Arkisto: huhtikuu 2010

hörhöjen hypetystä vai toimintatavan syvempi muutos

tiistaina 20. huhtikuuta 2010

Kokoonnuimme tänä aamuna nettilukion virtuaalisessa aamukahvipöydässä sosiaalisen  median äärelle. Olin kutsunut opiskelijoita mukaan aamutorille alla olevalla viestillä:

”Puhetta sosiaalisesta mediasta on paljon, mutta mistä siinä oikein on kyse? Onko sosiaalinen media ohimenevä ilmiö, jota asiaan hurahtaneet juuri nyt hypettävät? Vai olisiko ehkä kuitenkin kyseessä isompi toimintatavan muutos? Entä voisiko sosiaalisella medialla olla jotakin tekemistä oppimisen ja opiskelun kanssa? Pohditaan näitä asioita yhdessä aamutorilla tiistaina 20.4. klo 9:00″

Torin alussa pidimme pienen välinevetoisen aamuvoimistelun, jonka jälkeen sitten jo kyllästytinkin opiskelijamme saarnaamalla sellaisista maailmoja syleilevistä asioista kuin tietokäsityksen muuttuminen ja yleissivistys (mitä yleissivistävässä koulussa oikeasti pitäisi opettaa ja oppia?). Tämän teoreettisen lähestymistavan vastapainoksi seurasi kuitenkin viihdyttävä osuus, jossa opettaja putosi tuolilta. Tai ehkä se oli kuitenkin webbikamera, mikä putosi, mutta yhtäkaikki ope hävisi yllättäen kuvasta pienen kolinan saattelemana. Eikä muuten ollut eka kerta. Tuskin viimeinenkään.

Alustuksen jälkeen juttelimme mm. tietoturvaan, yksityisyyden suojaan, avoimuuteen ja keskeneräisyyteen liittyvistä asioista. Valmista ei tullut (onneksi), mutta pari konkreettia asiaakin saatiin sovittua. Lupasimme ottaa sosiaaliset kirjanmerkit tehokkaasti käyttöön ja järjestää syksyllä somen lukiokurssin. Näille tuntui olevan tilausta. Toivon, että tämän aamun toripöytäkeskustelu herätteli meitä ajattelemaan asioita ehkä vähän eri näkökulmista kuin aiemmin. Ainakin itselleni kävi niin.

Aiheeseen liittyvä alustukseni löytyy tallenteena ACP:n konehuoneesta.

Taru

Tikku-ukko ja kello

tiistaina 6. huhtikuuta 2010

”Sanna täällä hei, onko hetki aikaa?” Kiire ja ajanpuute ovat nykyään keskeisiä arjen elementtejä. Yleensä kiireestä puhutaan kielteisessä sävyssä ja erityisesti kiireeseen vedotaan silloin, kun tapahtuu jotain ikävää. Usein kiire tulkitaan aktiivisuutena, kiireettömyys passiivisuutena.

Kiire on myös nuorten päällimmäisin mielikuva peruskoulusta. Viime vuodenvaihteen molemmin puolin toteutettiin perusopetuksen yleisiä tavoitteita ja tuntijakoa pohtivan työryhmän toimesta verkkohaastattelu, jonka aiheena oli hyvä koulu nyt ja tulevaisuudessa. Verkkohaastatteluun osallistui kaikkiaan lähes 60 000 suomalaista nuorta.

Verkkohaastatteluun sisältyi tehtävä, jossa nuoria pyydettiin valitsemaan esitetyistä kuvista sellainen kuva, mitä koulunkäynnistä tulee ensimmäisenä mieleen. Suuri osa vastaajista valitsi kuvan, joka esittää kellon perässä juoksevaa tikku-ukkoa. Nuoret kertoivat kuvan heijastavan peruskoulun aikataulujen mukaista toimimista sekä ajoissa ehtimistä. Osassa vastauksissa kiire yhdistettiin myös koulun ulkopuoliseen elämäntilanteeseen, kuten esimerkiksi harrastusten aiheuttamaan kiireeseen. Myös opettajien kovat vaatimukset ja läksyt mainittiin.

