periaatteessa säännöllinen työaika. Se, että tekniikka on kunnossa, helpottaa elämää huomattavasti mutta ei vielä takaa sitä, että opiskelu tai työskentely voisi olla tehokasta missä tahansa. Työmatkalle lähtiessä olen tähän saakka yleensä varannut itselleni juna- tai bussimatkan ajaksi lähinnä lukemista tai vaikkapa tekstien tai esitysten luonnostelua. Sähköposteja toki luen ja niihin vastailen lennossa myös, mutta jotenkin liikkuva tekemiseni on tähän saakka ollut enemmän valmistelevaa kuin valmistavaa. Olen jostakin syystä kuvitellut, että liikenteessä ollessa ei voi saada asioita valmiiksi saakka. Että pitää vielä tehdä joku viimeinen juttu sen jälkeen kun palaa takaisin omaan työhuoneeseen. Uskoisin että tämä asia on omassa päässäni pikkuhiljaa muuttumassa. Toki tekniikka näyttelee tässä asiassa suurta roolia, mutta isompi tekijä taitaa kuitenkin jyllätä omien korvieni välissä. Tälläkin kohtaa on varmasti jälleen kerran kyse luopumisesta. Pitäisi osata päästää vanhoista työtavoista ja tottumuksista irti ja ottaa uusia käyttöön. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta sitä voisi opetella.

Joskus viime kuussa sain jo pienen aavistuksen siitä, että muutos voisi omalla kohdallanikin olla mahdollinen. Löysin nimittäin itseni tekemästä täysteholla töitä työkaverin auton takapenkillä välillä Mikkeli Tampere. Ja sillä kertaa tein asioita valmiiksi saakka. Etupenkillä istui onnekseni kaksi teknofriikkiä työkaveria, jotka takasivat sen että läppärini pysyi koko matkan sujuvasti verkossa. Hoidin ihan normaaleja verkkotyöläisen työasioita matkan ajan varmasti suuremmalla teholla kuin ikinä työpäivän aikana omassa työhuoneessani. Vastailin sähköposteihin, ohjasin yhtä opiskelijaa mesessä, osallistuin yhteen verkkotapaamiseen, keskustelin ja kommentoin useammassakin verkkoyhteisössä jne. Nettilukion Muikkukin ui Hondan takapenkillä sujuvasti.

Joskus leikin ajatusleikkiä ja mietin, missä tälläkin hetkellä nettilukiolaisia mahtaa olla opiskelemassa. Joku varmasti istuu juuri nyt keittiön pöydän ääressä läppärin kansi auki. Joku hakee englannin kurssille sopivia lähdetekstejä sohvalla pötköttäen, joku tekee ruotsin tehtäviä olkkarin lattialla. Yksi pyytää omalta lapseltaan tai puolisoltaan apua matematiikan yhtälöihin. Toinen kysyy neuvoja kaveriltaan jollakin pikaviestimellä. Joku istuu bussissa tai junassa, joku ehkä hotellihuoneessa tai aulabaarissa. Joku valvoo lapsen unta hämärässä huoneessa läppärin valossa. Joku jakaa huomiotaan psykologian kurssin ja puurokattilan kesken. Joku istuu kahvilassa, toinen puistossa, kolmas terassilla ja neljäs rannalla. Jonkun ikkunan takana hälisee suurkaupunki, toisen ikkunan takana humisee mäntymetsä. Yksi elää sadekautta, toisella on oven takana kuumaa ja kuivaa. Jollakulla on varhainen aamu, toisella myöhäinen ilta. Jollakin on työvuoro juuri päättymässä, toisella alkamassa.

Nostan hattua heille/teille jokaiselle, jotka etsitte ja löydätte oman paikkanne ja aikanne, jossa ja jolloin opiskelu onnistuu. Mikään itsestäänselvyys se ei todellakaan ole. Nettilukio tulee kyllä puolitiehen vastaan tekemällä mahdolliseksi sen, että opiskelun voi rytmittää muuhun elämään sopivaksi. Se on kuitenkin vasta puoli tarinaa. Tai ehkä ihan vain tarinan alkusanat. Siitä, miten kukin osaa ja pystyy tuon joustavuuden ja mahdollisuuden hyödyntämään, syntyykin monen monta uutta tarinaa. Niitä tarinoita olisi hienoa saada kuulla lisää.

Taru