Opet

Viimeisten viikkojen aikana olen usein palannut ajatuksissani erääseen pakkaspäivään kevättalvella 2009.  Ajatuksissani kävelen pitkin entisen kotikaupunkini jäisiä katuja yhdessä kuvauskaverini kanssa. Etsimme ympäristöjä, joissa haluamme tulla kuvatuiksi ja nähdyiksi. Välillä pysähdymme kuvaamaan toisiamme ja ennen kaikkea toistemme ehdoilla. Vaikka kuvattavana oleminen tuntuukin aluksi hieman epämukavalta, alkaa koko ajan tuntua yhä miellyttävämmältä. Pian katson suoraan kameran linssiin ja se tuntuu hyvältä. Kuvausretkemme edetessä kuvaustahti nopeutuu ja juoksemme vuorotellen sekä kameran eteen että taakse. Emme havainnoi ohikulkevia ihmisiä tai märkiä lahkeita – olemme läsnä siinä hetkessä. Kuvat kehitykseen vietyämme huomaamme myös eväsleipien olevan syömättä ja kahvin juomatta.

Kyseinen päivä liittyi voimauttavan valokuvauksen kurssiin. Muun muassa luminen talvimaisema on palauttanut kyseisen kuvausretken mieleeni viimeisten viikkojen aikana. Kuinka kauniita kuvausympäristöjä luonto tällä hetkellä tarjoaakin! Kuvausretki piirtyi mieleeni myös nähdessäni opistolla innokkaita voimauttavan valokuvauksen kurssin opiskelijoita.

Kuvausretki tuli mieleeni myös katsoessani YLE:n 10 uutta käskyä-ohjelmaa (esitetty 5.1.2009). Kyseisessä ohjelmassa pohditaan suomalaista arvomaailmaa ja tällä kertaa aiheena oli muun muassa nähdyksi tuleminen sosiaalisessa mediassa. Ohjelmassa tarkasteltiin esimerkiksi Facebookin status-päivityksiä itsen ja oman arjen näkyväksi tekemisenä.  Vastaavasti myös voimauttavan valokuvauksen keskeisenä elementtinä on nähdyksi tuleminen sekä itsen ja oman arjen näkyväksi tekeminen.

10 uutta käskyä-ohjelmassa nähdyksi tulemisen ajatukseen yhdistettiin myös läsnäolon merkitys – pelkkä tavoitettavissa oleminen ei riitä, vaan tarvitaan myös läsnäoloa. Läsnäolo oli varmasti myös edellä kuvaamani kuvausretken onnistumisen ehdoton edellytys. Olisi varmasti ollut vaikeampaa olla kuvattavana, mikäli minulla ei olisi ollut tunnetta kuvauskaverini vahvasta läsnäolosta. Hän välitti läsnäoloaan kuuntelemalla minua ja pyrkimällä kuvaamaan minua juuri siten, kuin itse halusin tulla nähdyksi. Vastaavalla tavalla pyrin myös itse kuvatessani luomaan turvallisen ja luotettavan tunnelman. Läsnäolo ei kuitenkaan ole vain kuuntelemista, vaan esimerkiksi kuvauskaverini esittämät kysymykset ja kannustukset olivat hyvin merkityksiä.

10 uutta käskyä-ohjelmassa esitettiin, ettei sosiaalinen media mahdollista läsnäoloa. Kuitenkin väittäisin, että ohjelmassa muodostettu uusi  käsky ”Ole läsnä” ei rajoitu pelkästään kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Myös verkossa voidaan ja tulee olla läsnä.

Sanna

Tällä viikolla on kuulunut hyviä uutisia monesta ilmansuunnasta. Ensin sain viestin, jossa pari vuotta sitten nettilukiosta valmistunut opiskelija kertoi ostaneensa menolipun Riikaan. Hän aloittaa lääketieteen opinnot Riikan yliopistossa ihan näinä päivinä. Kirjoitimme rehtori-Kaisan kanssa hänelle aiemmin syksyllä suosituskirjeen yliopistoon. En tiedä miten paljon suositus painoi vai painoiko valinnassa ollenkaan, mutta tuskin siitä ainakaan haittaa oli kun kerroimme kuinka hän oli itsenäisesti ja vastuullisesti hoitanut lukio-opintonsa verkossa ja puhtaasti etäopintoina toiselta puolelta Suomea.

Samalla viikolla varmistui, että kaksi nettilukiolaista sai lukion oppimääränsä suoritettua. Kirjoitukset heillä molemmilla on jo aiemmin tehtynä ja valmiina, joten pääsemme paitsi kirjoittamaan heille päättötodistukset myös tilaamaan heille ylioppilastutkintolautakunnassa heitä odottavat yo-tutkintotodistukset. Toinen todistuskuori matkaa Otavasta länteen ja toinen itään. Pian vietetään valmistujaisjuhlia täältä Savosta katsottuna maailman kahdella äärilaidalla, Meksikossa ja Bangladeshissa.