Verkkohaastattelussa tuli kiireen yhteydessä esiin myös kellon tärkeys koulussa. ”Koulu toimii kellon mukaan”, totesi eräs vastaajista. Kello voidaan myös kokea yhdistävänä tekijänä – saman ajan kokeminen voi olla yllättävän tärkeää. Perinteisen koulun toiminta organisoituu tilan lisäksi myös kellon ympärille. Kouluun mennään tiettyyn aikaan, oppitunti kestää 45 minuuttia ja välitunti vartin.

Kiire tulee usein esiin myös jutellessa nettiperuskoulun ja nettilukion opiskelijoiden kanssa. Moni verkko-opiskelija tekee opintojen ohella esimerkiksi töitä, joten opiskelu vie vapaa-ajasta suuren lohkon. Verkko-opiskelija ei ole aina sidottu ulkopuolelta asetettuihin aikatauluihin ja kiireiden taustalla onkin usein työn, perheen ja opiskelun yhdistäminen. Toisaalta verkko-opiskelijalla on usein mahdollisuus asettaa omat opiskeluaikataulunsa ja huolehtia aikataulujen pitämisestä.

”Voi hyvänen aika, olen myöhässä!” huutaa Valkoinen Kani kello kädessään johdattaessaan Liisan Ihmemaahan. Tulevaisuus näyttää, millainen Ihmemaa tulevaisuuden koulusta muotoutuu. Toivottavasti mukana on ainakin ripaus jotain hassunkurista ja leikkisää, kiireetöntäkin.

Sanna

Lyijykynistä, videokameroista ja muista välineistä

maanantaina 5. huhtikuuta 2010

Toiset innostuvat välineistä välineiden vuoksi, toiset pitävät niitä välttämättömänä pahana jonkin tavoitteen saavuttamiseksi ja jotkut näkevät niissä aitoa lisäarvoa ja mahdollisuuksia uudenlaiseen tekemisen tapaan.

Joku tykkää käydä lenkillä ihan muuten vaan, ilman sen kummempia tavoitteita, omaksi ilokseen ja hyvän olon vuoksi. Toiset kirjaavat taitetut kilometrit ruutuvihkoon ja sitä kautta liikunnasta tulee heti jo tavoitteellisempaa. Joillekin ruutuvihko ei riitä . Nämä jotkut saavat kicksinsä teknisistä vimpaimista. Heillä kulkee taskussa tracker, joka vähintäänkin kirjaa ylös matkan, ajan ja nopeuden lenkin eri vaiheissa, laskee kaiken aikaa keskinopeutta, mittaa sykettä ja kalorien kulutusta ja piirtää reittiä reaaliajassa kartalle nettiyleisön seurattavaksi ja kommentoitavaksi. Vaikka en itse useinkaan ota trackeria taskuun lenkkiseuraksi (vaikka sellaisen olen puhelimeeni asentanutkin, myönnettäköön), mielestäni se on olemassaolonsa oikeutuksen lunastanut silloin kun se saa käyttäjänsä kampeamaan itsensä sohvalta ylös ja lenkille. Käyttäjänsä on sen ansiosta paremmassa fyysisessä kunnossa ja todennäköisesti voi muutenkin paremmin. Ilman sitä hän olisi ehkä jäänyt sohvalle, voisi huonommin ja olisi vähemmän ystävällinen myös ympäristölleen.

Sosiaalisesta mediasta puhuttaessa puhutaan väistämättä usein myös välineistä. Ja hyvä varmaan niin, onhan media eli välineet siinä keskeisessä osassa. Mutta on siinä muutakin. On myös se sosiaalisuus. Toiset sukeltavat sosiaaliseen mediaan väline edellä ja toiset sosiaalisuus – tai tekeminen, tekemisen tapa – edellä.

