Opet

Nettikoulutustiimiläisen työpäivä voi olla sinkoilua välineestä ja tilanteesta toiseen, etänä tai lähellä, useimmiten sekä että. Oma työpäiväni tiistaina 4.10. alkoi aamupalalla Otavan Opiston asuntolan alakerrassa. Kokoonnumme sinne aamuisin vaihtamaan kuulumiset ja nauttimaan loistavasta aamiaisesta, jonka opiskelijamme ja joku henkilökunnasta on vuorollaan meille yhteisvoimin valmistanut. Aamuni alkavat siten useimmiten läheltä, saman aamiaispöydän äärestä työkavereiden ja opiskelijoiden kanssa.

Aamupalalta kiiruhdin nurmikon poikki (en tallannut, menin kiltisti polkua pitkin) omaan työhuoneeseeni, jossa haastattelin työkaverini kanssa yhtä verkko-ohjaajakandidaattia. Hakija tosin oli toisella puolella Suomea ja se työkaverikin reilun sadan kilometrin päässä. Skype palveli meitä haastattelutilanteessa loistavasti. Samalla tein muistiinpanoja asiakirjaan, jonka jaoin verkossa toiselle haastattelijalle. Haastattelun jälkeen kiipesin vanhassa puutalossamme yhden kerroksen ylöspäin osallistuakseni tiimipalaveriin. Meitä oli saman pöydän ääressä Otavassa kasvokkain viisi kollegaa. Kolme tiimiläistä osallistui palaveriin etänä eri puolilta Suomea, tiiminvetäjä piti meille komentoa Kemiön saaresta käsin. Tässä palaverissa välineinä olivat Adoben Connect sekä jaettu dokumentti, jossa asialista jalostui palaverin aikana muistioksi. Etä/livepalaverista siirryin takaisin omaan huoneeseeni työpöydän ääreen toista skype-haastattelua varten.
Lounaalla minulla ei ollut etäseuraa, vaan nautin sen muutaman työkaverin seurassa ihan vain pelkästään kasvotusten.

Iltapäivällä lähdin työkaverin autolla 13 kilometrin päähän Mikkeliin Elinikäisen oppimisen ja ohjaamisen viikon avajaistapahtumaan. Kaveri ajoi ja minä puhuin puhelimessa. Sain mm. sovittua ensi viikolle yhteisen esityksen, jossa minä puhun live-yleisön edessä paikan päällä ja hän vetää oman osuutensa verkon yli. Hän on muuten tuolloin syyslomalla mummolassa. Kulkee se kannettava sinnekin mukana. Yleisöä meillä on odotettavissa sekä lähellä Otavassa että verkossa ympäri pitäjiä. Elinikäisen oppimisen ja ohjaamisen viikon tapahtumassa Mikkelin torilla julkistettiin mikkeliläisten oppilaitosten valitsemat vuoden aikuisopiskelijat. Otavan Opiston vuoden aikuisopiskelijan titteli myönnettiin nettilukion opiskelijalle ja minä sain kunnian julkistaa valinnan. Seisoin Mikkelin torilla ja kerroin paikalla olevalle yleisölle, että meidän nimeämämme opiskelija on sillä hetkellä työvuorossa kotipaikkakunnallaan Hämeenlinnassa parinsadan kilometrin päässä Mikkelistä. Työkaveri videokuvasi  minun puheeni kännykällä ja striimasi sen reaaliajassa verkkoon. Sillä tavalla sain lähetettyä myös Hämeenlinnaan terveiset kunniakirjan saajalle.

Toritapahtuman jälkeen palasin Otavaan ja suoraan työkavereiden kanssa sählykentälle.  Kentällä olikin sitten lähitilanteita ja –kontakteja ihan riittämiin. Niistä jäi muistoksi muutama uusi pallonmuotoinen mustelma.
Sählyn jälkeen siirtyminen kotiin, pikasuihku, pikaruokaa ja jälkiruoan aikaan pääsinkin jo nauttimaan nettilukion torilla luontoillasta. Lehtori Koponen alias Veikko Neuvon En vastaili ACssa opiskelijoiden etukäteen ja tilanteessa esittämiin luontokysymyksiin. Linjoilla oli kymmenkunta opiskelijaa, heidän joukossaan myös vuoden aikuisopiskelijan tittelin saanut nettilukiolainen. Työvuoronsa oli päättynyt ja hän oli hypännyt mukaan Adobe Connectiin seuraamaan ja osallistumaan luontoiltaan. Tavattiin sentään illalla verkossa nettilukion virtuaalisella torilla, vaikkei hän päivällä Mikkelin torille päässytkään.

