Tarinoista
Kävin äsken viemässä kuopuksemme tutustumaan ensi syksynä alkavaan kouluunsa. Tuleva opettaja vaikutti helposti lähestyttävältä ja empaattiselta, tuli levollinen olo siitä. Kyyneleet meinaavat silti väkisin vierähtää poskille: meidän pieni aloittaa opintiensä.
Harvoin olen nähnyt lapsemme jännittävän niin kovasti. Pieni keho hivenen käpertyneenä ja katse maahan suunnattuna hän open perässä joukon matkassa lähti. Mitä hänen mielessään liikkui? Mitä sydän tunsi? Voin vain arvailla.
Olen kuullut niin monenlaisia tarinoita koulusta. On komedioita, on ironioita, tragedioita ja sankaritarinoita. Minkähänlaisia tarinanoita kuopukseni jälkikäteen kertoo?
Minä tykkään tarinoista. Tarinoissa on ihanaa se, että niitä voi kertoa monia versioita ja niitä voi muuttaa. Niiden kautta voi löytää uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. On kiva pohtia niitä tarinoita joita itselleen itsestään kertoo ja miettiä miksi syntyy juuri tietynsisältöistä ja sävyistä kerrontaa. Upeinta niissä on minusta niiden muutoksen mahdollistava voima. Vaikka olisi kolmekymmentä vuotta kertonut itsestään tarinaa onnettomana opiskelijana, tämänpäivän tarina voi olla toisenlainen.
Mari
9. toukokuuta 2009 kello 10.28
Tarinallisuutta tulis aina opettaakin lapsille. Jos ei kerro itsestään, niin antaa mielikuvituksen lentää. Lapsien tarinoista kuitenkin kuvastaa se oma sisin, vaikka se olisi ns. mielikuvituskertomus. Itse kirjoittelen fiktiivistä proosaa, niin toivon, että lapsenikin haluaisi tuoda esille omat tarinansa. Mielikuvitusta tarvitsee joka työhön, mutta sitä ei osata arvostaa, koska sen ajatelleen kuuluvan vain jos kirjoittaa satuja ym. Koulun aloittaminen monesti unohtuu, jos ei ole tapahtunut aivan traakista tai iloista. Ensimmäinen lapseni kun meni kouluun, minä itkin joka kerta kun sinne hänet jätin. Kiva oli kävellä junalle, kun kyyneleet virtasi poskiani pitkin. Nyt asumme korvessa ja taksi vie lapset, kun se aika koittaa.
Oma kokemukseni koulusta oli lapselle hiukan p..mäinen. Sain etsiä itse koko koulun. Minulle ei sitä oltu edes esitelty. Seurasin yhtä tyttöä, jolla oli reppu selässä. Ajattelin sen menevän kouluun. Seurasin koulun pihalle asti. Siellä seisoin muiden oppilaiden seassa, kunnes pihalle kokoontui opettajia ja kutsui nimillä luokseen. Kipittelinopettajan perässä luokkaan ja istuin kuten muutkin. Opettajan puhuttua jonkin aikaa, hän kehoitti, että vanhemmat voivat sitten poistua. Itse vaan ajattelin mielessäni, mitkä vanhemmat…. Eihän ne edes minua tuonneet. Oli kateelline muille, joilla vanhemmat olivat mukana. Olin jopa kateellinen pojalle, joka alkoi itkemään ja kirkumaan, kun hänen isänsä oli lähtemässä pois. Kuitenkin sitten ajattelin kuinka kakaroita ne oli, kun eivät kyennyt itse tulemaan kouluun. Se ajattelu oli ehkä psyykkinen puolustuskeinoni. Näin jälkikäteen ajatellen.
11. toukokuuta 2009 kello 7.34
Miten hienosti tuossa tarinassasi kuvastuukaan se miten joustava ja viisas ihminen on
Tuo tapasi jolla käsittelit omaa kouluun menoa kuulostaa minustakin psyykkiseltä hallintakeinolta, niin sanotulta positiivelta vertailulta. Tästä saisinkin yhden hyvän esimerkin toimivasta copingista psykan opetukseen, saanko käyttää? (Nimettömänä tietty 
)