“töissä en tästä kyllä voi kertoa mitään”
Istuin viime viikolla kaksi päivää Tulevaisuuden tutkimuksen seuran järjestämässä seminaarissa, jonka aiheena oli Arki ja tulevaisuuden työ. Puheenvuoroissa availtiin näkymiä muiden muassa siihen, millainen työelämä meitä tulevaisuudessa odottaa, millaisia ovat tulevaisuuden ammatit sekä millaista on hyvä ja mielekäs työ. Istuin seminaarissa, otin vastaan, kirjoitin muistiin, imin itseeni uusia näkemyksiä ja uutta tietoa. Tauolla istuin samassa ruokapöydässä ja juttelin mukavia alan huippuasiantuntijoiden kanssa ihan muina naisina. Koin olevani etuoikeutettu. Seminaarista lähdttyäni päässä pörrää ajatuksia siitä, miten voisin parhaiten jakaa saamiani vaikutteita ja tietoa tukeakseni sekä kollegojeni työtä ja opiskelijoittemme oppimista. Omille teineillenikin haluan kotona välittää ajatuksia siitä, millaiseen työelämään kannattaisi ehkä valmistautua. Ainakin täkyjä voin heitellä, katsotaan sitten mihin he tarttuvat – ja tässä viittaan sekä kollegoihini että opiskelijoihini että kotona tietokoneella roikkuviin pitkätukkiini.
Tulevaisuuden tutkimuksesta en tiedä (vielä) paljoakaan, tulevaisuuden työstä ehkä vielä vähemmän. Silti koin olevani oikeassa paikassa ja oikeiden asioiden äärellä. Molemmat aiheet polttelevat seminaarin jälkeen entistä enemmän. Voi olla, etten koskaan syvenny kumpaankaan ihan tosissani, mutta uskon että semmaan osallistuminen ja siellä tapaamani ihmiset antavat minulle voimia ja uskon vahvistusta omassa työssäni vielä pitkäksi aikaa. Seminaarin antia on vaikea mitata millään mittareilla, mutta tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, ettei ollut turha reissu.
Tauoilla jutellessani ihmisten kanssa tein yhden yllättävän ja surullisenkin havainnon. Useampikin ihminen hehkutti seminaarin antia, mutta huomautti samaan hengenvetoon, että töissä en tästä kyllä voi kertoa mitään. Työpaikalla kollegat eivät kuulemma ymmärtäisi, pitäisivät moista ajan haaskuuna. Paheksuisivat ja ihmettelisivät, mihin seminaariin osallistuja oikein pyrkii – pätemään ja pönkittämään omaa itseään ylitse muiden? Tässä kohtaa tunsin itseni taas etuoikeutetuksi. Saan tehdä työtä työyhteisössä, jossa sekä johto että työkaverit haluavat tukea ihmisten oppimista.
Miksi ihmeessä me ihmiset oikein koemme niin monet asiat uhkina? Miksi koemme, että toisen oppiminen ja itsensä kehittäminen on meiltä itseltämme pois? Parhaimmillaanhan asia on juuri toisin päin. Kun toinen on kiinnostunut asioista ja oppii ja jakaa oppimaansa muille, kaikki hyötyvät. Kateus ja uhkakuvien maalaaminen ovat sellaisia resurssisyöppöjä, ettei mitään rajaa. Pahimmillaan yritykset ja työyhteisöt menettävät kaksinkertaisesti, kun lähettävät ihmisiä työajalla opiskelemaan ja osallistumaan koulutuksiin ja seminaareihin, mutta eivät velvoita heitä jakamaan osaamistaan ja oppimaansa muille. Hyöty voi toki tulla sekä asiakkaiden/opiskelijoiden että työyhteisön hyväksi välillisesti, mutta niin paljon enemmänkin olisi tarjolla.
Arki ja tulevaisuuden työ –seminaarin esitysten asioita kirjattiin ylös reaaliajassa. Muistiinpanoja voi lukea vaikkapa ilmiöpohjaisuuden ympäristössä . Kaikuja seminaarista myös qaikussa, esim. tässä Tuija Aallon aloittamassa ketjussa uusista ammateista.
Taru
24. elokuuta 2009 kello 22.07
Juuripa olen lukenut tuota psykologiaa sattuneista syistä, ja siellä on tullut useissa yhteyksissä esille sellaiset asiat kuin tiimityöskentely, verkostoälykkyys, kollektiivinen mieli, transaktiivinen muisti, synergiset vaikutukset. (Voih, kunpa näistä sitten muistaisi edes yhden sitten kun ja jos niitä kysytään 14.9.) Monissa työyheisöissä spesialistit muodostavat ikään kuin yhdet isot aivot, joilla vaativista tehtävistäkin suoriudutaan.
