Toiset innostuvat välineistä välineiden vuoksi, toiset pitävät niitä välttämättömänä pahana jonkin tavoitteen saavuttamiseksi ja jotkut näkevät niissä aitoa lisäarvoa ja mahdollisuuksia uudenlaiseen tekemisen tapaan.
Joku tykkää käydä lenkillä ihan muuten vaan, ilman sen kummempia tavoitteita, omaksi ilokseen ja hyvän olon vuoksi. Toiset kirjaavat taitetut kilometrit ruutuvihkoon ja sitä kautta liikunnasta tulee heti jo tavoitteellisempaa. Joillekin ruutuvihko ei riitä . Nämä jotkut saavat kicksinsä teknisistä vimpaimista. Heillä kulkee taskussa tracker, joka vähintäänkin kirjaa ylös matkan, ajan ja nopeuden lenkin eri vaiheissa, laskee kaiken aikaa keskinopeutta, mittaa sykettä ja kalorien kulutusta ja piirtää reittiä reaaliajassa kartalle nettiyleisön seurattavaksi ja kommentoitavaksi. Vaikka en itse useinkaan ota trackeria taskuun lenkkiseuraksi (vaikka sellaisen olen puhelimeeni asentanutkin, myönnettäköön), mielestäni se on olemassaolonsa oikeutuksen lunastanut silloin kun se saa käyttäjänsä kampeamaan itsensä sohvalta ylös ja lenkille. Käyttäjänsä on sen ansiosta paremmassa fyysisessä kunnossa ja todennäköisesti voi muutenkin paremmin. Ilman sitä hän olisi ehkä jäänyt sohvalle, voisi huonommin ja olisi vähemmän ystävällinen myös ympäristölleen.
Sosiaalisesta mediasta puhuttaessa puhutaan väistämättä usein myös välineistä. Ja hyvä varmaan niin, onhan media eli välineet siinä keskeisessä osassa. Mutta on siinä muutakin. On myös se sosiaalisuus. Toiset sukeltavat sosiaaliseen mediaan väline edellä ja toiset sosiaalisuus – tai tekeminen, tekemisen tapa – edellä.
Nettilukio on mukana eurooppalaisessa Comenius-projektissa, jonka tarkoituksena on luoda eurooppalaisten opettajien verkkoyhteisö. Ja yhteisön tarkoituksena taas on palvella niitä opettajia, jotka haluaisivat hyödyntää web2.0-teknologioita (tai sosiaalista mediaa!) omassa opetuksessaan, mutta eivät vielä tiedä miten. Kun lupauduin mukaan projektiin, tiesin kyllä että puhuttiin web2.0:sta eli teknologiasta, joka mahdollistaa osallistumisen pelkän vastaanottamisen sijaan. Tästä huolimatta kuvittelin, että päästäisiin askel pidemmälle eli oikeasti tekemään ja tuottamaan yhdessä ja avoimesti – tällaisen tekemisen mahdollistavia välineitä hyödyntäen. Niin ei ole vielä kuitenkaan käynyt, vaan toistaiseksi projektin puitteissa toimitaan suljetussa ympäristössä. En siis pysty valitettavasti vielä tarjoamaan linkkiä, jossa projektin partnereiden tekeminen näkyisi – puhumattakaan siitä, että tekemiseen pääsisivät muutkin osallistumaan. Ehkä olen vain malttamaton, mutta tuntuu kieltämättä aika ristiriitaiselta rakentaa avoimeksi tarkoitettua juttua suljetusti. Ehkä tämä kertoo myös jotakin siitä ajasta, jossa parhaillaan elämme. Intoillaan paljon avoimuudesta ja jaetusta tekemisestä, mutta ei välttämättä vielä syystä tai toisesta osata tai uskalleta toimia siten kuin saarnataan.
Projekti on kuitenkin ollut monellakin tapaa antoisa jo tähän mennessä, vaikkei avoimeen yhdessä tekemiseen ole vielä päästykään. Haastattelin projektiin liittyen pääsiäisviikolla muutamia rehtoreita ympäri Suomea ja kyselin heiltä heidän koulujensa TVT-strategioista, opettajien täydennyskoulutuksista, uusien teknologioiden hyödyntämisestä opetuksessa jne. Haastateltavia ei ollut kovin montaa, mutta siitä huolimatta vastausten, näkemysten ja kokemusten kirjo oli huima. Joku oli vahvasti sitä mieltä, että opettajat olisivat kyllä innokkaita ottamaan uusia välineitä ja toimintatapoja käyttöön, jos vain saisivat käyttöönsä ajanmukaiset ja toimivat laitteet ja ohjelmistot. Toinen oli sitä mieltä, että opettajien silmät pitäisi saada jollakin konstilla avattua. Laitteita, ohjelmistoja ja osaamistakin jo on, mutta opettajat eivät vielä osaa nähdä niitä mahdollisuuksia ja sitä lisäarvoa, jota sosiaalinen media voisi opetukseen ja oppimiseen tuoda. Kolmas taas korosti iäkkäämpien ja kokeneempien opettajien merkitystä uuden teknologian ja uusien toimintatapojen omaksumisessa. Hän sanoi, että siirtyminen vanhojen konkareiden johdolla uudenlaiseen tekemiseen on mahdollista ja järkevää siksi, että heillä on oma aineensa niin hyvin hallussa että he tietävät mikä siinä on olennaista. He osaavat arvioida, mikä on niin olennaista, että se kannattaa viedä verkkoon. Välineet tulevat kyllä otettua haltuun, kunhan niiden käyttämiselle on selkeä tarve. Nuorilla vastavalmistuneilla opettajilla ei tätä kokemuksen mukanaan tuomaa osaamista ja varmuutta vielä voi ollakaan, eikä toisaalta myöskään uusia teknologioita hänen mukaansa opita yliopistossa.
Juttelin jokin aika sitten yhden kuvaamataidon opettajan kanssa. Hän taas sanoi, ettei välineellä ole kuviksessa mitään väliä. Hänen puolestaan on ihan sama, ottaako opiskelija käteensä lyijykynän vai videokameran, kunhan hän saa kuvattua sen mitä haluaa ilmaista.
Taru
