Arkisto: toukokuu 2009

Kun me joka tapauksessa kulutamme, niin …

keskiviikkona 20. toukokuuta 2009

miksi emme keskittyisi kuluttamaan sellaiseen paikkaan, joka kuluttaa tätä yhteistä palloamme mahdollisimman vähän. Tai ainakin vähemmän kuin kilpailijansa.

Tällainen myönteinen kuluttamistoiminta on järjestäytynyt kansalaisliikkeeksi nimeltä Porkkanamafia. Porkkanamafian idea on ohjata yrityksiä toimimaan ekologisesti kestävämmällä tavalla. Kyse on siis eräänlaisesta käänteisestä boikotista, kuluttajavaikuttamisesta jossa yrittäjille tarjotaan kepin sijasta porkkanaa. Ympäristöystävällinen yritys palkitaan ostoryntäyksellä. Porkkanamafialaiset kilpailuttavat yrityksiä ja lupaavat tehdä ostorynnäkön yritykseen, joka lupaa sijoittaa suurimman prosenttiosuuden päivän ylimääräisestä myynnistä oman yrityksensä ekotehokkuuden parantamiseksi.

Porkkanamafia ei luo uutta kulutusta, vaan ohjaa ja muuttaa jo olemassa olevaa. Siksi ostorynnäköt suunnataan sellaisiin palveluihin tai tuotteisiin, joita ihmiset muutenkin käyttäisivät. Siis vaikkapa ravintoloihin, kahviloihin tai ruokakauppoihin.

Porkkanamafia Mikkeli perustettiin huhtikuussa. Porkkanamafiaa ei johda kummisetä eikä kukaan muukaan yksittäinen ihminen tai järjestö, vaan kaikki toimii innokkaiden vapaaehtoisten varassa. Intoa on Mikkelissä ollut niin paljon, että paikalliset kahvilat on jo kuukauden aikana ehditty kilpailuttaa ja ensimmäinen iskukohde valita. Iskemme joukolla Ramin konditoriaan keskiviikkona 3.6. Ramilla tehdään ainakin Suomen ellei maailman porkkanaennätys, sillä he ovat luvanneet tuplata päivän aikana saamansa lisävoiton ja sijoittaa sen oman ekotehokkuutensa parantamiseen. Vanhat energiasyöpöt kylmälaitteet saavat lähteä ensimmäisenä ja ne korvataan uusilla, ympäristöystävällisemmillä laitteilla. Tervetuloa mukaan kaikki kynnelle kykenevät mafiajoukkoihin 3.6. Mikkeliin!

Ja jos Mikkeliin on pitkä matka, niin aina voi perustaa omalle paikkakunnalle oman mafian. Alkuun pääsee esim. osoitteesta www.porkkanamafia.fi

Taru

Me kuluttajat

keskiviikkona 20. toukokuuta 2009

Oletko koskaan miettinyt, miten paljon aikaa ja rahaa käytät sosiaaliseen syömiseen ja juomiseen? Siis muuhun kuin nälän ja janon sammuttamiseen. Miten usein sitä tuleekaan istuttua kahvilla tai oluella, ihan muuten vain. Tai naposteltua kaikenlaista samalla kun tekee jotakin muuta.

Oma kokemukseni pelkistetystä syömisestä ja juomisesta rajoittuu lähinnä muutamaan pidempään vaellusreissuun. Vaelluksella kannetaan mukana vain sen verran, mikä on välttämätöntä. Rinkassa tunturiin tai erämaahan kannettu ruoka palvelee ainoastaan kehon energian saantia, sen tehtävänä on toimia lihasten polttoaineena. Reitti suunnitellaan niin, että janon saa sammutettua matkan varrella puroista ja joista. Siviilissä syöminen ja juominen taitavat olla meille itse kullekin aika kaukana tällaisesta perustarpeiden tyydyttämisestä.