Päivän aikana oli käytössä monta välinettä ja kanavaa. Missään kohtaa päivää mikään härpäke tai sovellus ei kuitenkaan ollut itsetarkoitus, vaan se toi aina jonkin uuden mahdollisuuden tai ulottuvuuden tilanteeseen.  Välineet myös rikkovat mukavasti lähi- ja etäosallistumisen rajaa ja niistä on tullut osa verkkoeläjän luontevaa arkea. Ja tätä mieltä on siis keski-ikäinen low-tech-humanisti-opettajatäti. Tähän on tultu. Ei tämä pahalta tunnu.

Taru

Kalenterini väittää, että eletään elokuun viimeistä kokonaista viikkoa. Mitäs sille elokuun alkupuoliskolle oikein tapahtui? Mihin se karkasi? Kokonainen kuukausi. Hurahti tuosta vain. Hämmentävää. Positiivinen tulkinta asiasta voisi olla, että olen elänyt hetkessä. Ei silloin huomaa ajan kulua, kun tekeminen on mielekästä ja mukavaa ja sitä on paljon.

Eilisistä hetkistä vahvimpana mielessäni on nettilukion tämän syksyn ensimmäinen toritapaaminen verkossa. Kokoonnuimme nettilukion AC-huoneessa, johon olin toivottanut tervetulleiksi opiskelijoiden lisäksi tällä kertaa erityisesti opettajia esittäytymään opiskelijoillemme. Emme olleet sopineet etukäteen minkäänlaista koreografiaa, mutta homma toimi sujuvasti ihan kuin olisimme hioneet kuviota päivätolkulla ennen toria. Porukkaa tuli sisään vähän eri aikoina ja kollega nosteli opettajille oikeuksia sitä mukaa kun bongasi heitä osallistujalistalta (tästäkään emme olleet erikseen sopineet). Sitä mukaa kun opet käynnistivät omat webbikameransa, he ilmestyivät kuvaruudukkoon, jonka ristimme saman tien opettajien kauhugalleriaksi. Meitä oli siellä parhaimmillaan toistakymmentä samaan aikaan. Opet pysäyttivät kuvansa ja käynnistivät sen uudelleen aina sitä mukaa kun esittäytyivät (tästäkään emme olleet erikseen sopineet). Näin jokaisesta opettajasta oli koko ajan näkyvissä still-kuva, joka kuitenkin heräsi elämään aina kun kukin kuva puhkesi vuorollaan puhumaan. Kenelläkään ei ollut minkäänlaista säätöä äänien tai kameran kanssa, vaan homma toimi kuin junan vessa. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että osa opettajista kävi vain piipahtamassa torilla välitunnillaan tai kahvitauollaan päätyöstään kuka mistäkin päin Suomea.

Opettajien kauhugalleriassa olo oli kuin Kymppitonnissa. Tästä muuten lähtikin ideat jo  sinkoilemaan ja pahoin pelkäänkin, että nettilukion virtuaalipikkujoulussa koetaan   loppuvuodesta vielä jonkinlainen kymppitonnimäinen spektaakkeli

Oli ihan huippua huomata jälleen, miten tuo virtuaalikonferenssiohjelma on otettu opettajakunnassamme haltuun. Siitä on selkeästi tullut osa arkeamme. Vain harva meistä on millään lailla teknisesti orientoitunut eikä kaikilla ole vielä paljoa kokemusta ACn käytöstä. Kynnys tämän työvälineen käyttöön tuntuu kuitenkin olevan jo lähes olematon.

