Uskomuksien merkityksestä
Olen viimeisien kuukausien aikana tehnyt tuttavuutta kymmenien motivaatio- ja voimaantumistutkimusten kanssa. Erityisesti minua kiehtoo se kuinka paljon íhmisen minäpystyvyyden uskomukset vaikuttavat mm. hänen opiskelutuloksiinsa, opiskelussa koettuun ahdistukseen ja oppimistrategioihin. Bandura on herra joka tätä asiaa on pyöritellyt erityisen paljon ja saanut monia muitakin joukkoon esittämään kysymyksiä ja etsimään vastauksia. Hänen mukaansa minäpystyvyyden uskomusten merkitys liittyy siihen, että henkilöt joilla on vahvat ja samalla realistiset uskomukset omista kyvyistään, ponnistelevat sitkeämmin silloin kun on karikkoista ja virtaus kaukana. Bandura onkin todennut, että minäpystyyvyyden uskomukset ennustavat menestymistä paremmin kuin aikaisemmat taidot, tiedot tai saavutukset.
Minäpystyvyysuskomukset ovat kytköksissä niihin kokemuksiin joita henkilöllä on erilaisissa oppimistilanteissa ollut. Esimerkiksi koululla ja kodilla, on toisinaan hyvinkin kielteinen vaikutus. Siksi minusta kannattaakin pysähtyä miettimään omia käsityksiään siitä mihin pystyy ja kykenee. Voi olla silmiä avartavaa pohtia kriittisesti onko todella niin. Ehkä ei ole vain löytänyt vielä sitä itselle sopivaa tapaa tehdä jotakin asiaa. Minä esimerkiksi sisäistin oletuksen, kun asia usein niin esitettiin, että minä olen meidän perheen lukijatyyppi jolla on peukalo keskellä kämmentä. Mutta mitä vielä, täyttä pötyä. Ei minua ompelu kiinnosta edelleenkään, mutta aika makeita villapaitoja olen tehnyt J On peukku ihan kohdillaan.
Toisaalta minäpystyvyyden uskomukset liittyvät myös käsityksiin joita ihmisellä on älykkyydestä yleensäkin. Hirmuisen sitkeässä näyttäisivät olevan käsitykset älykkyyden pysyvyydestä ja sen merkityksestä oppimiseen tai luovuuteen. Lukuisissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että älykkyys ei ole kiveen kirjoitettu asia vaan sitä voidaan kehittää. Ihan jos mietitään kapea-alaisesti älykkyystestejä, ovat niiden pistemäärät nousseet keskimäärin viidellätoista pisteellä viimeisen 50 vuoden aikana. Tähän on vaikuttanut ainakin ravinto, koulutus, kasvatus ja kokemukset testauksesta.
Kun on tutkittu erilaisten alojen (esim. kirvesmiehiä ja myyjiä tai sakin pelaajia) huippuosaajia, erottava tekijä muihin on se, että ekspertit toimivat kaikki tyypillisesti tietyllä tavalla ratkaistessaan ongelmia. Huippuosaajat asettavat jatkuvasti itselleen vaativia tehtäviä. He eivät toimi siten, että välttäisivät vaikeita haasteita ja keskittyisivät rutiinien etsimiseen. Toki tämä vaatii sitä, että monet perusasiat on todella hyvin hallinnassa ja automatisoituneita. Oppiminen ja osaaminen vaatii työtä, sitkeyttä, ahkeruutta ja uskoa siihen että on sitkeä, ahkera ja oppiva.
Vielä tekisi niin mieli kirjoittaa vähän luovuudesta ja siitä miten suuri merkitys nimenomaan ympäristöllä siihen on, mutta säästän seuraavaan kertaan ja siirryn seuraavaan haasteiseen työtehtävään.
Mari
11. kesäkuuta 2009 kello 15.56
No mutta tuohan on enemmän kuin totta, itse olen saanut huomata saman, kun on päättänyt osata jotain tai selvitytä jostain niin kyllä sen sitten oppii ja selvittää vaikka todennäköisyydet olisivatkin sitä vastaan. (hyi todennäköisyyttä). Myös tuo kodin/ympäristön vaikutus on ihan selkeä, en itse ainakaan olisi lukiota nuoruudessani saanut käydyksi kun kaikki sanoivat että se ei onnistu, mutta nyt kun tukeva ja kannustava mies oli rinnalla, saattoi sitä luottaa itseensäkkin enemmän.
