Opet

Teinit perustivat bändin. Jokainen osaa soittaa jotakin, ainakin vähäsen. Intoa on toistaiseksi ehkä enemmän kuin taitoa, mutta se ei haittaa menoa millään tavalla. Kaikki on mahdollista ja maailma avoinna. Treenit pidetään rumpalin kotona, treenikämppää kun ei (vielä) ole. Rumpalin perhe onkin alkanut keksiä lauantai-iltapäiviksi kaikenlaista tekemistä kodin ulkopuolella.

Keikkaakin pukkaa. Ja keikkojen myötä tuli eteen ongelma. Rumpalilla on sähkörummut, ja treenaaminen onnistuukin niillä hyvin. Yksikään uskottava bändi ei kuitenkaan lähde roudaamaan keikalle sähkörumpuja. Ei yksikään. Edessä siis akustisen rumpusetin hankinta. Vaan mistä rahat moiseen investointiin?

14-vuotiaat päättivät ratkaista asian yhteisöllisesti ja alkoivat porukalla säästää rahaa rumpuja varten. Siinä vaiheessa kun kolikoita alkoi kilistä rumpalin huoneessa olevaan säästöpossuun, aikuinen puuttui sen verran asiaan, että pyysi poikia miettimään kenen omaisuutta rummut tulevat aikanaan olemaan. Päädyttiin siihen, että rumpali tulisi omistamaan setin. Yhteisomistus ei ehkä kuitenkaan olisi hyvä. Todettiin, että pienempiinkin musiikillisiin erimielisyyksiin on hajonnut jo ihan riittävän monta bändiä.

Päätettiin myös, että rahan kerääminen on lainaamista, ei lahjoittamista. Sponsori tosin lahjoitti ruutuvihkon, johon piirrettiin seuraavat sarakkeet

• päivämäärä
• summa
• lainan antajan allekirjoitus
• lainan vastaanottajan allekirjoitus

Ensimmäiselle sivulle kirjattiin myös rumpurahaston pelisäännöt. Säännöissä mainitaan mm. että rumpali maksaa jokaiselle takaisin erikseen sovittavana ajankohtana ja että lainasumma ei kasva korkoa.

Minusta poikien toiminta on ongelmanratkaisua parhaimmillaan. Yhteisöllistä oppimistakin se on, ja yhteistä vastuunottamista. Myös ongelmalähtöisen tai projektioppimisen askeleet osuvat poikien tekemiseen aika hyvin. Pojat itse ovat kuitenkin onnellisen tietämättömiä menetelmistä, joilla he kaiken aikaa oppivat. Hyvä niin. Oppimisesta kun helposti katoaa ilo silloin kun se nimetään jotenkin tai kun sille lyödään jokin leima päälle. Oppimista kuitenkin aivan varmasti tapahtuu, siis muunkin kuin oman instrumentin hallinnan ja yhdessä soittamisen suhteen.

Vaan milloinkahan me opet oikein oppisimme tunnistamaan ja tunnustamaan tämänkaltaisen oppimisen myös formaalissa koulussa? Oppiminen kun ei mielestäni voi olla koulun yksinoikeus.

Bändin seuraava keikka on kitaristin isosiskon ylioppilasjuhlissa. Enää ei puutu (sen rumpusetin lisäksi) kuin Gaudeamus Igiturin metallisovitus sähkökitaralle ja rummuille. Anyone?

