Ajasta ja paikasta
Kymmenen vuotta sitten, kun verkko oli opiskelussa uutta ja kuuminta hottia, markkinoitiin vielä ajasta ja paikasta riippumatonta opiskelua. Tuo hehkutus todettiin kuitenkin pian illuusioksi ja myönnettiin se tosiasia, että opiskelu edelleen vie aikaa tehtiinpä sitä sitten verkossa tai verkotta. Jonkin paikankin opiskelu – tai ainakin sen subjekti eli opiskelija – vaatii.
Verkko-opiskelu on nykyisin monelle arkisinta arkea. Silti ajan ja paikan käsitteet mietityttävät edelleen. Vaikka ajan ja paikan voikin valita verkko-opiskelussa enimmäkseen itse, se ei vielä tarkoita sitä, että opiskelu onnistuisi kaikilta missä vain ja milloin vain. Aika moni haluaa rauhallisen ja mahdollisimman häiriöttömän paikan ja tilan jossa opiskella. Samaan aikaan tosi moni haluaa sopivasti hälinää ympärilleen, jotta opiskeluun keskittyminen onnistuisi. Sama pätee työn tekemiseen.
Itsestäni tuntuu turhankin usein siltä, että työpaikalla nyt ei ainakaan saa mitään oikeita töitä tehtyä. Silloin kun työtehtävä vaatii pidempää keskittymistä, pitää lähteä työhuoneesta jonnekin karkuun. Ulkomaailma pitää sulkea pois paitsi ympäröiviltä ihmisiltä, myös muilta härpäkkeiltä. Sähköposti pitää sulkea, samoin pikaviestimet, skypet, syötevirrat ja eri verkkoyhteisöjen sivustot. Puhelin pitää laittaa äänettömälle ja piilottaa se repun pohjalle pois silmistä. Ympäristö on nyt rauhoitettu – mutta osaako sitä niin häiriöttömässä tilassa sitten enää keskittyä tekemään töitä? Ja mitä töitä ne sellaiset edes ovat, joista suljetaan muut ihmiset ulos?
Paikan ja ajan löytäminen opiskelulle tai työn tekemiselle ei ole mikään itsestäänselvyys. Ei edes siinä tapauksessa, että on oma työhuone ja periaatteessa säännöllinen työaika. Se, että tekniikka on kunnossa, helpottaa elämää huomattavasti mutta ei vielä takaa sitä, että opiskelu tai työskentely voisi olla tehokasta missä tahansa. Työmatkalle lähtiessä olen tähän saakka yleensä varannut itselleni juna- tai bussimatkan ajaksi lähinnä lukemista tai vaikkapa tekstien tai esitysten luonnostelua. Sähköposteja toki luen ja niihin vastailen lennossa myös, mutta jotenkin liikkuva tekemiseni on tähän saakka ollut enemmän valmistelevaa kuin valmistavaa. Olen jostakin syystä kuvitellut, että liikenteessä ollessa ei voi saada asioita valmiiksi saakka. Että pitää vielä tehdä joku viimeinen juttu sen jälkeen kun palaa takaisin omaan työhuoneeseen. Uskoisin että tämä asia on omassa päässäni pikkuhiljaa muuttumassa. Toki tekniikka näyttelee tässä asiassa suurta roolia, mutta isompi tekijä taitaa kuitenkin jyllätä omien korvieni välissä. Tälläkin kohtaa on varmasti jälleen kerran kyse luopumisesta. Pitäisi osata päästää vanhoista työtavoista ja tottumuksista irti ja ottaa uusia käyttöön. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta sitä voisi opetella.
Joskus viime kuussa sain jo pienen aavistuksen siitä, että muutos voisi omalla kohdallanikin olla mahdollinen. Löysin nimittäin itseni tekemästä täysteholla töitä työkaverin auton takapenkillä välillä Mikkeli Tampere. Ja sillä kertaa tein asioita valmiiksi saakka. Etupenkillä istui onnekseni kaksi teknofriikkiä työkaveria, jotka takasivat sen että läppärini pysyi koko matkan sujuvasti verkossa. Hoidin ihan normaaleja verkkotyöläisen työasioita matkan ajan varmasti suuremmalla teholla kuin ikinä työpäivän aikana omassa työhuoneessani. Vastailin sähköposteihin, ohjasin yhtä opiskelijaa mesessä, osallistuin yhteen verkkotapaamiseen, keskustelin ja kommentoin useammassakin verkkoyhteisössä jne. Nettilukion Muikkukin ui Hondan takapenkillä sujuvasti.
