Arkisto: marraskuu 2009

Helpotuksen huokaus

perjantaina 27. marraskuuta 2009

Otavan Opiston entinen opettaja ja nykyinen tutori päättää lähteä opiskelemaan tiedottajaopintoja vapaansivistystyön opiskelijana Opiston uudessa ilmiöpohjaisen oppimisen projektissa. Äkkinäisempi saattaisi kuvitella, että käsissä on herkästi syttyvän cocktailin ainekset. Mutta leppoisan luonteenlaatuni tuntien Opiston väki ei ole huolissaan.

Miksi lähdin mukaan tiedottajaopintoihin? Virallinen syy oli luonnollisesti se, että halusin oppia tiedottamista. Mutta oli minulla muutakin mielessäni. Olin jo pidemmän aikaa yrittänyt saada otetta ilmiöpohjaisesta oppimisesta, mutta aina se luiskahti käsistäni kuin liukas saippua. Tiedottajaopintojen avulla ajattelin puikahtaa salaa ilmiöiden ytimeen ja selvittää niiden mysteerin. Opiston suopean suhtautumisen syynä oli luonnollisesti halu tukea erilaisten ihmisten oppimista. Eikä ajatus ilmaisesta työvoimastakaan tuntunut mitenkään vastenmieliseltä.

Opiskelijan rooliin hyppääminen on avartava kokemus. Yhtäkkiä onkin niin paljon epäselvää. Mitä minun pitää tehdä? Mistä löytyy tietoa? Keneltä voin kysyä? Ja kamalaa, miten nololta kysyminen tuntuu! Olen sen useasti opiskelijan suusta kuullut ja aina vähätellyt.

Kateeksi ei käy ohjaajaamme. Aika lailla kylmiltään on taidettu hänetkin tänne viskata. Pian hän kuitenkin ottaa tilanteen haltuun ja alkaa varmoin ottein ohjata meitä eteenpäin. Ei ympärillä oleva kaaoskaan haittaa, kun sitä ei näe. Ohjaaja osoittaa taskulampulla seuraavaan kohteeseen, me katsomme valokeilaan ja kuljemme sitä kohti. Nojaudun taaksepäin ja nautiskelen opastetusta kiertoajelusta kirjoittamisen ihmemaassa.

Tiedottaminen tuntuu selkeältä. Kerrot vain mitä on tapahtunut. Mutta entä sitten, kun ei ole mitään kerrottavaa? Silloin valkenee tiedottamisen mahdollisuudet. Voit valita mitä kerrot ja miten. Tiedottaja luo yhdenlaisen todellisuuden tapahtumista ja välittää sen eteenpäin. Ajatus on yhtä aikaa kiehtova ja pelottava. Sanassa on voimaa. Kirjoittajalla on valtaa. Mustan voi saada näyttämään valkoiselta valehtelematta lainkaan.

Tarinan kirjoittaminen ahdistaa. Olet lukemattomien mahdollisuuksien viidakossa. Yhden kappaleen kirjoittamiseen menee kaksi tuntia. Miten kukaan voi elättää itsensä kirjoittamalla? Ja säilyttää mielenterveytensä?

Nettikeskustelut ovat olennainen osa ilmiötyöskentelyä. Keskusteluun on kuitenkin vielä pitkä matka. Vuorovaikutusta ei synny. Kiinnostaako ketään? Kuunteleeko kukaan? Kirjallinen viestintä on tuskallista. Jokaisen sanan voi tulkita. Mikä on kirjoittajan vastuu? Entä lukijan?

Kirjoittamisesta löytyy yksi matemaattiselle luonteelle sopiva osa-alue, pilkunviilaaminen. Sääntöjen noudattaminen ei matemaatikoille tuota ongelmia. Näin tuskin tullaan kirjailijaksi. Mutta ehkä paremmaksi kirjoittajaksi kuitenkin. Tai vaarallisemmaksi.

Huojentunein mielin palaan matematiikan pariin. Matematiikka on yksiselitetteistä ja arvovapaata. Ongelmiin löytyy oikea ratkaisu. Ei tarvitse etsiä olemattomia rivien väleistä. Yhtälö on joko tosi tai epätosi, ei koskaan mitään siltä väliltä.

Mutta ne ilmiöt. En löytynyt vastauksia, uusia kysymyksiä sitäkin enemmän. Nekin kysymykset taidan unohtaa hetkeksi. Palaan töihin, joista saa myös rahallista korvausta. Helpotuksen huokaukset Otavan suunnasta kantautuvat tänne asti.

Olipa kerran Opettaja

torstaina 12. marraskuuta 2009

Olipa kerran kiltti ja tunnollinen Opettaja. Hän asusteli onnellisena sievässä koulussaan, jossa oli musta liitutaulu ja pulpetit suorissa riveissä. Koulun ympärillä levittäytyi vireä kylä maatiloineen, kirkkoineen, kauppoineen ja koteineen. Kirkasvetinen joki mutkitteli solisten kylän läpi. Arkisin kylän täytti toimelias työntouhu. Sunnuntaisin kaikki hiljentyivät lepopäivän viettoon ja keräsivät voimia tulevan viikon askareisiin.