Entäs oletko miettinyt, miten paljon tuotat jätettä vaikkapa kuukauden aikana? Mitäs jos kantaisit kaiken tuottamasi jätteen olohuoneesi lattialle? Mitään ei siis saisi heittää pois, ei roskikseen eikä edes kompostiin vaan kaikki pitäisi kuskata keskelle olohuoneen lattiaa. Hukkaan jäänyt ruoka, suodatinpussit, joka ikinen kuitti ja lippu-lappu, sanomalehdet,  tyhjät margariinirasiat, jogurtti-  ja maitopurkit. Rikki menneistä kumisaappaista ja lasten leluista puhumattakaan.  Veikkaan että olohuoneen lattialla olisi kuun lopussa aikamoinen kasa. Ainakin meidän olkkarissa olisi.

Molemmissa näissä ajatusleikeissä on kyse jokapäiväisestä kuluttamisesta. Sen tiedostamisesta, mitä ja miten paljon me yksittäiset ihmiset oikeastaan kulutammekaan ihan tavallisena arkipäivänä. Matkustamiset ja isommat hankinnat ovat sitten vielä ihan oma tarinansa.

Luin vähän aikaa sitten Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan toimittaman kirjan nimeltä Olimme kuluttajia, neljä tarinaa vuodesta 2023. Kirja maalaa neljä eri skenaariota siitä, mitä meillä kuluttajilla on odotettavissa vuonna 2023. Mikään malleista ei ole läpeensä paha tai idealistisen hyvä. Kaikissa malleissa korostuu kuitenkin se, että seuraavat 15 vuotta ovat kaikissa tapauksissa ratkaisevia. Se, että kuluttaminen ja maailma säilyisivät nykyisellään, ei ole mahdollista eikä millään mittarilla realistista. Sen miten asumiskelpoinen maailma tulevaisuudessa on, ratkaisevat toisaalta yksilöt ja yhteisöt kuluttamistavoillaan – tai oikeastaan kuluttamistapojensa radikaalilla muuttamisella. Toisaalta ratkaisevaa on se, aletaanko kuluttamistamme säädellä globaalisti, siis jostakin ylempää. Kirja ei alleviivaa mitään kauhukuvia eikä herätä erityistä ahdistusta. Sen sijaan se herättää paljon ajatuksia ja havahdutti ainakin minut sen suhteen, miten kiire näillä asioilla oikeasti on. Suosittelen lämpimästi.

Taru

Toritunnelmia

keskiviikkona 13. toukokuuta 2009

Eilen illalla vietin mukavan tunnin nettilukion iltatorilla. Pitkähkön päivän päätteeksi olin jo hieman väsynyt kuuden aikaan, mutta uutta virtaa sain taas kummasti kun kuuntelin ja katselin opiskelijoiden ehdotuksia tutortoiminnan ja ylipäätänsä nettilukion kehittämiseksi. Opiskelijoiden kanssa pohdimme muun muassa sitä, että olisi mukava saada Otavan Opiston esittelyvideo opokurssille, pienryhmäohjaajat voisivat tehdä esittelyvideoita, kaupungilla olisi hauska kulkea nettilukion paita päällä, opettajat voisivat pitää mesetunteja ja ehkäpä nettilukiolaisten tarinoista saisi toimitettua kirjan.

Minä jaksan paljon ja usein puhua siitä, miten tärkeä on avoimen, turvallisen ilmapiirin luominen jos halutaan synnyttää luovuutta. Eilen tämä onnistui minusta tosi hyvin. Yhdestä ideasta syntyy helposti toinen, siitä kolmas ja kenties neljäs. Koskaan ei voi tietää mihin päädytään kun liikkeelle lähdetään. Eilinen vahvisti taas ajatuksiani. Kiitoksia kaikilla mukana olijoille! Lisää kehittämisideoita toivotaan ja niitä voi naputella Muikkuun tai vaikkapa tänne. Treffataan torilla toivottavasti taas pian :)

Mari

Oletuksista, huomiosta ja huomioimisesta

sunnuntaina 10. toukokuuta 2009

Miten sinä suhtaudut ihmiseen, joka tulee palaveriin tai oppitunnille napit korvissa, kännykkäänsä näpyttäen ja läppäri kainalossa?