Joskus leikin ajatusleikkiä ja mietin, missä tälläkin hetkellä nettilukiolaisia mahtaa olla opiskelemassa. Joku varmasti istuu juuri nyt keittiön pöydän ääressä läppärin kansi auki. Joku hakee englannin kurssille sopivia lähdetekstejä sohvalla pötköttäen, joku tekee ruotsin tehtäviä olkkarin lattialla. Yksi pyytää omalta lapseltaan tai puolisoltaan apua matematiikan yhtälöihin. Toinen kysyy neuvoja kaveriltaan jollakin pikaviestimellä. Joku istuu bussissa tai junassa, joku ehkä hotellihuoneessa tai aulabaarissa. Joku valvoo lapsen unta hämärässä huoneessa läppärin valossa. Joku jakaa huomiotaan psykologian kurssin ja puurokattilan kesken. Joku istuu kahvilassa, toinen puistossa, kolmas terassilla ja neljäs rannalla. Jonkun ikkunan takana hälisee suurkaupunki, toisen ikkunan takana humisee mäntymetsä. Yksi elää sadekautta, toisella on oven takana kuumaa ja kuivaa. Jollakulla on varhainen aamu, toisella myöhäinen ilta. Jollakin on työvuoro juuri päättymässä, toisella alkamassa.
Nostan hattua heille/teille jokaiselle, jotka etsitte ja löydätte oman paikkanne ja aikanne, jossa ja jolloin opiskelu onnistuu. Mikään itsestäänselvyys se ei todellakaan ole. Nettilukio tulee kyllä puolitiehen vastaan tekemällä mahdolliseksi sen, että opiskelun voi rytmittää muuhun elämään sopivaksi. Se on kuitenkin vasta puoli tarinaa. Tai ehkä ihan vain tarinan alkusanat. Siitä, miten kukin osaa ja pystyy tuon joustavuuden ja mahdollisuuden hyödyntämään, syntyykin monen monta uutta tarinaa. Niitä tarinoita olisi hienoa saada kuulla lisää.
Taru
14. huhtikuuta 2009 kello 10.41
Opiskelu on tehtävä semmoiseksi, että se onnistuu hälinästä huolimatta. Itse vihaan tietokoneella istumista, siksi kaikista kursseista minulla on kirjallisuutta aivan kirjana. Itselläni ei kyllä onnistu opiskelu liikkuvassa yleisessä kulkuvälineessä. Itse kun ajan autoa, niin opiskelen kielten sanoja. Tosin kyllä välillä on ongelmallista, kun pitäisi kyetä ajamaan suoraan.Hmm. Pimeällähän ei kyllä näe sanoista tehtyä listaa lukea. Tämä siis toimii vain valoissalla. Joskus olen lukenut kasetille kirjaa ja kuunnellut ajaessani autoa. Siinä on se ongelma, ettei keskittyminen välttämättä ole aivan kohdallaan. Kuitenkin osa asioista jää mieleen. Yleisellä jos matkaan, menee aika maisemien katseluun. Harvoin sitä yleisillä matkustan. Pitempiä matkoja joskus, kun on ihanaa olla vaan. Oikein pitkät matkat menee yövaunun pedissä nukkuen.:) Joskus jotkut opiskelevat äidit kertovat menevänsä kirjastoon lukemaan, ettei lapset häiritse. Pitäisikö minunkin kokeilla. Yksi ongelma onkin, mitä se hyödyttää, kun lapset mellakoisi sielläkin. Mies tulee kotiin myöhään illalla ja lähtee aikaisin aamulla, niin en yksin pääse mihinkään. Lukeminen onkin kiinni tekniikasta. Se on tehtävä sopivaksi ympäristöön, jossa opiskelee. Jos vain lukisin, en muistaisi mitään. Kun istun kirjat syliini sohvalle, lapset kyllä sen hiffaa ja en varmasti saa rauhaa. Hyvä karkoitus tapa on, kun kerron niille asioita joita luen. Yksi toisensa jälkeen katoaa leikkeihinsä. Teen paljon muistiinpanoja. Kirjoittelen ja kirjoittelen, sillä tavalla saan asioita päähän, vaikka hälinää on kuin hullujen huoneella. Aivoni eivät kuulle mitään, mutta jostain syystä, ne ymmärtävät minun kirjoitusta. Välillä lapset keskeyttävät, mutta ei se haittaa nykyisin. Nyt kun olen löytänyt hyvän oppimistekniikan, sitä ei voi häiritä mikään ja keskeyttäminenkään ei haittaa opiskeluani. Hidasta se on, mutta joka päivä opin jotakin uutta ja mikä parasta ne oikeasti pysyy päässäni. Harmittelen sitä, kun keksin tämän uuden tapani vasta nyt. On mennyt liikaa aikaa hukkaan. Tämä uusi tapani on kyllä tosi hidas, että pelkään saanko käytyä kaikki aineet läpi, jotka olisi tarkoitus suorittaa. Ei opiskelu ole paikasta kiinni, vaan tekniikasta.
14. huhtikuuta 2009 kello 12.56
Kiitos Saria oman tarinasi jakamisesta! Ja voimia sinne kotisohvalle kirjojen ja lasten keskelle!
Opeteltavaa tosiaan riittää, kun opiskeltavien sisältöjen lisäksi pitää vielä opiskella uusia tapoja opiskella. Jatkuvasti muuttuvaan maailmaan sopeutuminen ja sieltä oman paikan löytäminen on kuitenkin sellainen taito, että sitä tulemme itse kukin tarvitsemaan jatkossakin joka päivä. Siksi esim. uuden opiskelutekniikan oppiminen onkin jo hieno saavutus itsessään.