Ei ole tietenkään mahdollista, että jokainen työyhteisön jäsen kävisi kaikilla kursseilla ja jokaisessa koulutuksessa; pitää siis oppia muodostamaan kollektiivinen mieli, jolle yksi kävijä jakaa kuulemansa uudet ajatukset. Tämä on ehkä hiukan haasteellista meille suomalaisille, jotka vielä muutama sukupolvi sitten lähdimme kirves kädessä kiukusta puhisten ylävirtaan, jos joessa uiskenteli ihmisen veistämä lastu. Nykymaailmassa ideoita ja purtavia pähkinöitä riittää kaikille, ja yhteisen pohdinnan ilo on Nettilukiossakin tuttu ilmiö ryhmäkursseilla ja keskustelupalstoilla. Joku voi jakaa oivalluksiaan, toinen kertoo mitä oppi virheestään, kolmas kysyy, mitä muut ajattelevat poikkeuksellisesta näkökulmasta. Taru sanoi naulan kantaan: kaikki hyötyvät.
Telkkarissakin ihmiset halailevat alvariinsa tuttujaan. Ehkä me suomalaisetkin opimme päästämään toisen ihmisen lähellemme, kuulemaan hänen ajatuksiaan ja iloitsemaan yhteisistä uusista näköaloista!
25. elokuuta 2009 kello 17.41
Olen huomannut myös tuon kateuden lisäksi sen että kaikkea uutta vastustetaan viimeiseen asti ja ei kaikkein vähiten täällä jääräpäisten pohjamaalaisten keskellä! Tämän olen saanut huomata omalla työpaikallani varsinkin nyt kun osastonhoitajamme on juuri vaihtunut. Kaikkea uudistuksia vastaan varsinkin jos koneen käyttö tässä kohdassa lisääntyy. Ja voi herran jestas jos joku pääsee koulutukseen minne muut eivät pääse, sitä koulutusta vähätellään ja kerrotaan kuinka itse vuonna kivi ja kirves oli niin hyvässä koulutuksessa että… Saa nähdä kuinka nyt lähtee sitten sujumaan kun jokaisen koulutuksessa käviän pitää ruveta kertomaan muille osastokokouksissa näistä koulutuksista (siis tähän asit ei olen kukaan kertonut kenellekään mitään muuta kuin mitä tapahtui illan vietossa…)
Olemme kyllä todella ihmeellisiä jääräpäitä tosiaan
26. elokuuta 2009 kello 8.02
Jäin miettimään missä määrin tämäkin asia kietoutuu siihen kovaan sosiaaliseen vertailuun jota länsimaisissa yhteiskunnissa ylläpidetään monin, monin tavoin. Juuri eilen luin yhtä organisaatiopsykologian oppikirjaa jossa oli aika hyvin selitetty sitä miten sosiaalinen vertailu esimerkiksi julkisen palautteen antamisen muodossa lisää ulkoista motivaatiota sisäisen motivaation sijaan. Voisi ajatella, että sisäisesti motivoitunut henkilö ei olisi kauhean kiinnostunut vertailemaan omia saamisiaan muiden tilanteeseen, ja ehkä kateutena tai muuna sellaisena näyttäytyvä käyttäytyminen kertoo siitä, että ihmisen motivaatio työhön ei ole rakennut sillä hetkellä parhaalla mahdollisella tavalla. Jos näin olisi, se on asia johon voi kenties vaikuttaa.
Sosiaalisen vertailun vähentäminen työpaikoilla voi ainakin Liukkosen ja Jaakkolan (2002, 2006) mukaan lisätä sisäistä motivaatiota. Tehtäväorientaation olisi hyvä olla minäorientaatiota korkeampi. Esimerkkeinä he mainitsevat sellaiset asiat kuin kulttuuristen normit siitä, että työtä tehdään sairaanakin ja ylitöitä ihannoidaan. Tällöin poikkeavasti käyttäytyvät asemoituvat helpommin ”ei riittävän hyviksi” ja kukapa sellaisesta tunteesta tykkäisi. Työmotivaatio on monisäikeinen juttu johon ei varmasti viisasten kiveä ole vielä löydetty, mutta silti on varmasti keinoja joilla voidaan myönteisesti asiaan vaikuttaa. Kiinnittämällä huomiota työpaikalla autonomiaan, pätevyyden kokemuksiin sekä yhteenkuuluvuuden tunteisiin voidaan saada hyvä aikaiseksi. Ainakin joidenkin asiantuntijoiden mukaan