http://blogi.nettilukio.fi/opet/2009/05/07/tarinoista/ Nettilukion opeblogi Wed, 20 Apr 2011 11:14:22 +0300 http://wordpress.org/?v=2.8.4 hourly 1 http://blogi.nettilukio.fi/opet/2009/05/07/tarinoista/comment-page-1/#comment-28 Mari Mon, 11 May 2009 04:34:13 +0000 http://blogi.nettilukio.fi/opet/2009/05/07/tarinoista/#comment-28 Miten hienosti tuossa tarinassasi kuvastuukaan se miten joustava ja viisas ihminen on :) Tuo tapasi jolla käsittelit omaa kouluun menoa kuulostaa minustakin psyykkiseltä hallintakeinolta, niin sanotulta positiivelta vertailulta. Tästä saisinkin yhden hyvän esimerkin toimivasta copingista psykan opetukseen, saanko käyttää? (Nimettömänä tietty :D) Miten hienosti tuossa tarinassasi kuvastuukaan se miten joustava ja viisas ihminen on Tuo tapasi jolla käsittelit omaa kouluun menoa kuulostaa minustakin psyykkiseltä hallintakeinolta, niin sanotulta positiivelta vertailulta. Tästä saisinkin yhden hyvän esimerkin toimivasta copingista psykan opetukseen, saanko käyttää? (Nimettömänä tietty )

]]> http://blogi.nettilukio.fi/opet/2009/05/07/tarinoista/comment-page-1/#comment-26 saria Sat, 09 May 2009 07:28:12 +0000 http://blogi.nettilukio.fi/opet/2009/05/07/tarinoista/#comment-26 Tarinallisuutta tulis aina opettaakin lapsille. Jos ei kerro itsestään, niin antaa mielikuvituksen lentää. Lapsien tarinoista kuitenkin kuvastaa se oma sisin, vaikka se olisi ns. mielikuvituskertomus. Itse kirjoittelen fiktiivistä proosaa, niin toivon, että lapsenikin haluaisi tuoda esille omat tarinansa. Mielikuvitusta tarvitsee joka työhön, mutta sitä ei osata arvostaa, koska sen ajatelleen kuuluvan vain jos kirjoittaa satuja ym. Koulun aloittaminen monesti unohtuu, jos ei ole tapahtunut aivan traakista tai iloista. Ensimmäinen lapseni kun meni kouluun, minä itkin joka kerta kun sinne hänet jätin. Kiva oli kävellä junalle, kun kyyneleet virtasi poskiani pitkin. Nyt asumme korvessa ja taksi vie lapset, kun se aika koittaa. Oma kokemukseni koulusta oli lapselle hiukan p..mäinen. Sain etsiä itse koko koulun. Minulle ei sitä oltu edes esitelty. Seurasin yhtä tyttöä, jolla oli reppu selässä. Ajattelin sen menevän kouluun. Seurasin koulun pihalle asti. Siellä seisoin muiden oppilaiden seassa, kunnes pihalle kokoontui opettajia ja kutsui nimillä luokseen. Kipittelinopettajan perässä luokkaan ja istuin kuten muutkin. Opettajan puhuttua jonkin aikaa, hän kehoitti, että vanhemmat voivat sitten poistua. Itse vaan ajattelin mielessäni, mitkä vanhemmat.... Eihän ne edes minua tuonneet. Oli kateelline muille, joilla vanhemmat olivat mukana. Olin jopa kateellinen pojalle, joka alkoi itkemään ja kirkumaan, kun hänen isänsä oli lähtemässä pois. Kuitenkin sitten ajattelin kuinka kakaroita ne oli, kun eivät kyennyt itse tulemaan kouluun. Se ajattelu oli ehkä psyykkinen puolustuskeinoni. Näin jälkikäteen ajatellen. Tarinallisuutta tulis aina opettaakin lapsille. Jos ei kerro itsestään, niin antaa mielikuvituksen lentää. Lapsien tarinoista kuitenkin kuvastaa se oma sisin, vaikka se olisi ns. mielikuvituskertomus. Itse kirjoittelen fiktiivistä proosaa, niin toivon, että lapsenikin haluaisi tuoda esille omat tarinansa. Mielikuvitusta tarvitsee joka työhön, mutta sitä ei osata arvostaa, koska sen ajatelleen kuuluvan vain jos kirjoittaa satuja ym. Koulun aloittaminen monesti unohtuu, jos ei ole tapahtunut aivan traakista tai iloista. Ensimmäinen lapseni kun meni kouluun, minä itkin joka kerta kun sinne hänet jätin. Kiva oli kävellä junalle, kun kyyneleet virtasi poskiani pitkin. Nyt asumme korvessa ja taksi vie lapset, kun se aika koittaa.
Oma kokemukseni koulusta oli lapselle hiukan p..mäinen. Sain etsiä itse koko koulun. Minulle ei sitä oltu edes esitelty. Seurasin yhtä tyttöä, jolla oli reppu selässä. Ajattelin sen menevän kouluun. Seurasin koulun pihalle asti. Siellä seisoin muiden oppilaiden seassa, kunnes pihalle kokoontui opettajia ja kutsui nimillä luokseen. Kipittelinopettajan perässä luokkaan ja istuin kuten muutkin. Opettajan puhuttua jonkin aikaa, hän kehoitti, että vanhemmat voivat sitten poistua. Itse vaan ajattelin mielessäni, mitkä vanhemmat…. Eihän ne edes minua tuonneet. Oli kateelline muille, joilla vanhemmat olivat mukana. Olin jopa kateellinen pojalle, joka alkoi itkemään ja kirkumaan, kun hänen isänsä oli lähtemässä pois. Kuitenkin sitten ajattelin kuinka kakaroita ne oli, kun eivät kyennyt itse tulemaan kouluun. Se ajattelu oli ehkä psyykkinen puolustuskeinoni. Näin jälkikäteen ajatellen.

]]>