Postia opettajalta
Sain tänään postia opettajaltani. Hän laittoi viestin, että tässäpä mallikas oppilastyö katsottavaksenne. Tämä oli minusta tosi kiva juttu. Olisin oikeastaan tarvinnut tällaista hyvää esimerkkiä jo aiemmin. Opettajan viestissä oli myös eräs lause josta sain hyvän muistutuksen siitä miten tärkeä on miettiä miten opettaja sanansa asettaa. Työn ansaitun kehumisen päätteeksi oli lause joka kuului seuraavasti: ”opiskelijat se ja se ` tekivät työn alusta loppuun saakka täysin itsenäisesti´” .
Pitkään ja paljon on koulumaailmassa puhuttu piilo-opetussuunnitelmasta eli niistä koulun monista ei-virallisista tavoitteista joita opiskelussa tulee vastaan. Ne liittyvät muun muassa rituaaleihin, tilan käyttöön, toivottavaan opettajuuteen, oppijuuteen jne. Klassisia piilo-opetussuunnitelmaan liittyviä kirjoja ovat esimerkiksi Paul Willisin (1984) ”Koulunpenkiltä palkkatyöhön” tai Philip Jacksonin ”Life in Classrooms”(1968). Piilo-opetussuunnitelmaa verkko-opetuksen yhteydessä on Suomessa tutkaillut ainakin Janne Matikainen.
Se mielikuva ja piilosanoma mikä minulle tuosta yhdestä lauseesta ja opettajan viestistä rakentui, oli se että paljon voidaan kalkattaa yhdessä tekemisestä, ohjauksen tarpeesta ja pyytämisestä, mutta viime kädessä toivottavaa on kuitenkin alusta loppuun asti yksin tekeminen ilman neuvonpitoja. Se on ihailtavaa ja kiitettävää toimintaa.
Pysähdyin ja jäin oikein antaumuksella maistelemaan tuntemuksiani ja ajatuksiani. Olen omalla työpaikallani Otavan Opistossa, Nettilukiossa, tottunut hyvin toisenkaltaiseen ajattelutapaan. Avun pyytäminen ja antaminen, viisauden jakaminen, elinikäisen keskeneräisyyden tunnustaminen ovat toivottavaa, rikastavaa. Yhteistoiminta tuo synergiaa. Hyviä tekemisen tapoja on monia: joku haluaa tehdä yksin, toinen yhteistyössä. Yksi haluaa varmistusta matkan varrella, toinen luovuttaa tuotoksen ilman välikommentointeja. Yksi ja sama ihminen voi haluta yhdessä projektissa toimia tietyllä tavalla ja toisessa toisella.
Toki jokaisen on hyvä itse ja yksinkin tsempata, yrittää, touhuta, mutta mitä hyötyä voisi olla siitä, että kukin jäisi toistuvasti yksin samojen ongelmien kanssa. On vaikea kuvitella, että työelämässäkään tämänkaltainen toiminta olisi toivottavaa tai luovuutta synnyttävää. Ohjaajan tai neuvojan ei koulussakaan tarvitse välttämättä ole opettaja, usein apu löytyy kaverilta tai verkosta.
Minusta on hienoa jos ihminen pystyy itsenäisesti ottamaan vastaan jonkin haasteen ja selviytyy siitä, se voi olla todella palkitsevaa. Yhtä arvokasta ja hienoa ja monta kertaa ehkä vaikeaakin, on jos ihminen pystyy tunnustamaan, että nyt minun taidot ei vielä riitä, tarvitsen neuvoa, tein virheen, tuolta toiselta voisin oppia jotain. Opettajana on tärkeä pohtia, minkälaisia normeja arjen puheessa tulee tuottaneeksi, minkälaisia piiloisia tavoitteita, arvoja ja toimintakäytäntöjä viestinnässään välittää.
Mari
5. toukokuuta 2009 kello 16.57
Olen monesti pohtinut tuota itsenäisen opisekelun ihannointia koulumaailmassa (Kyllä olen siihen törmännyt aikaisemmissa opinnoissani). Sillä hoitajan työssäni huomaan päivittäin että liika itsenäisyys saattaa koitua jopa ihmishengen vaarantavaksi virheeksi. Varsinkin nyt kun kolmen vuoden yö työn jälkeen siirryin osastotyöhön ja aivan vieraalle maaperälle, huomaan, että kysymättä en kyllä selviä edes ensimmäisestäkään työvuorosta!
Miksi siis jopa ammattikorkea tasolla tuota itsenäistä suoriutumista ihannoidaan ja kysyminen ja yhdessä tekeminen on niin hankalaa ja aikaavievää, tai ainakin siltä se joskus tuntui, opettajien mielestä?
Kiitos kaunis kaikille Otavan opettajille ahkerasta kannustamisesta yhteistyöhön niin koulun kuin toisten oppilaidenkin kanssa, tämä on ollut opettavaa aikaa myös sillä saralla, siis kysykää kysein alaistakaa ja pohtikaa jatkossakin kaikkea yhdessä toisten kanssa.