Nettilukio on mukana eurooppalaisessa Comenius-projektissa, jonka tarkoituksena on luoda eurooppalaisten opettajien verkkoyhteisö. Ja yhteisön tarkoituksena taas on palvella niitä opettajia, jotka haluaisivat hyödyntää web2.0-teknologioita (tai sosiaalista mediaa!) omassa opetuksessaan, mutta eivät vielä tiedä miten. Kun lupauduin mukaan projektiin, tiesin kyllä että puhuttiin web2.0:sta eli teknologiasta, joka mahdollistaa osallistumisen pelkän vastaanottamisen sijaan. Tästä huolimatta kuvittelin, että päästäisiin askel pidemmälle eli oikeasti tekemään ja tuottamaan yhdessä ja avoimesti – tällaisen tekemisen mahdollistavia välineitä hyödyntäen. Niin ei ole vielä kuitenkaan käynyt, vaan toistaiseksi projektin puitteissa toimitaan suljetussa ympäristössä. En siis pysty valitettavasti vielä tarjoamaan linkkiä, jossa projektin partnereiden tekeminen näkyisi – puhumattakaan siitä, että tekemiseen pääsisivät muutkin osallistumaan. Ehkä olen vain malttamaton, mutta tuntuu kieltämättä aika ristiriitaiselta rakentaa avoimeksi tarkoitettua juttua suljetusti. Ehkä tämä kertoo myös jotakin siitä ajasta, jossa parhaillaan elämme. Intoillaan paljon avoimuudesta ja jaetusta tekemisestä, mutta ei välttämättä vielä syystä tai toisesta osata tai uskalleta toimia siten kuin saarnataan.

Projekti on kuitenkin ollut monellakin tapaa antoisa jo tähän mennessä, vaikkei avoimeen yhdessä tekemiseen ole vielä päästykään. Haastattelin projektiin liittyen pääsiäisviikolla muutamia rehtoreita ympäri Suomea ja kyselin heiltä heidän koulujensa TVT-strategioista, opettajien täydennyskoulutuksista,  uusien teknologioiden hyödyntämisestä opetuksessa jne. Haastateltavia ei ollut kovin montaa, mutta siitä huolimatta vastausten, näkemysten ja kokemusten kirjo oli huima. Joku oli vahvasti sitä mieltä, että opettajat olisivat kyllä innokkaita ottamaan uusia välineitä ja toimintatapoja käyttöön, jos vain saisivat käyttöönsä ajanmukaiset ja toimivat laitteet ja ohjelmistot. Toinen oli sitä mieltä, että opettajien silmät pitäisi saada jollakin konstilla avattua. Laitteita, ohjelmistoja ja osaamistakin jo on, mutta opettajat eivät vielä osaa nähdä niitä mahdollisuuksia ja sitä lisäarvoa, jota sosiaalinen media voisi opetukseen ja oppimiseen tuoda.  Kolmas taas korosti iäkkäämpien ja kokeneempien opettajien merkitystä uuden teknologian ja uusien toimintatapojen omaksumisessa. Hän sanoi, että siirtyminen vanhojen konkareiden johdolla uudenlaiseen tekemiseen on mahdollista ja järkevää siksi, että heillä on oma aineensa niin hyvin hallussa että he tietävät mikä siinä on olennaista. He osaavat arvioida, mikä on niin olennaista, että se kannattaa viedä verkkoon. Välineet tulevat kyllä otettua haltuun, kunhan niiden käyttämiselle on selkeä tarve.  Nuorilla vastavalmistuneilla opettajilla ei tätä kokemuksen mukanaan tuomaa osaamista ja varmuutta vielä voi ollakaan, eikä toisaalta myöskään uusia teknologioita hänen mukaansa opita yliopistossa.

Juttelin jokin aika sitten yhden kuvaamataidon opettajan kanssa. Hän taas sanoi, ettei välineellä ole kuviksessa mitään väliä. Hänen puolestaan on ihan sama, ottaako opiskelija käteensä lyijykynän vai videokameran, kunhan hän saa kuvattua sen mitä haluaa ilmaista.

Taru