Luovuudesta minäkin sen verran sanoisin, että nimen omaan ympäristö ja luonto ajaa ihmisen tai ainakin minut luomaan… Itse tuotan joko valokuvia tai sitten noita minun tekstin tynkiä joita joku kutsuu runoudeksikin. Nämäkin ovat heränneet minussa vasta lapsuuskotini tukahduttavan ilmapiirin vaihtuessa omaan itsenäiseen elämääni.
12. kesäkuuta 2009 kello 18.13
Totuuden nimessä kyllä joskus voi tässäkin mennä liian pitkälle. Minulla oli nuoruudessa yksi tuttu, joka sairastui henkisesti ja rupesi kuvittelemaan, että hän pystyy ihan kaikkeen, ja meni kaikenlaisiin kilpailuihin ihan kylmiltään ja oli aivan sekaisin kun ei voittanutkaan. Oli surullista seurata, kun unelmat ja todellisuus liukuivat yhä kauemmas toisistaan. Realismi täytyy näissä yrityksissä olla, ettei pety rajusti, tai jotenkin täytyy varautua ja pitää takataskussa suunnitelma B sen varalle, ettei esimerkiksi voitakaan Idols-kilpailuja tai jotain muuta sellaista.
Unelmoida voi ja kannattaa, ja myös kannattaa kysyä asiantuntijalta neuvoa matkan varrella. Siksi juuri Nettilukio on hyvä – opettajat antavat palautetta ja osaavat realistisesti opastaa ja rohkaista, kun ovat työnsä puolesta nähneet jo monet yo-kirjoitukset ja monta erilaista opintietä. Heidin esimerkki on loistava: turhat painolastit voi todellakin jättää taakseen ja vaikkapa vähän pitää etäisyyttäkin sellaisiin jotka tarkoituksellisesti haluavat masentaa.
14. kesäkuuta 2009 kello 12.25
Itse en ole ikinä saanut mistään kannustusta, vaan latistusta. Nuoresta asti saanut kuulla,ettei minusta tule mitään. Tässä lukiossa kehotetaan vain läpi pääsemään. Miehen tuki? Mikä se on? Kyllä jokaisen ihmisen on ITSE potkittava itseään. Valitettavasti olen kyllä sitä mieltä, ettei pienillä toiveilla saa kuin pieniä asioita. Jokaisen on pyrittävä siihen, mitä haluaa, eikä siihen mitäjatkuvasti toitotetaan. Jos minäkin vaan tyytyisin siihen, ettäkuhan kirjoitukset menee läpi, tuskin niin surkeella todistuksella mihinkään pääsisin. JOKAINEN kykenee siihen, mitä haluaa, mutta useesti se vaatii enemmän töitä kuin ihminen kuvittelee. Sitten kun ei saavuta haluamaansa, uskoo niiden pikku-ukkojen sanoja”sinusta ei ollutkaan tuohon, heh, heh. Miksi tyhmä yritit? Aseta reallistemmat tavoitteet…”. Siinä on sen tukian paikka, että jaksaa potkia eteenpäin,kun toiselta loppuu omat voimat. Eikä silloin pitäisi mennä selittelee,ota pienemmät tavoitteet… Kaikkea taitoja pystyy harjoittelemaan, mutta pitää jaksaa yrittää ja harjoitella ja harjoitella. Monta vuotta sain potkia ja potkia vanhinta tytärtäni, mutta nyt se saavuttaa OMILLA kyvyillään kiitettäviä numeroita lukiossa. Minä kannustan tekemään,mitä haaveilee, mutta sen eteen on nähtävä tuskaa ja hikeå ja harjoitella, niin kauan,että saavuttaa sen. Sen minkä kuulee nuorena, se kummittelee koko elämänsä. SEn antaa vaikuttaa, jos on väsynyt,mutta siihen ei pidäuskoa. On jaksettava ponnistaa itsensä ylös suosta,jos on sinne vajoamassa. Ettehän te hukkuvallekaan huuda: annaperiksi vaan, on liian rankkaa sinun pelastautua.
