Arkisto: kesäkuu 2010

”Miten olen joutunutkaan tällaiseen hulluuteen”

maanantaina 7. kesäkuuta 2010

Alla olevan puheen saimme kuulla lauantain lakkiaisissa Otavan Opiston juhlasalissa. Hiljaiseksi veti. En voi muuta kuin olla ylpeä opiskelijoistamme ja  siitä työstä, jota Opistolla ja nettilukiossa tehdään. Työstä, jolla on merkitystä. Työstä, jonka avulla toisten on mahdollista saavuttaa haaveitaan. Työstä, joka avaa toisille uusia ovia. Ja kollegoistani, jotka tätä työtä näin hienolla tavalla tekevät.

Miten voikin ihminen olla niin etuoikeutettu, että saa tehdä töitä tällaisessa paikassa. Minäkin.

Tuoreen ylioppilaan Katja Pulkkisen puhe yo-juhlassa Otavan Opistolla 5.6.2010:

”Arvoisa rehtori, hyvät opettajat ja vanhemmat, hyvä lakkiaisjuhlayleisö!

Tänään koittaa vihdoinkin suuri päivä meille kaikille onnellisille, jotka saamme kunnian tulla lakitetuksi.  Monilla meistä on takanamme useita vuosia raskasta uurastusta ja useat ovat joutuneet jakamaan kalliin aikansa perheen, lapsien, opiskelujen ja työn kesken. Tämä ei ole aina ollut helppoa…

Minä muutin ulkomaille yksitoista vuotta sitten villinä teininä ja siinä jäi opinnot ja kaikki muu kesken. Nyt vasta aikuis-iällä ymmärsin kaivata sitä tunnetta, kun saa jotain tärkeää elämässään päätökseen.  Otin asiasta selvää ja törmäsin sattumoisin meidän Otavan Opiston nettisivuille ja vain viikko sen jälkeen olin jo koulussa kirjoilla ja alkoikin se vaikeampi taival. Taival, joka oli täynnä suuria tunteita ahdistuksesta onnenkyyneliin.  Muistan kun avasin ensikerran salasanoillani ”muikun”, meidän nettiopiskelijoiden opintoympäristömme. Kaikki kummastutti: mikä ihmeen muikku?, ajattelin, mutta jatkoin sitkeästi opintosuunnitelmani tekoa. Kymmeniä kysymyksiä: kuinka saisin näihin vastauksen?, olinhan neljän tuhannen kilometrin päässä itse koulusta ja opettajista. Helpotuksekseni kaikki kuitenkin alkoi sujua hyvin kiitos avuliaitten opettajien ja muun tukiverkon. Päiväni alkoivat täyttyä yhtäkkiä äidinkielen esseistä, englannin tehtävistä ja pian huomasin laskevani mielessä matematiikan ongelmia esimerkiksi kaupassa käydessäni. Elämääni oli tullut uusi haaste, halusin niin palavasti tämän valkolakin.

Yksi lämpimmimmistä muistoista tulee olemaan matematiikan connect pro-tunnit. Voitte varmaan kuvitella, kuinka oudolta tuntui aluksi olla oppitunnilla, jolla oppilaiden ja opettajien etäisyys mitattiin jopa tuhansissa kilometreissä sen sijaan, että oltaisiin pulpetti pulpettia vasten. Sitä läheisyyden tunneta, jonka tunsin ratkoessani samoja ongelmia kun esimerkiksi Sodankyläläinen luokkatoverini tai kun opettajat neljäntuhannen kilometrin päästä jaksoivat välittää koulumenestyksestäni, en tule unohtamaan ikinä. Kotona opiskelun lepohetkinä oli myös mahtavaa tutustua muihin oppilaisiin ja opettajiin keskustelupalstoilla, joihin osallistuessa olen kokenut monia ihania hetkiä.

Vihdoin koitti sitten kirjoitukset: tuo kaikkien lukiolaisten pelkäämä painajainen. Minullehan tuo tarkoitti sitä, että joutuisin olemaan kuukauden ilman perhettäni ja lapsiani, mutta lähdin matkaan toivoa täynnä. Talveni täyttyi sadoista litroista kahvia ja helmi-maaliskuu useista unettomista öistä. Miten olen joutunutkaan tällaiseen hulluuteen?, sadattelin moneen otteeseen, mutta kiristin vain hammasta. Kirjoitusten ehdottomiin tähtihetkiin itselleni kuuluvat pari koetta täällä Otavan Opistossa, jossa vihdoin pääsin tutustumaan kasvotusten opettajiin ja rehtoriin. Itsekin puolisavolaisena saavuin pitkästä aikaa näihin tuttuakin tutumpiin maisemiin ja tunsin olevani kuin kotonani.