Torista jäi hyvä mieli. Tällä porukalla on hyvä lähteä syksyyn, josta muuten on näillä näkymin tulossa ennätysvilkas. Miettikääpä miten onnekas olen, kun saan joskus voimaa opiskelijoistani ja joskus työkavereistani. Milloin mitenkin. Useimmiten molemmista ja samana päivänä. Niin eilenkin.

Taru

I was asked to give a series of mini workshops on Twitter. Flattered as I was, I agreed. I then was forced to stop and think what is so special about Twitter. Twitter might not have unveiled all its secrets to me yet but I started to get a picture. I guess the old saying is still valid that if you want to learn something, you should teach it to others.

Twitter might never solve all our problems. It won’t stop the climate change, and most probably won’t even make us a decent cup of espresso. Nevertheless, in some situations it might serve as quite a handy tool. It can also contribute to teaching and learning.

• Twitter teaches you to be concise. When you have 140 characters and none more available, you just have to stick to the point. You have to think what you really want to say and what is essential.
• Twitter is easy to take into use. And to use. Creating an account takes only a few minutes and it can be done ad hoc also in the middle of a lesson.
• Twitter is a nice way of telling the world what is going on in your school. You don’t always have time to sit down and start blogging. But you always have time to type 140 characters. With the help of 140 characters you are able to tell quite a lot. A tweet is easily and quickly typed and posted. And the parents are happy, too.
• Twitter teaches you to to swim in the stream. When the current is strong you simply have to stand the fact that you can’t control it. You have to have the courage to jump into the stream and also out of it. You don’t need to read and notice everything. You can’t – and you shouldn’t – stop the stream or otherwise you’ll cause an overflow.
• Twitter is at its best when mobile in the pocket.

The presentation I made for the workshop in Scientix conference is available in Slideshare
The recording of a webinar organized by te@ch.us project

Taru

PS. By the way, 140 characters are quite a lot. None of the sentences in this blog posting have more than that.

Pyydettiin pitämään mini-workshopsarja Twitteristä. Imarreltu kun olin, niin lupauduin. Jouduin sitten miettimään, mikä Twitterissä oikein on se juttu. Twitterin syvin olemus ei ehkä ihan vieläkään auennut, sillä jouduin tällä erää tyytymään vielä pintakerroksiin. Jotakin ehkä alkoi kuitenkin aueta. Tässäkin taitaa päteä vanha viisaus siitä, että jos haluat jotakin oppia, niin opeta se toisille.

Twitter ei ehkä koskaan tule ratkaisemaan kaikkia ongelmiamme. Se ei pysäytä ilmastonmuutosta, tuskin onnistuu keittämään kelvollista espresso-kupillistakaan. Joissakin asioissa se voi kuitenkin olla ihan kelpo työkalu. Myös opetuksessa ja oppimisessa sitä voi hyödyntää.

• Twitter opettaa tiivistämään. Kun merkkejä on käytettävissä 140 eikä yhtään enempää, on välttämätöntä pysyä asiassa. Pitää miettiä, mitä oikeasti haluaa sanoa ja mikä on oleellista.
• Twitter on helppo ottaa käyttöön. Käyttäjätilin luomiseen menee pari minuuttia ja se onnistuu lennossa vaikka kesken oppitunnin.
• Twitter on mainio tapa avata (koulun) tekemistä ulospäin. Aina ei ole aikaa ja energiaa istua alas bloggaamaan. Aina on kuitenkin aikaa kirjoittaa 140 merkkiä. 140 merkillä kertoo jo paljon koulun tapahtumista ja meiningistä. Tweettaamisen kynnys on alhaalla. Vanhemmatkin tykkää.
• Twitter opettaa uimaan virrassa. Vuolaassa virrassa on pakko oppia sietämään sitä, että kaikkea ei voi hallita. Pitää uskaltaa hypätä virtaan ja välillä myös pois siitä. Kaikkea ei tarvitse lukea ja huomata. Virtaa ei voi pysäyttää, muuten tulee tulva.
• Parhaimmillaan Twitter on mobiilina taskussa.