Opettajan kallein aarre oli valtava tiedon lipas. Hän säilytti sitä koulun pimeässä ja kosteassa kellarissa. Lippaaseen oli koottu kaikki maailman tieto. Jo Opettajan äiti, äidinäiti ja äidinäidinäiti olivat lippaan sisältöä kartuttaneet. Tieto oli vuosien saatossa kivettynyt jättimäiseksi möhkäleeksi. Tuosta möhkäleestä Opettaja vuoli tiedonmurusia parhaan taitonsa mukaan ja jakoi niitä kaikille kyläläisille. He ottivat kaikki muruset kiitollisuudella vastaan, sillä kenelläkään toisella ei ollut pääsyä tiedon lippaan äärelle. Senpä vuoksi Opettaja olikin suuressa arvossa ja hänen jokaista sanaansa kuunneltiin hartaudella.

Mutta eräänä päivänä kaikki muuttui. Yöllä puhkesi ankara myrsky. Tuuli ulisi nurkissa ja sadevesi rummutti kattoja yhä tihenevällä tahdilla. Joen pinta nousi ja padot murtuivat natisten. Yön pimeinä tunteina tulvavesi nousi Opettajan koulun kellariin. Hiljaa valittaen vanha ovi antoi periksi. Ja tulvavesi nielaisi Opettajan kalleimman aarteen uumeniinsa. Lipas ajelehti virran mukana kylän torille ja särkyi rysähtäen vasten kylän suurimman kaupan seinää. Tiedon möhkäle mureni lukemattomiksi eri kokoisiksi palasiksi.

Aamun sarastaessa opettaja huomasi lippaan kadonneen. Hän ryntäsi ulos ja juoksi kylätietä pitkin kohti toria. Ja mikä näky hänet kohtasikaan! Hänen kallein aarteensa oli murusina pitkin kylän rattia. Kauhuissaan opettaja katsoi, kuinka kyläläiset keräilivät tiedonmurusia ja tunkivat niitä taskuihinsa. Heittipä joku vielä ison kimpaleen olkansa yli ojaan, halveksivasti tuhahtaen. Silloin opettajan sydämen täytti suuttumus ja kiukku. Hän ryntäsi väkijoukon keskelle ja yritti haalia tiedomurusia esiliinansa suuriin taskuihin. Mutta hän oli auttamattomasti myöhässä. Jokainen yritti saada möhkäleestä itselleen niin paljon kuin mahdollista. Osa muruista tallautui ihmisten jalkoihin. Osa valui tulvaveden mukana jokeen ja sitä kautta mereen saakka.

Hitaasti opettaja oikaisi itsensä. Hän katseli näkyä hiljaa. Ja itki. Koskaan ei tiedon möhkälettä saataisi enää kasaan.

Epätoivo valtasi opettajan. Mitä hän nyt tekisi? Hän ei omistanut enää tiedonmöhkälettä. Tästä eteenpäin hän olisi kuin kuka tahansa kyläläinen. Ajatus puistatti opettajaa.

Pian opettajan luo tuli pieni tyttö. Hänellä kantoi kädessään kolmea erikokoista tiedonpalasta. Tyttö yritti sovitella paloja yhteen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vanhasta tottumuksesta hän pyysi apua opettajalta. Hetken aikaa opettaja katsoi tyttöä hämmentyneenä. Sitten hän kaivoi omasta taskustaan pienen tiedonmurusen ja pyysi vieressään seisovalta mieheltä hieman isomman kimpaleen. Hän asetteli kaikki viisi palasta eteensä maahan. Kauppiaan rouvan ystävällisellä avustuksella opettaja kokosi palat yhdeksi kimpaleeksi. Tyttö otti kimpaleen käteensä ja puristi sitä kiitollisena. Ja kuin taikaiskusta palaset liimautuivat yhteen. Opettaja tunsi ilon kuplivan sisällään.

Kyläläiset seurasivat tapahtumaa ihmetyksen vallassa. Eikä aikaakaan, kun kaikki olivat työn touhussa. Suutarin lapset liittivät seitsemän palasta yhteen. Niistä muodostui kirkkaasti hohtava pallo. Kylän naiset touhusivat pitkään suuren murukasan äärellä. Työn tuloksena syntyi valtava laatikko, joka puhdisti kaiken mitä sen sisään laitettiin.

Mitä enemmän murusia kasattiin, sitä enemmän niitä syntyi lisää. Päivien, kuukausien ja vuosien mittaan murusista rakentui mitä ihmeellisimpiä luomuksia. Sellaisia ei oltu vielä koskaan maan päällä nähty. Ja siellä Ihmiset jatkavat rakentamista vielä tänäkin päivänä.

———————————————————————-

Tarina on syntynyt ilmiöpohjaisen oppimisen yhteydessä toteutettavien tiedottajaopintojen tuotoksena.

Kati