Innostumisesta ja innostamisesta
Minulla on ilo tehdä töitä yhteisössä, jossa ympärilläni on innostuvia, innostuneita ja innostavia ihmisiä. Ilman heitä olisin itsekin paljon köyhempi. Heidän kanssaan olen enemmän. Usein on niin, että eri ihmiset innostuvat eri asioista ja eri aikaankin, mutta joskus käy niinkin hyvin että into on jaettua ja kohde yhteinen. Silloin mennäänkin jonkin aikaa lujaa ja saadaan nopeasti paljon aikaan. Innostumisen lisäksi tarvitaan sitten sitä raakaa työtä ja joskus tylsääkin puurtamista, mistä Marin blogimerkinnässä ja siitä heränneessä keskustelussakin puhutaan.
Samassa blogimerkinnässä puhutaan uskomuksista ja kannustamisesta. Lisäisin keskusteluun vielä pohdinnan siitä, miten saada oma into tarttumaan toisiin. Jotkut saavat voimaa jo siitä, kun näkevät toisen innostumisen. Toisen into ja palo tarttuvat, vähän niin kuin haukotus. Omaan syttymiseen ei välttämättä tarvita muuta kuin kipinä. Jotkut muut sen sijaan tuntevat oman pienuutensa entistä voimakkaammin juuri silloin, kun toisella vieressä menee lujaa. Silloin kun toinen porskuttaa, innostuu ja onnistuu. Toisen menestyminen voi nostaa omat heikkoudet ja oman aikaansaamattomuuden pintaan ja se vähäinenkin usko itseen hiipuu. Innostuja tulee tahtomattaan ja usein tietämättään saaneen täysin päinvastaisen reaktion aikaan kuin mitä olisi halunnut.
Kenenkään ei onneksi tarvitse koko maailmaa pelastaakaan ja kaikkia ihmisiä saada samoista asioista syttymään. Esimiesten ja opettajien tärkeimpiä tehtäviä mielestäni on tehdä toisten onnistuminen mahdolliseksi ja tukea sitä. Eikä olisi ollenkaan huono, vaikka työkaverit tai opiskelukaverit tekisivät samanlaisia palveluksia toisilleen ihan vain ihmisinä. Monesti onnistumista voi tukea juuri tartuttamalla intoa ja vahvistamalla uskoa. Omassa innostuksen puuskassa ja huumassa pitäisi vain osata ja malttaa pysähtyä kuuntelemaan toista ja kuulostella sitä, millä tavalla toinen parhaiten syttyy. Sama pätee tietysti myös toisin päin – sen jolta intoa vielä ainakin sillä hetkellä puuttuu, pitäisi osata antaa tilaa toisen innostumiselle eikä kaataa kaikkea arjen realismia kerralla niskaan.  Taitolaji tämä on, mutta mukavaa ja tarpeellista sitä on opetella molemmissa rooleissa.
Taru
24. kesã¤kuuta 2009 kello 10.53
Juu taitolaji tosiaan, viime päivinä olen tehokkaasti saanut huomata kuinka toisen innostus pienistä onnistumista saadaan tai sanoisin melkeimpä täytyy saada kumotuksi ja kaivaa ne negatiiviset ja epäonnistumiset esille. Että me suomalaiset olemmekin ihania toisillemme…
12. heinã¤kuuta 2009 kello 13.52
Opettajien aito mielenkiinto sekä halu ja into opettamiseen saavat oppilaatkin syttymään ja yrittämään parastaan. Parhaiten tämä heijatus käy ilmi ryhmäkursseilla missä on enemmän vuorovaikutusta, mutta myös esim. kurssien arvosteluissa joissa kerrotaan tehtäväkohtaisesti missä on menty metsään ja miksi, sekä muutenkin annetaan vinkkejä mitä osa-aluetta kannattaisi parantaa ym.
14. heinã¤kuuta 2009 kello 10.15
Olipas innostava! otsikko, Taru. Opiskelijat antavat paljon anteeksi opettajalle, joka on aidosti innostunut aiheestaan ja haluaa jakaa osaamistaan. Taidealoilla tämä näkyy hyvin, sillä usein innostavimmiksi koetaan opettajat, jotka tulevat suoraan kentältä – ovat innostuneita alastaan ja aiheestaan – mutta joiden pedagoginen osaaminen on puutteellista. Sisältö on pakettia tärkeämpi oppijoille. Toki etuna on se, että opiskelijat ovat aikuisia, jotka osaavat koostaa saamansa informaation taas käyttökelpoiseen muotoon. Innostaminen johtaa usein myös aitoihin kohtaamisiin – oman alansa innostunut asiantuntija on usein avoin kuulemaan myös muiden näkemyksiä, ja innostuu opiskelijoiden aidosti uteliaista kysymyksistä. Tilanne johtaa väistämättä vuorovaikutukseen, jossa kaikki oppivat.
Itse olen ahkerasti kerännyt palautetta opiskelijoiltani vuosien varrella, ja yksi kysymys on kuulunut aina: “oliko opettaja innostunut opettamastaan aiheesta? ” Itselleni se on se tärkein kysymys – sillä miten voin ikinä innostaa toisia työskentelemään vaativalla alalla, jos en itse innostu aiheesta? Ja muuten, innostuminen ei ole aina hauskaa – se on sitä, että asia koetaan merkitykselliseksi: kuten nyt vaikka turvallisuusjärjestelmien rakentaminen. Siitä voi innostua, mutta hauskaa se ei ole, kun mietitään mitä tehdään kuolemantapauksessa tms.
Kaikki ihmiset eivät innostu samoista asioista, mutta innostuneet ihmiset ovat tärkeitä viestinviejiä. Toisinaan innostus myös tarttuu. Viime viikolla pääsin hauskaan tilanteeseen, jossa kohtasin toisen innostuneen ihmisen – mutta hän vain oli innostunut eri asiasta. Silti hän tunnisti oman innostukseni aiheen ja asteen sekä totesi tarvitsevansa juuri sitä oppiakseen tarvitsemansa tiedot. Innostus tarttuu tosiaan kuin haukotus ja yhdessä innostuminen se vasta antoisinta onkin – toivon jokaiselle jonkin innostuksen aiheen jaettavaksi: siitä saa paljon iloa ja energiaa elämään!