Scientix konferenssissa pitämäni Twitter-workshopin tukimateriaali slidesharessa

Teachus-hankkeen järjestämän Twitter-webinaarin tallenne katsottavissa täällä

Taru

PS. 140 merkkiä on muuten aika paljon. Yhdessäkään tämän blogitekstin virkkeessä ei ole enempää merkkejä.

Itä-Suomen aluehallintoviraston järjestämä lukiofoorumi kokosi tänään Kuopioon Pohjois-Savon liiton maakuntasaliin reilut 60 rehtoria, lehtoria, opoa ja sivistysjohtajaa pohtimaan lukion tulevaisuutta. Foorumin aamupäivässä puhuttiin paljon mm. niistä taidoista, joita toivoisimme oppilaillamme ja opiskelijoillamme lukion jälkeen olevan. Porukassa mainittiin ainakin sosiaaliset taidot, yhteistyötaidot, tiedon hakemiseen, käsittelemiseen ja arvioimiseen liittyvät taidot sekä epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietämisen taidot. Aamupäivän kahden alustajan, professori Kirsti Lonka Helsingin yliopistosta ja johtaja Jorma Kauppinen Opetushallituksesta, puheissa oppijat olivat keskiössä. Puhuttiin siitä, mitä lukiolaiset tarvitsevat ja millaiseen maailmaan heitä lukioissa valmistetaan – tai pitäisi valmistaa. Tässä vaiheessa päivää olin vielä aika tohkeissani. Puhuttiin mielestäni oikeista asioista.

Iltapäivällä jakaannuimme pienryhmiin työstämään viittä kysymystä – ja sen jälkeen ei sitten oppilaista tai oppimisesta juuri puhuttukaan. Sen sijaan oli hetken aikaa paljon puhetta resursseista, valtionosuuksista, kuntien tahtotilasta, aluepolitiikasta. Toki voi aina sanoa, että ryhmille työstettäväksi annetut kysymykset johdattivat puhumaan enemmän rakenteista kuin ihmisistä ja oikeasta tekemisestä. On se varmaan niinkin, mutta en suostu ihan uskomaan että se on koko totuus. Puhuttiin esimerkiksi siitä, miten lukiota on vaikea markkinoida kun ei ole markkinoinnin asiantuntemusta, resursseja, markkinointitiimiä, aikaa ja rahaa. Unohdettiin se, että tyytyväiset ja innostuneet opiskelijat ovat koulun parhaita markkinoijia. Ei nähty sitä, että tiedottamista voisi parhaimmillaan olla se, kun avataan koulun ovet ja tuodaan koulun arki ja tekeminen näkyväksi muullekin maailmalle, edes sinne omalle kylälle. Resurssipuheen taakse on niin kovin helppo piiloutua. Mainittakoon tässä yhteydessä muuten se, että en missään tapauksessa sulje itseäni tästä joukosta ulos.

Iltapäivällä puhuttiin myös verkostoitumisesta, voimien yhdistämisestä, kilpailun unohtamisesta, oppilaitosten välisestä yhteistyöstä, jopa valtakunnallisesta lukioiden etujärjestöstä. Sitä puhetta oli mukava kuunnella. Taisin kuitenkin olla ilonpilaaja, kun kysyin kenen etua tuo mahdollinen etujärjestö ajaisi. Oppilaiden vai opettajien? Lukiokoulutuksen etua kuulemma. Jäin vielä miettimään, mikä se lukiokoulutus ja sen etu on, jos se ei ole niiden etu, keiden vuoksi tätä työtä teemme. Toki opettajien työpaikkojen säilyminen olisi oikein mainio juttu, mutta ei kai se voi olla syynä lukioinstituution säilyttämiseen. Totuuden nimissä mainittakoon, että  puhuttiin siellä paljon myös yleissivistyksestä ja sen merkityksestä. Hyvä niin.