17. kesäkuuta 2009 kello 16.53
Minä aina puhun kaiken maailman tutkimuksista, mutta tuota mitä Saria kirjoitat siitä, että lapsena kuultu kulkee mukana, näyttää tutkimusten valossa olevan totta. Koulu ja lähipiiri vaikuttavat erittäin voimakkaasti käsityksiin joita ihminen itsestään muodostaa ja tämä todellakin usein rajoittaa. Onneksi on kuitenkin niin, että lapsuuden kokemukset eivät johda mihinkään välttämättömyyteen. On todellakin mahdollista muokata minäkäsitystään ja pystyvyysuskomuksiaan. Ja juuri kuten Saria kirjoitat, se vaatii usein valtavasti työtä, panostusta, hikeä ja ehkä kyyneleitäkin.
Marja-Liisan kommentissa tulee taas esille se tärkeä pointti, että minäkäsityksen täytyy olla jollain tavalla realistinen. Se on eri asia kuin jäykkä tai aikaisempien kokemusten rajaama. Kaikista ei tosiaan voi tulla idoleita. Ehkä on myös hyvä miettiä sitä miksi niin moni edes haluaa?
18. kesäkuuta 2009 kello 20.07
Aika paljon tässä minusta on kysymys sopeutumisesta: Pystynkö tyytymään ja elämään siinä ympäristössä ja elämäntilanteessa, johon olen päätynyt? Haluanko jotain selkeästi enemmän? Riittääkö minulle tämä rintamamiestalo, pikkuinen, tavallinen Mazda, pihan siivoilu ja kaupassa käyminen, muussi ja lihapullat; tavallinen, melko pienipalkkainen työni ja työkaverini (joista yhdellä on rrrrrikas mies ja joka juri tuli taas kerran lomamatkalta “Floridasta”!), sosiaaliset kuvioni ja elämäntyylini, joissa ei ole minkäänlaista erityistä glamouria…?
Niin, voinko sopeutua siihen, vai tunnenko “hukkuvani”, kuten Saria asian ilmaisi?
Omasta puolestani voisin sanoa, että sopeudun kaikkeen tähän hyvin, jos minulla on tämä yksi asia: opiskeleminen. Jos saan jatkaa sitä tavallaan silmänkantamattomiin, jos siinä on mielekkyyttä ja tavoitteita ja jos sitä kautta saan uusia ajatuksia ja uusia yhteyksiä, mahdollisesti lisäpätevyyttä ja kompetenssia; jos osaan ratkaista tai auttaa opiskelemieni asioiden avulla sellaisissa ongelmissa, jotka ennen tuntuivat käsittämättömiltä.
Jos ei minulla olisi tätä opiskelumaailmaa, voisin hyvinkin tuntea, no, ehkä en hukkuvani, mutta ainakin pitkästyväni. Nyt minulla ei ole sopeutumisongelmia. Viihdyn tässä kaksikerroksisessa bussissa
asun alakerrassa ja pyykkään ja laitan ruokaa, ja yläkerrassa minulla on työtilat, kirjat, netti, kaikki menossa olevat tehtävät, laskin, taulukkokirja ja myös ihmissuhteet, jotka liittyvät tähän opiskelumaailmaani 
Sitäpaitsi kotitöiden tekeminenkin on välillä hauskaa, kun on ensin paahtanut päänsä punaiseksi jonkin “eettisen normatiivisen relativismin” kanssa
19. kesäkuuta 2009 kello 15.29
Tuo sopeutuminen ja tyytyminen omaan elämäänsä taitavat tuottaa joillekkin jo sanoina vatsanpuruja… Miksi pitäisi tyytyä? ja miksi tyytymien on nykyään kuin kirosana? Minusta tyytymien ei ole huono tai negatiivinen asia, silloin vain huomaa olevansa siinä minne on halunnutkin tulla tietoisesti tai tiedostomatta. Tyytyminen on se tila jossa voit hengittää, hukkumatta.
Minä usein tunnen hukkuvani jos yritän liian paljon yhtä aikaa, minusta nyky ihmisen on syytä opetella myös luopumaan ja luovuttamaan, liian suurien haasteiden edessä. Eräs nuori kuoleva potilaani sanoi minulle tänään tärkeän asian, hän kipujensa keskeltä lausui “Olen tyytyväinen elämääni, olen oppinut tyytymään siihen mitä saan ja tekemään itsestäni onnellisen siinä tilassa minkä olen saavuttanut. Jokainen päivä jokainen hetki on minulle voitto. Ja kun kuolen tiedän, että aikani oli niin kuin sinukin aikasi tulee kun sen aika on.”
24. kesäkuuta 2009 kello 10.00
[...] « Uskomuksien merkityksestä [...]