Nyt tänään, tänä suurena päivänä tahdonkin kiittää kaikkia opettajia, Otavan henkilökuntaa ja muita oppilaita, jotka ottivat minut lämpimästi mukaan tämän koulun erikoiseen piiriin. On ollut ehdottomasti elämäni hienoimpia kokemuksia tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään joka onkin jaoittunut ympäri Eurooppaa ja koko maailmaa.

Kiitos siis kaikille ja onnea ja menestystä meille tuoreille lakitettaville! Kaikki on mahdollista jos vain niin haluaa!!”

Taru

yötoria ja ylppäreitä

lauantaina 5. kesäkuuta 2010

Yötoria ja ylppäreitä

Tällä(kin) viikolla on taas tapahtunut monenlaista mukavaa. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä istuin nettilukiolaisten kanssa yötorilla. Opiskelijatutorit halusivat järjestää toritapaamisen keskellä kesäyötä. Mikäs siinä, meillehän kaikki käy eikä vuorokaudenajoilla ole niin väliä. Virtuaaliseen toripöytäämme kokoontuikin parikymmenpäinen joukko yökyöpeleitä juttelemaan asiasta ja asian vierestä. Juttua riitti ja aiheet vaihtelivat opiskelusta blondiuden syvimpään olemukseen. Mukavaa oli aistia kesäyön tunnelmia paristakymmenestä eri kodista. Joku osallistui ainoastaan chatin kautta, koska ei halunnut herättää vieressä nukkuvaa lastaan. Toinen kävi vähän väliä päästämässä jotakuta kolmesta kissastaan sisään tai ulos. Kolmas suunnitteli tohkeissaan ulkomaille muuttoaan ja neljättä (ja viidettä, ja kuudetta, ja kahdeksattatoista) alkoi kikatuttaa väsymyksen myötä puolen yön jälkeen.

Ehkä ihan parasta oli se, kun kaksi opiskelijaa huomasi jutun edetessä asuvansa samassa kaupungissa ja vielä aika lähellä toisiaan. Totesivat myös, että yhteisiä tuttujakin on ja suunnittelivat jo live-tapaamista. Yön aikana päätettiin myös lähteä porukalla luokkaretkelle Dar es Salaamiin ja tätä tarkoitusta varten kyseltiin kiinnostuneena firman luottokortin numeron perään (tämä johtajallekin tiedoksi ;) ). Myös aika monta Face Book -kaveruutta solmittiin ja luulenkin, että yhteydenpito jatkuu erilaisilla kanavilla myös Muikun ulkopuolella. Uskon, että torilla käynnistyi ja vahvistui taas monta asiaa. Porukkaan kuulumisen tunne ja sitä kautta opiskeluunkin sitoutuminen ei näistä asioista varmaan vähäisin. Kannatti siis valvoa muutaman tunnin ajan kesäyössä :)

Toinen huikea juttu tällä viikolla oli tämänpäiväinen ylioppilasjuhla. Otavan Opiston aikuislukiosta valmistui tänä keväänä 25 ylioppilasta, joista 12 oli paikan päällä Otavassa juhlimassa lakkiaan. Ylioppilaan puheen piti tänään Espanjassa asuva Katja Pulkkinen. Katja kertoi puheessaan, miten hienoa oli tuntea kuuluvansa porukkaan ja opiskella yhdessä toisten kanssa, vaikka suurin osa sekä opiskelukavereista että opettajista oli koko opiskeluajan neljäntuhannen kilometrin päässä. Katja tunnusti aiemmin, että ei olisi etukäteen mitenkään voinut kuvitella sellaisen tunteen olevan mahdollinen.

Avasimme tänään ylioppilasjuhlan ensimmäistä kertaa myös verkkoon. Juhlatunnelmaan pääsi mukaan Connect Pron kautta ympäri Suomea ja Eurooppaa. Tuoreet ylioppilaat saivat onnitteluja ainakin Jämsästä, Espoosta, Madridista ja Kemiöstä. Suvivirttä laulettiin kuuleman mukaan kyynel silmäkulmassa monensadan kilometrin päässä puutalon juhlasalista. Hyvältä tuntui myös lukea chatista, kuinka yksi jatkavista opiskelijoistamme kertoi miten hän kuvittelee itsensä ensi keväänä eturiviin ylioppilaiden paikalle.

En tiedä, teimmekö historiaa avaamalla yo-juhlan verkkoon, eikä sillä ole nyt niin väliäkään. Itselläni kuitenkin on tästä päivästä hyvä mieli. Tuntuu hienolta, että pystyimme tarjoamaan useammalle mahdollisuuden osallistua juhlaan ja ainakin minulle jäi sellainen aavistus että juhlatunnelma välittyi myös etäosallistujille. Ehkä ylitimme tänään taas yhden rajan.

Vielä juhlatunnelmissa ja parhaillaan autossa matkalla oman kummityttären ylioppilasjuhlaan Kerimäelle. Ihan siis paikan päälle ja livenä :)

Taru