Vaikka äänensävyni taisi muuttua iltapäivän kuvauksen myötä kriittiseksi, päivästä jäi kuitenkin hyvä mieli. Ei ollut turha reissu. Muutama kiinnostava uusi kontaktikin tuli. Tiedä vaikka niistä joku johtaisi ihan oikeaan oppilaitosten väliseen yhteistyöhönkin. Ja usko sekä opettajiin, oppilaisiin että lukiokoulutuksen merkitykseenkin säilyi. Ei ihan päässyt hukkumaan resurssipuheen alle.  Tilausta ja tarvetta muutokselle selkeästi on, ehkä sille alkaa nyt olla myös jo tilaa.

Tässä alla vielä ne ”pikku”kysymykset, joita pienryhmissä pohdimme. Ihan kaikkea ei vielä saatu ratkaistua, joten yhteistyölle lukioiden välillä on jatkossakin tilausta
1)    Miten turvataan Suomen akateemisen koulutuksen tulevaisuus?
2)    Miten turvataan lukio-opetuksen saavutettavuus maan kaikissa osissa?
3)    Miten lukioiden vetovoimaa lisätään? Mitkä ovat pienten lukioiden survival-taistelun aseet?
4)    Millaista yhteistyötä – ja muuta tukea – lukiot tarvitsevat?
5)    Mikä tulee olla seuraava konkreettinen askel lukioiden kehittämistyöhön lähdettäessä / Mitä foorumin jälkeen tulee ensimmäiseksi tehdä?

Taru (foorumipäivän illan suussa, junan kuljettamana kohta jo Mikkelissä)

Sain tänään olla mukana Kuopiossa lukion tulevaisuutta pohtivassa seminaarissa. Olin kovasti odottanut päivän ensimmäistä puhujaa Kirsti Lonkaa – eikä mennyt odotukset hukkaan. Lonka puhui oppimisesta, johon hänen mukaansa parhaimmillaan kuuluu vahvasti kiinnostavuus, virtauskokemus, tunteet, koukuttavuus ja osallisuus. Salillinen rehtoreita ja sivistystoimenjohtajia nyökytteli päätään Lonkan puhuessa. Siinä vaiheessa kun piti sitten miettiä, miten vahvasti nuo elementit ovat mukana siinä opetuksessa ja oppimisessa jota omassa lukiossa oikeasti toteutetaan, alkoivatkin katseet etsiytyä katon rajaan tai kengän kärkiin. Itse kuuluin tuohon joukkoon, vaikkei lukiomme ihan sieltä konservatiivisemmasta päästä olekaan. Uskoisin, että ilmiöpohjaisessa oppimisessa nuo elementit ovatkin usein mukana, mutta riittääkö se, vai pitäisikö miettiä miten noille raivattaisiin tilaa ja mahdollisuuksia muissakin nettilukion kattauksissa.  Hmmm…

Puhuttiin myös kokeista, muistinvaraisesta ”oppimisesta” ja suorittamisesta. Kirsti Lonka kertoi, että oli itse aikanaan saanut yo-kokeessa täydet pisteet biologian vastauksesta, jossa hän selvitti perusteellisesti valkuaisainesynteesia. Jälkikäteen hän oli kuitenkin huomannut, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, mihin valkuaisainesynteesi liittyy. Hän oli kaivanut esille vanhan biologian kirjan tarkistaakseen asian. Kävi kuitenkin ilmi, ettei kirjassakaan kerrottu, mihin tuo mekanismi liittyy. Herää kysymys, mitä väliä on valkuaisainesynteesin hallinnalla, ellei se kiinnity millään tavalla tähän maailmaan ja johonkin isompaan kokonaisuuteen. Ilmiöpohjainen oppiminen voi nyt tuntua vielä vähän hörhöjen hommalta, mutta kokonaisuuksien hallitseminen vielä joku päivä rules, uskokaa pois

Taru

PS. Istun tällä hetkellä vielä seminaarissa ja vaikken diginatiivi olekaan (niistäkin on täällä tänään ollut puhetta), niin bloggaan silti täältä lennossa. Ei ole muuten helppoa lingvistille ja pilkunviilaajalle, mutta olen ottanut omakohtaiseksi oppimistehtäväkseni keskeneräisyyden sietämisen (siitäkin on täällä ollut puhetta).

