Oletuksista, huomiosta ja huomioimisesta
Miten sinä suhtaudut ihmiseen, joka tulee palaveriin tai oppitunnille napit korvissa, kännykkäänsä näpyttäen ja läppäri kainalossa?
Itse saatoin aiemmin ottaa tuollaisen sisääntulon loukkauksena. Ajattelin – tai ennemminkin tunsin – että toinen ei arvosta tai kuuntele. Että häntä ei kiinnosta tämä asia, jonka piti olla yhteisen kiinnostuksemme kohde. Kuvittelin, että toinen ei pysty jakamaan huomiotaan moneen. Joskus tuntemukseni voi olla tottakin, mutta ei aina.
Syksyllä kirjoitin luopumisen vaikeudesta. Prosessi on pahasti kesken, sillä lähiaikoina olen tiedostanut sen miten tärkeää olisi kyetä luopumaan myös ennakko-oletuksista. Tuskallisen usein huomaan, että pääni on täynnä oletuksia sekä toisista ihmisistä että tästä maailmasta yleensäkin. Voihan olla, että se palaverissa kannettavansa näyttöön uppoutunut ihminen hakeekin parhaillaan samaan asiaan lisää tietoa tuodakseen sen ihan kohta muillekin jaettavaksi. Tai että napit korvilla istuva pystyy paremmin keskittymään aiheeseen, kun taustalla soi vaimeana musiikki. Tai että palaverissa istuva ja samaan aikaan sähköpostejaan purkava ihminen oikeasti pystyy keskittymään kahteen asiaan samanaikaisesti.
Jokin aika sitten istuin neuvotteluhuoneessa ja odottelin muita osallistujia saapuvaksi. Kaksi työkaveriani tuli viime tipassa – mutta ilman tietokoneitaan. Kummallakaan ei ollut kannettavaansa kainalossa, eikä edes kasseja joista ne olisi voinut kaivaa esille. Ja minun täytyy myöntää, että ensimmäinen reaktioni oli loukkaantuminen. Eikö heitä kiinnosta tämä asia, jonka piti olla yhteisen kiinnostuksemme kohde? Eivätkö he ole valmistautuneet millään tavalla? Eikö heillä ole mitään materiaalia mukana? Eivätkö he aio tehdä lainkaan muistiinpanoja?
Missähän välissä tämä asia minun päässäni tai tuntemuksissani näin päin on mahtanut kääntyä?
Taru
11. toukokuuta 2009 kello 8.14
Tämä on mitä mielenkiintoisin aihe ja saman asian kanssa tuskailen välillä minäkin. Viime aikoina olen pähkäillyt asiaa organisaatiokulttuurin ja toisaalta tunneilmaisun näkökulmasta. Käytännöt, oletukset ja odotukset vaihtelevat vielä paljon ja toimivan vuorovaikutussuhteen luomiseksi saa olla aika tarkkana miten toimii missäkin.
Kiinnostavaa minusta on läppärikulttuurin yhteys Mumbyn ja Putnamin käsitteellistämään rajoitettuun tunteellisuuteen. Minkälaisia rajoitteita tietokone tuo ihmisten väliseen kanssakäymiseen, huolenpitoon, tukemiseen ja auttamiseen? Missä määrin tietokoneiden esille ottaminen viestii ja vahvistaa sellaista normia, että “nyt pitäydytään rationaalisessa”, “nyt tehdään tehokkaasti”? Ja JOS viestii, niin miten se heijastuu innovatiivisuuteen ja luovuuteen, niiden puuttumiseen?
Itseni on ainakin vaikea kuvitella puhuvani mistään vaikeasta tai vasta silmullaan olevasta ideasta tai asiasta jos en koe, että kuulijat ovat läsnä, kuulemisen tilassa. Sen todentaminen ja tulkitseminen tapahtuu minulle pitkälle toisen ilmeiden ja kehon kielen kautta. Jos joudun miettimään onko tuo toinen oikeasti kuulolla ja kiinnostunut, on luultavaa että jää jokin helposti sanomatta.
Kiinnostavaa, kiinnostavaa
Tästä saisikin joku hyvän tutkimuksen aikaiseksi. Ehkä tulevaisuuden työ-ilmiössä?
13. toukokuuta 2009 kello 8.22
Itse en ehkä loukkaantuisi, koska itsekin harrastan sitä, että samalla näppäilen tekstareita istuessani luennoilla. Kuuntelen luennoitsijaa kylläkin korvat höröllä, mutta perhe on aina ykkösenä, niin pakko palautella viestejä, etteivät hikeenny. Kyllä informoin niitä aina, että olen luennolla, mutta hups, kun sattuu aina olemaan tärkeää asiaa juuri silloin. Sitten myös teen paljon samaan aikaan. En siis voi pelkästään keskittyä kuuntelemaan, vaan on tehtävä koko ajan muutakin. Tästä voisi ajatella olenkohan adhd ihminen. No sitä epäilen kyllä itsekin, mutta en anna sen vaikuttaa eteenpäin menooni. Jos olisi siis. En tiedä, enkä tutkituta. Voinko saada kaiken irti sitten esim. luennolta, jos veivaan asioita sinne tänne. Luennoilta juuri saankin kaikkein parhaiten asioista irti. En tiedä, miten voin keskittyä moneen asiaan tai ylipäänsä, miten opin keskittymättä yhteen. Minulla on ollut aina monta rautaa muutenkin tulessa. Jossain vaiheessa olin jopa kateellinen muille, kun tekivät vain yhtä asiaa. Ja jossain vaiheessa luulin hukkuvani kaikkeen, kun tuntui, ettei mikään edisty, kun repeän moneen. Yritin rajoittaa monien asioiden ottoa samaan aikaan. Kun jonkun lopetin, huomasin että pari tuli tilalle. Sit päätin, että olen se mikä olen. Pääsen eteenpäin jos pääsen. Nyt kun on tarkka suunnitelma tulevaisuudesta, olen pystynyt kaiken muun jättämään pois ja keskittymään vain lukioon. Tietty pääsykokeeseen lukemiseenkin. Kuitenkaan en ole koskaan mennyt luennolle tai yleensä koulutukseen, etten olisi asiasta kiinnostunut. En häirikö muita kuulijoitakaan, niin kuin joskus saa vierelleen ihmisen, joka ei pidä suutaan kiinni. Semmoinen sieppaa toden teolla, koska itse menen juuri luennon takia, en tapaamaan muita. Häiriköivä vieressä istuva ihminen vie minun kallista oppimisaikaa. Palaverit ovat ehkä toisille pakollisia, mutta luennot ovat vapaaehtoisia yleensä. Niissä jos joku tekee ylimääräistä, en usko että johtuisi siitä, etteikö olisi kiinnostunut kuuntelemaan.