Itse saatoin aiemmin ottaa tuollaisen sisääntulon loukkauksena.  Ajattelin – tai ennemminkin tunsin – että toinen ei arvosta tai kuuntele. Että häntä ei kiinnosta tämä asia, jonka piti olla yhteisen kiinnostuksemme kohde. Kuvittelin, että toinen ei pysty jakamaan huomiotaan moneen. Joskus tuntemukseni voi olla tottakin, mutta ei aina.

Syksyllä kirjoitin luopumisen vaikeudesta. Prosessi on pahasti kesken, sillä lähiaikoina olen tiedostanut sen miten tärkeää olisi kyetä luopumaan myös ennakko-oletuksista. Tuskallisen usein huomaan, että pääni on täynnä oletuksia sekä toisista ihmisistä että tästä maailmasta yleensäkin. Voihan olla, että se palaverissa kannettavansa näyttöön uppoutunut ihminen hakeekin parhaillaan samaan asiaan lisää tietoa tuodakseen sen ihan kohta muillekin jaettavaksi. Tai että napit korvilla istuva pystyy paremmin keskittymään aiheeseen, kun taustalla soi vaimeana musiikki. Tai että palaverissa istuva ja samaan aikaan sähköpostejaan purkava ihminen oikeasti pystyy keskittymään kahteen asiaan samanaikaisesti.

Jokin aika sitten istuin neuvotteluhuoneessa ja odottelin muita osallistujia saapuvaksi. Kaksi työkaveriani tuli viime tipassa – mutta ilman tietokoneitaan. Kummallakaan ei ollut kannettavaansa kainalossa, eikä edes kasseja joista ne olisi voinut kaivaa esille. Ja minun täytyy myöntää, että ensimmäinen reaktioni oli loukkaantuminen. Eikö heitä kiinnosta tämä asia, jonka piti olla yhteisen kiinnostuksemme kohde? Eivätkö he ole valmistautuneet millään tavalla? Eikö heillä ole mitään materiaalia mukana? Eivätkö he aio tehdä lainkaan muistiinpanoja?

Missähän välissä tämä asia minun päässäni tai tuntemuksissani näin päin on mahtanut kääntyä?

Taru

Tarinoista

torstaina 7. toukokuuta 2009

Kävin äsken viemässä kuopuksemme tutustumaan ensi syksynä alkavaan kouluunsa. Tuleva opettaja vaikutti helposti lähestyttävältä ja empaattiselta, tuli levollinen olo siitä. Kyyneleet meinaavat silti väkisin vierähtää poskille: meidän pieni aloittaa opintiensä. 

Harvoin olen nähnyt lapsemme jännittävän niin kovasti. Pieni keho hivenen käpertyneenä ja katse maahan suunnattuna hän open perässä joukon matkassa lähti. Mitä hänen mielessään liikkui? Mitä sydän tunsi? Voin vain arvailla. 

Olen kuullut niin monenlaisia tarinoita koulusta. On komedioita, on ironioita, tragedioita ja sankaritarinoita. Minkähänlaisia tarinanoita kuopukseni jälkikäteen kertoo? 

Minä tykkään tarinoista. Tarinoissa on ihanaa se, että niitä voi kertoa monia versioita ja niitä voi muuttaa. Niiden kautta voi löytää uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. On kiva pohtia niitä tarinoita joita itselleen itsestään kertoo ja miettiä miksi syntyy juuri tietynsisältöistä ja sävyistä kerrontaa. Upeinta niissä on minusta niiden muutoksen mahdollistava voima. Vaikka olisi kolmekymmentä vuotta kertonut itsestään tarinaa onnettomana opiskelijana, tämänpäivän tarina voi olla toisenlainen.


Mari