14. huhtikuuta 2009 kello 21.43
Meillä oli eilen, pääsiäismaanantaina, mamman luona käynti Tampereella, ja sinnepäin mennessä vanhin poikani ajoi. Niinpä minä kökötin tyttärien kanssa pikku-Mazdan takapenkillä polvet suussa ja tutkin laskinta ja sen käyttöohjetta (se minun olisi pitänyt kyllä tehdä jo kolme vuotta sitten! Älkää kertoko matikan opelle) ja kokeilin sillä kaikenlaisia juttuja, joita ei ollut tullut ennen laskettua. Siinä oli liian vähän tilaa käyttää mitään läppäriä, oppikirjaa tai vihkoa tai ylipäätään kirjoittaa mitään, siksi otin sen laskimen vain matkaan. Tuli ainakin muutama asia selväksi!
Olen myös semmoisella bussi-valmismatkalla istuessani laskenut fysiikan tehtäviä, mutta se oli raivostuttavaa, kun kynä putosi ja sen perässä piti kontata pitkin bussin lattiaa. Olisi pitänyt laittaa se narulla kaulaan tai jotain
– Kerran minulta putosi rantakalliolle laskin ja liukui alas… alas… alas… just sain sen kiinni ennen kuin se plumpsahti veteen. 170 euroa olisi mennyt kerralla! Huh! Maailma on vaaroja täynnä =D
15. huhtikuuta 2009 kello 11.05
Ei mikään ole niin luova kuin nettilukiolainen
19. huhtikuuta 2009 kello 12.22
Juut tuo matka opiskelu ei minullekkaan ole niin tuttuala, se olisi mukavaa kyllä lukea jotain autossa matkalla Seinäjoelta Sumiaisiin, mutta kun matkapahoinvointini estää sen. Itse vaadin jokin häiriötekijän opisekluni sujuvuudeski, siksi kai yöllä töissä on ollut hyvä opiskella kun kuitenkin osa keskittymisestä menee vieressä nukkuvan pienen pojan vahtimiseen ja lääkkeiden ja ruokien antorutiinien tarkkailuun. Ainut huono puoli minkä tuossa yöllä opiskelusta löysin oli valon puute, sillä jo läppärin näytön valokeila ja pieni yö lamppu oli suunnattu väärin ei kirjojen lukemisesta tullut yhtään mitään.
Kesäisin oli mukava köllötellä läppärin kanssa pihalla ja kunnella koirien kinastelua keskenään, tai se oli kivaan niin pitkään kun mieheni sai minut kiinni pihalta läppärin kanssa, hän kun ei pidä siitä että kone on ulkona…
Mitä tuohon kynän hukkumiseen tulee niin se on tutta minullekkin, yöllä hämärässä se voi kadota 100 eri paikkaan ja sikis minulla oli loppu ajasta 5 kynää mukanani ja parhaimmillaan 4 niistä hukassa… aamulla “työn” kanssa oli kiva leikki aamutoimien jälkeen “Etsi Heidin Kynät”, pojalla oli hauskaa ja samalla hän oppi laskemaan!
19. huhtikuuta 2009 kello 20.37
Joo, voin hyvin kuvitella tuota teidän kynänetsintää, on varmaan hauskaa ollut sekä pojalla että sinulla =D
Minulla on muuten vielä yksi keino etäännyttää itseni kodin hälystä. Minulla on kuulosuojaimet, jotka on tosi hyvälaatuiset, sellaiset, joita käytetään teollisuuslaitoksissa. Laitan ne päähän – ei haittaa vaikka telkkari on auki tai joku kuuntelee musiikkia tai pyykkikone tai tiskikone pitää meteliä. Kuulen kyllä, jos joku puhuu minulle tai jotain merkillistä tapahtuu, mutta kaikki tulee niin kuin sellaisen paksun pehmeän huovan tai sumun läpi. Minun on helpompi keskittyä juuri sillä lailla. Olen saatavilla, joa joku tarvitsee minua, mutta äänet ei vaivaa minua.
Heidi, jos miehesi ei pidä siitä että läppäri on ulkona, laita sinäkin kuulosuojaimet päähän. Et “kuule” kun hän puuttuu asiaan! Ja voisithan laittaa koko läppärin semmoiseen jätti-minigrip-pussiin jottei ötökät, hiekanmurut tms. tunkeudu sinne sisään =D Ei pikku vesisadekaan haittaisi =D
20. huhtikuuta 2009 kello 9.52
Marja-Liisa ei saa naurattaa mua noin paljoo tipuin jo tuolilta *nauraa katketakseen* kuulosuojaimet ei taitas auttaa siihen, että kone kannetaan sylistä kesken kaiken sisään, mutta toi Minigrip vois toimia, mistä vaan löytäisin tarpeeksi suuren??
Noo ehkä sitä nyt jo pärjää ilmakin kun opiskelu alkaa olla taakse jäänyttä elämää, jos ei sitten lautakunta pullauta joitain kirjoituksia hylsynä takaisin….