Nettilukio on mukana kansainvälisessä EU-hankkeessa nimeltä te@ch.us Eilen oli meidän vuoromme järjestää webinaari, jonka aiheeksi oli sovittu Twitter. Vastasimme tällä kertaa sekä sisällöstä että tekniikasta. Toinen puhujista oli vanha työkaverini Ville Venäläinen ja toisen, Esa Kukkasniemen, olin bongannut joulukuussa Virtuaaliopetuksen päivillä Helsingissä. Satuin siellä kuulemaan hänen esityksensä siitä, miten hän itse Jokikunnan koulun rehtorina käyttää työssään Twitteriä. Tästä webinaaristakin sovimme sittemmin tarkemmin – missäs muualla kuin Twitterissä.

En ole itse ollut (tähän mennessä…) kovinkaan aktiivinen Twitterin käyttäjä. Tiedän myös, että Twitter aika lailla jakaa mielipiteitä myös sosiaalisen median aktiivikäyttäjien keskuudessa. Tällä viikolla olen kuitenkin harrastanut tviittaamista vähän enemmän. Osallistun parhaillaan myös sosiaalisen median peruskurssille yhdessä nettilukiolaisten kanssa ja sitäkin kautta on tullut tviittailtua ja seurattua muiden visertelyä. (On muuten älyttömän kivaa olla kurssilla yhtä lailla oppimassa kuin muutkin opiskelijat!) Saa nähdä, jääkö tviittailu jatkossa vähemmälle vai jäänkö (siihenkin!) koukkuun. Niin tai näin, tällä viikolla olen taas kerran huomannut miten hyvältä tuntuu tulla kuulluksi, huomatuksi ja mainituksi. Välineellä ei niin väliä, tärkeää että joku huomaa ja jotakuta kiinnostaa.

Keskiviikon webinaarissa oli kiva fiilis. Kaksi herrasmiestä, Ville ja Esa, kertoivat mistä Twitterissä oikein on kyse. Herrojen puheen aikana webinaarin chatissa kävi pöhinä. Kommentteja ja kysymyksiä esitettiin – ja aika moneen vastattiinkin. Tunnelma oli kuin Euroviisuissa ikään, sillä osallistujia oli Suomen lisäksi ainakin Saksasta, Briteistä, Belgiasta, Kreikasta, Ranskasta, Liettuasta, Romaniasta ja Unkarista. Niin ja Turusta Webinaarin tallenteen voi käydä kurkkaamassa linkin takaa milloin vain.

Taru (Twitterissä @tarukekkonen)

Tulevaisuus haastoi oppimisen Jyväskylässä viime viikon lopulla. Olin mukana tuon nimisessä seminaarissa, jossa oli paljon viisasta puhetta, vahvaa yhteishenkeä ja hyvää tarkoitusta. Tekoihin ei vielä juuri päästy, mutta toivottavasti ne seuraavat pian perässä.

Seminaariyleisön joukossa istui runsaasti opettajia, rehtoreita ja sivistystoimen johtajia. Kaikki tuntuivat olevan vahvasti sitä mieltä, että koulu muuttuu koska sen on pakko. Virallisessa ohjelmassa nostettiin melko vahvasti esille näkemys koulun jäykkyydestä ja vanhanaikaisuudesta. Oltiin sitä mieltä, että koulun toiminnassa oppilaan etu jää liian usein opettajien ja hallinnon jalkoihin. Opetetaan vanhan mallin mukaan, koska se on helpompaa ja kun ne vanhat kalvotkin ovat jo olemassa. Suljetaan silmät siltä muutokselta, joka koulun ulkopuolella on käynnissä. Valmistetaan oppilaita maailmaan, jota ei enää ole. Tämä kaikki on varmasti ihan totta. Toisenlaisiakin totuuksia kuului kuitenkin useammassakin kahvipöytäkeskustelussa. Niiden mukaan monessa koulussa ja monessa luokassa osataan kuunnella oppijan tarpeita ja toimitaan jo oppijan edun ja oppimisen ehdoilla.