Taru

Jos on nettilukion opiskelijoiden puurtaminen välillä yksinäistä hommaa, niin sitä on varmasti myös sivutoimisten verkko-opettajiemme tekeminen. Päätyö on ehkä jossakin muualla ja oman aineen tai kurssin ohjaaminen verkossa vain sivutoimista. Nettilukio ei välttämättä työllistä joka päivä ollenkaan ja toisia opettajia ei ole ehkä tavannut koskaan kasvokkain, opiskelijoista puhumattakaan. Kollegat toki löytyvät oppimisympäristöstämme Muikusta, skypestä, puhelimesta, chatista, virtuaalikonferensseista, sähköpostista jne. Välillä kuitenkin tunnen itse riittämättömyyttä siinä, miten voisin omalta osaltani olla vahvistamassa näiden verkko-opettajien sitoutumista ja Opiston porukkaan kuulumisen tunnetta.  He ovat kuitenkin aivan oleellinen osa nettilukiota ja sen toimintaa. Ilman heitä ja heidän työpanostaan homma kaatuisi alta aikayksikön.

Heidän vahvasta sitoutumisestaan kantautuu korviini ja silmiini pieniä ja välillä vähän isompiakin merkkejä vähän väliä. Yksi on melkein joka kerta nettilukion toreilla mukana, vaikkei varsinainen työn kuva sitä mitenkään edellytä. Toinen haluaa käydä Otavassa opettamassa oman aineensa kurssia myös lähiopiskelijoille, vaikka työmatkaa kertyy pitkälti kolmattasataa kilometriä sivu. Kolmas mainitsee sivulauseessa, miten hän on kuunnellut Opiston pajojen taltiointeja jälkikäteen kun ei ole toisen työnsä takia päässyt pajan aikaan edes verkon yli osallistumaan. Neljäs pohtii toisella mantereella, miten voisi markkinoida nettilukiota ulkosuomalaisille. Tällaiset pienet ja isot asiat kertovat minulle sitoutumisesta ja syttymisestä paljon. Aivan loistavaa, että meillä on tällainen porukka ulkoringissä tekemässä töitä nettilukion ja opiskelijoidemme hyväksi. Vielä kun jollakin konstilla saisi ulkorinkiläisten tuntemaan itsensä sisärinkiin kuuluviksi, niin hyvä olisi.

Vaikka kommunikointi verkon yli onnistuu sujuvasti ihan minne tahansa, niin silti on tosi mukavaa päästä joskus tapaamaan myös kasvokkain. Tänään oli kaksinkertainen juhlapäivä sikäli, että sain tavata sekä yo-kirjoituksiin tulleita opiskelijoita että yhden uuden opettajan. Tai eihän se ope mikään uusi ole, kun on tehnyt meillä töitä jo kuukausitolkulla, mutta tänään tapasimme ensimmäisen kerran kasvokkain. Työhönottohaastattelu tehtiin aikanaan skypellä ja muutenkin on sitten kommunikoitu vain verkossa. Tänään kuvasimme Otavassa videota, jonka tekemiseen olin kutsunut verkko-opemme mukaan. Hän kertoili kameran edessä sujuvasti in English, miten on käyttänyt wikejä omassa opetuksessaan. Videopätkän  tekeminen liittyy EU-projektiin nimeltä te@ch.us Projektissa kerätään tarinoita opettajilta, jotka ovat käyttäneet jotakin sosiaalisen  median sovellusta omassa opetuksessaan. Videopätkässä Luostarisen Aki kertoo oman some-tarinansa. Laitan videon vaikka tänne blogiinkin jakoon, jahka se valmistuu. Opiskelijoiden kanssa en sitten kovin paljoa päässytkään juttelemaan, kun piti vain tuppisuuna keskittyä valvomaan heidän suoritustaan englannin ja espanjan ylppäreissä. Kovasti olisi mieli tehnyt kysellä enemmänkin kuulumisia, vaan siitäpä ei olisi tainnut YTL kovin tykätä.

Hyvän päiväni resepti sisälsi tänään sopivassa suhteessa hiljaisia hetkiä (kiitos YTL:n), järjettömän kovaa funkia (kiitos SOF-produktion) sekä iloisia kohtaamisia verkossa ja livenä (kiitos kollegoiden lähellä ja kaukana sekä opiskelijoiden lähellä ja kaukana).

Taru