Arkisto: elokuu 2009

”töissä en tästä kyllä voi kertoa mitään”

sunnuntaina 23. elokuuta 2009

Istuin viime viikolla kaksi päivää Tulevaisuuden tutkimuksen seuran järjestämässä seminaarissa, jonka aiheena oli Arki ja tulevaisuuden työ. Puheenvuoroissa availtiin näkymiä muiden muassa siihen, millainen työelämä meitä tulevaisuudessa odottaa, millaisia ovat tulevaisuuden ammatit sekä millaista on hyvä ja mielekäs työ. Istuin seminaarissa, otin vastaan, kirjoitin muistiin, imin itseeni uusia näkemyksiä ja uutta tietoa. Tauolla istuin samassa ruokapöydässä ja juttelin mukavia alan huippuasiantuntijoiden kanssa ihan muina naisina. Koin olevani etuoikeutettu. Seminaarista lähdttyäni päässä pörrää ajatuksia siitä, miten voisin parhaiten jakaa saamiani vaikutteita ja tietoa tukeakseni sekä kollegojeni työtä ja opiskelijoittemme oppimista. Omille teineillenikin haluan kotona välittää ajatuksia siitä, millaiseen työelämään kannattaisi ehkä valmistautua. Ainakin täkyjä voin heitellä, katsotaan sitten mihin he tarttuvat – ja tässä viittaan sekä kollegoihini että opiskelijoihini  että kotona tietokoneella roikkuviin pitkätukkiini.

Tulevaisuuden tutkimuksesta en tiedä (vielä) paljoakaan, tulevaisuuden työstä ehkä vielä vähemmän. Silti koin olevani oikeassa paikassa ja oikeiden asioiden äärellä. Molemmat aiheet polttelevat seminaarin jälkeen entistä enemmän. Voi olla, etten koskaan syvenny kumpaankaan ihan tosissani, mutta uskon että semmaan osallistuminen ja siellä tapaamani ihmiset antavat minulle voimia ja uskon vahvistusta omassa työssäni vielä pitkäksi aikaa. Seminaarin antia on vaikea mitata millään mittareilla, mutta tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, ettei ollut turha reissu.

Tauoilla jutellessani ihmisten kanssa tein yhden yllättävän ja surullisenkin havainnon. Useampikin ihminen hehkutti seminaarin antia, mutta huomautti samaan hengenvetoon, että töissä en tästä kyllä voi kertoa mitään. Työpaikalla kollegat eivät kuulemma ymmärtäisi, pitäisivät moista ajan haaskuuna. Paheksuisivat ja ihmettelisivät, mihin seminaariin osallistuja oikein pyrkii – pätemään ja pönkittämään omaa itseään ylitse muiden? Tässä kohtaa tunsin itseni taas etuoikeutetuksi. Saan tehdä työtä työyhteisössä, jossa sekä johto että työkaverit haluavat tukea ihmisten oppimista.

Miksi ihmeessä me ihmiset oikein koemme niin monet asiat uhkina? Miksi koemme, että toisen oppiminen ja itsensä kehittäminen on meiltä itseltämme pois? Parhaimmillaanhan asia on juuri toisin päin. Kun toinen on kiinnostunut asioista ja oppii ja jakaa oppimaansa muille, kaikki hyötyvät. Kateus ja uhkakuvien maalaaminen ovat sellaisia resurssisyöppöjä, ettei mitään rajaa. Pahimmillaan yritykset ja työyhteisöt menettävät kaksinkertaisesti, kun lähettävät ihmisiä työajalla opiskelemaan ja osallistumaan koulutuksiin ja seminaareihin, mutta eivät velvoita heitä jakamaan osaamistaan ja oppimaansa muille. Hyöty voi toki tulla sekä asiakkaiden/opiskelijoiden että työyhteisön hyväksi välillisesti, mutta niin paljon enemmänkin olisi tarjolla.

Arki ja tulevaisuuden työ –seminaarin esitysten asioita kirjattiin ylös reaaliajassa. Muistiinpanoja voi lukea vaikkapa ilmiöpohjaisuuden ympäristössä . Kaikuja seminaarista myös qaikussa, esim. tässä Tuija Aallon aloittamassa ketjussa uusista ammateista.

Taru

Pihalla

tiistaina 18. elokuuta 2009

Joskus jutellessa on tilanteita jolloin huomaan sujuvasti nyökkäileväni ja myötäileväni vaikka en ymmärrä sanaakaan toisen puheesta. Tätä tapahtuu ainakin kahdessa tilanteessa: kun joku puhuu naisten lehtien sisällöistä ja julkkiksista tai kun joku puhuu urheilutuloksista ja kisoista. Jälkimmäistä on viimepäivinä tapahtunut aika monta kertaa.

Keskeisesti molemmat aihepiirit liittyvät nykyaikaan ja auttavat small talkin ylläpidossa. Olenkin miettinyt että missä määrin edellä olevien asioiden seurailu, niistä jotain tietäminen on yleissivistystä? Olenko sivistymätön kun olen ihan pihalla?

Mari