Itselleni jäi seminaarin jälkeen päällimmäisenä mieleen pyörimään pohdinnat 2000-luvun taidoista. Jos ja kun koulun tehtävä on valmistaa oppijoita pärjäämään ympäröivässä yhteiskunnassa, niin olisi kai melko lailla järkeenkäypää ihan oikeastikin miettiä, millaisia taitoja tarvitsemme voidaksemme toimia täysipainoisesti ja aktiivisesti nyt ja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä  – ihan koko 2000-lukua en itse arvaisi sentään mennä ennustamaan.

Alla muutamia omia poimintojani 2000-luvun taidoista, jotka nousivat esille seminaarin esityksissä, workshopeissa, kahvipöydässä ja baaritiskillä:
- yhteistyötaidot
- ilmaisun taidot
- kyky sietää epävarmuutta ja keskeneräisyyttä
- kyky hahmottaa kokonaisuuksia
- yleissivistys
- sosiaaliset taidot, vuorovaikutustaidot
- kokeilunhalu, uteliaisuus
- oppimisen taidot, tiedonhakutaidot, tiedonkäsittelytaidot

Ilokseni huomaan, että aika monia yllä mainituista taidoista treenataan jo hiki päässä ilmiöpohjaisessa oppimisessa. Otavan Opistolla on juuri käynnistynyt seuraavan oppimisympäristömme suunnittelu. Mitäs jos viritettäisiin se palvelemaan 2000-luvulla tarvittavien taitojen ja kykyjen vahvistamista? Aloitettaisiin suunnittelu siitä näkökulmasta? Ja kutsuttaisiin opiskelijat mukaan, oikeasti osallistumaan? Opiskelijoita kannattaa nimittäin kuunnella, se tuli todettua Jyväskylän semmassakin.

Taru

Mitä monimutkaisemmaksi maailma muuttuu, sitä tärkeämpää on suunnistamisen taito. Saksan Bremenissä sijaitseva Übersee-museo haluaa antaa kävijöilleen apuvälineitä suunnistamiseen. Museo tarjoilee karttoja ja kompasseja isojen, koko maailmaa liikuttavien kokonaisuuksien tai teemojen kautta. Näyttelyn järjestäjien mielestä maailmaa – ja myös omaan arkeen vaikuttavia asioita – on helpompi ymmärtää, kun tuntee ajankohtaisten isojen teemojen tieteellisiä taustoja ja ymmärtää asioiden välisiä suhteita. Museossa kävijästä tulee tutkija ja aktiivinen toimija, joka pääsee näyttelyn kautta globaalien teemojen jäljille. Bremeniläisten mielestä tällaisia koko maailmaa ja useimpien meidän arkeamme mullistavia ilmiöitä ovat

• ilmastonmuutos
• viestintä
• sukupuoli(suus)
• aika
• ihmisoikeudet
• muuttoliike
• maailmantalous.

Museon näyttely avaa kaikkiin näihin seitsemään ilmiöön useita eri näkökulmia eikä tutkimusmatkalla rakenneta raja-aitoja eri tieteenalojen välille. Kuulostaa melko lailla ilmiöpohjaiselta oppimiselta, eikö totta?

Yllä oli bremeniläisten top7-ilmiölista. Mitkä ilmiöt sinä haluaisit nostaa ensi vuonna tutkittavien listalle? Keskustelu tulevista ilmiöistä on käynnistynyt ilmiöpohjaisen oppimisen ympäristössä, nyt ehdit ideointiin vielä hyvin mukaan!

Taru

Sain puhelun, jossa minulta pyydettiin puheenvuoroa yrittäjyyskasvatuksen seminaariin. Puhelun alussa olin aivan varma, että soittaja oli erehtynyt numerosta. Eihän minulla ole minkäänlaista kokemusta yrittäjyyskasvatuksesta. Tai niinhän minä luulin. En ole koskaan vetänyt yhtään yrittäjyyskurssia enkä perustanut opiskelijoiden kanssa harjoitusyritystä, oikeasta yrityksestä puhumattakaan. Edes kioskia en ole koulussa pyörittänyt. Hetken aikaa juteltuani huomasin kuitenkin, että yrittäjyyskasvatus on paljon muutakin ja että nettilukion toimintatapa nimenomaan tukee yrittäjämäistä ajattelua ja toimintaa. Sain kuulla yrittäjyyspedagogiikasta ja siitä miten soittajan edustamassa hankkeessa opettajia on rohkaistu heittäytymään yrittäjämäiseen toimintakulttuuriin ja luopumaan liiallisesta suunnitelmallisuudesta. Yrittäjyyspedagogiikkaan kuuluu olennaisena osana myös se, että opiskelijoille annetaan tilaa aktiiviseen toimintaan. Tällä pyritään siihen, että tulevaisuuden työntekijät (ja yrittäjät) oppivat ottamaan vastuun omasta tekemisestään, ovat aktiivisia, luovia ja innovatiivisia, sietävät stressiä paremmin ja heillä on valmiuksia toimia jatkuvassa muutoksessa.

Nettilukiota alusta saakka ohjanneet kaksi keskeistä periaatetta, avoimuus ja luottamus, tähtäävät juuri tähän. En vain ollut älynnyt että toteutamme samalla yrittäjyyskasvatusta. Myös nettilukion kolme kattausta (non-stop-kurssit, ryhmäkurssit ja ilmiöpohjainen oppiminen) tukevat nimenomaan tällaisia valmiuksia. Varsinkin ilmiöpohjaisessa oppimisessa oppija on keskiössä. Hän saa itse lähteä tutkimaan sitä, mikä eniten sytyttää. Oppija myös valitsee omat työtapansa itse. Kun opiskelu vielä tapahtuu avoimessa ja julkisessa ympäristössä, jossa hyödynnetään sosiaalisen median palveluja, hän toden totta joutuu sietämään epävarmuutta ja keskeneräisyyttä. Aktiivisuutta ja vastuunottoakin tarvitaan, sillä mitään ei saa valmiiksi tarjoiltuna.

Kutkuttavaa tässä on myös se, että opettaja on monessa suhteessa täysin samalla viivalla opiskelijan kanssa. Jos ei ole opiskelija tottunut keskeneräisten asioiden esittämiseen, niin ei ole sitä tehnyt opettajakaan. Opiskelijat ovat perinteisesti viilanneet tuotoksiaan ja esityksiään ja ajatuksiaan viimeiseen saakka, koska heidät on arvioitu ja arvosanoitettu niiden mukaisesti. Opettaja taas on edustanut tietämystä ja auktoriteettia ja häneltä on perinteisesti odotettu melko valmiiksi pureksittua informaatiota. Sosiaalisessa mediassa molemmilla onkin yhtäkkiä lupa olla keskeneräinen. Puolivalmisteita on lupa asettaa tarjolle. Ajatuksen raakileet, idut ja aihiot ovat somessa käypää tavaraa. Pieneen ajatuksen alkuun voi joku tarttua ja viedä sitä askelen eteenpäin. Joku kolmas puolestaan jalostaa sitä pikkuisen eteenpäin ja lopulta todennäköisesti päädytään johonkin sellaiseen, jota kukaan ei olisi osannut ennustaa ja johon kukaan ei olisi yksin yltänyt. Ihan helppoa tähän junaan hyppääminen ei kuitenkaan ole. Rohkeutta ja heittäytymistä se ainakin vaatii. Vaan on se niin mukavaa ja palkitsevaa, kun on kyytiin uskaltautunut hyppäämään.

Seminaarikin meni hyvin. Heittäytyminen kannatti. Huomasin puhuvani ihan oikealle kohdeyleisölle ja tunsin, että hekin saivat uusia ideoita ja uutta virtaa työhönsä. Ei ollut turha reissu sekään. Tuntui hyvältä huomata, että omasta työstä voi ammentaa jotakin hyvää myös sellaiselle kohderyhmälle, jota en olisi itse ikinä tullut ajatelleeksi. Seminaarin nimi oli Sosiaalisesta mediasta potkua yrittäjyyskasvatukseen ja oma otsikkoni Sosiaalisen median kyytiin hyppääminen edellyttää opettajalta heittäytymistä ja riskinottoa, case Otavan Opiston nettilukio

Taru