Olen joskus harmitellut omassa työssäni sitä, että missään vaiheessa vuotta ei tule sellaista pysähtymisen hetkeä, jolloin tuntisi jotakin tulleen valmiiksi. Perinteisessä lukiossa sellainen hetki on varmaankin kevään lakkiaisjuhlassa. Opiskelijat valmistuvat ja lähtevät jatkamaan elämäänsä eri suuntiin, opettajilla koittaa hyvin ansaittu kesäloma. Meillä nettilukiossa sen sijaan seuraavana maanantaina duuni jatkuu ihan niin kuin lakkiaislauantaihinkin saakka. Lukuvuosia tai jaksoja ei meillä tunneta, ja uusia opiskelijoita otetaankin sisään ja opintojaan jatkavia ohjataan kuten ennenkin. Non-stop-kurssit pyörivät ja portfolioita arvioidaan. Tosi hienoa tässä työssä kuitenkin on juuri se, että voimme näin joustavasti palvella erilaisia ja eritahtisia oppimisen tarpeita. Parasta tässä työssä on nähdä toisten onnistuminen. Ja ihan kaikkein parasta parhautta on se, kun huomaa että on itse – vaikka sitten miten pienellä osuudella – ollut mukana rakentamassa sitä onnistumista. Olenkin nyt harmittelun sijaan päättänyt ottaa ilon irti kaikista valmistumisista ja muista pienemmistä onnistumisista pitkin kalenterivuotta. Olenhan sentään onnekas, kun voin viettää kevätjuhlia vaikka keskellä tammikuuta.

Taru

Osallistuin joulun alla Otavan Opiston verkkoväen ensimmäisiin, jo ennen toteutumistaan  perinteeksi muodostuneisiin legendaarisiin virtuaalisiin pikkujouluihin.

Ajatuksenamme oli kokeilla, saisimmeko porukalla rakennettua pikkujoulutapahtuman, joka olisi elämys sekä lähi- että etäosallistujille. Tapahtuma toteutettiin virtuaalikonferenssiohjelmassa (ACP), joka oli useimmille nettiopiskelijoillemme kautta ennestään tuttu. Tapahtumaa suunniteltiin nettilukion ja nettiperuskoululaisten keskustelualueella Muikku-opiskeluympäristössä. Kyselimme opiskelijoilta, mitä pikkujouluissa vähintäänkin pitää olla. Yksimielisyys vallitsi siitä, että ainakin joulupukki pitää olla, samoin joululauluja yhdessä laulettuna sekä jokin kilpailu, peli tai leikki. Ja sitähän sitä saa mitä tilaa, kaikkia näitä elementtejä meillä toden totta oli.

Tapahtumaa hehkutettiin etukäteen Muikun keskustelualueella, ajankohtaisjulkaisussa ja sähköpostilistoilla. Tekipä lehtori-Koponen siitä mainosvideonkin.  H-hetken lähestyessä Otavan Opiston juhlasaliin alkoi valua porukkaa samaan aikaan kuin ACPn huoneeseenkin. Paikan päällä juhlijoita oli kymmenkunta ja verkossa tuplaten sama määrä. Glögejä lämmiteltiin ympäri Suomen maan (kutsussa oli ollut maininta OGM eli omat glögit mukaan) ja lahjoja mietittiin kuumeisesti. Tällä kertaa ei tarvinnut rajata pikkujoululahjan arvoa viiteen euroon, sillä virtuaalinen lahja sai maksaa vaikka biljardin.

Juhlan aikana Otavan Opiston iso paja (vai oliko se iso sali) lähetti suoraa lähetystä eli ääntä ja kuvaa verkkoväelle. Etäosallistujat osallistuivat chatin kautta. Opiston ATK-tuki toimi jälleen kerran täyden palvelun periaatteella, sillä samalla työtilauksella saimme paikalle sekä teknisen tuen että joulupukin yhden ja saman hiippalakin alla.

Juhlan aikana kohotimme glögimaljan paitsi pikkujoululle myös muutamaa päivää aiemmin nettilukiosta valmistuneelle ylioppilaalle, joka osallistui pikkujouluumme Pohjanmaalta käsin. Pictionary-typpisessä kuva-arvoituskisassa opettajat piirsivät ACP:n valkotaululle kuvia, ja etäosallistujat saivat chatissa arvata mitä joululaulua kulloinkin vuorossa ollut opettaja koetti piirtää. Yleisö osallistui innokkaasti ja chatti raikui arvauksista. Nopeimmat arvaukset näkyivät chatissa jo ennen kuin piirtäjä oli ehtinyt aloittaakaan. Joululaulukaraokessa tehtiin myös yksi ennätys, sillä Otavan Opiston opettajat eivät olleet koskaan aiemmin laulaneet yhtä surkeasti julkisessa tilaisuudessa. Saattaa olla että joko nauru tai myötähäpeä esti useimpia etäosallistujia osallistumasta laulamiseen. Kuuleman mukaan kuitenkin ainakin joissakin opiskelijoiden perheissä lapset lauloivat mukana. Ja laulamalla joka tapauksessa saatiin pukki paikalle. Pukki ei tällä kertaa jakanut lahjoja vaan kyseli lahjoja. Jokainen oli saanut etukäteen miettiä, millaisen lahjan halusi muulle porukalle lahjoittaa. Saimme kaikki runsain mitoin ainakin aikaa, onnellisuutta, pakkasta ja lunta sekä MAOLin taulukot.

Osallistujia oli pyydetty lähettämään ennen juhlaa ja sen aikana tunnelmakuvia itsestään ja paikoista, joissa he juhlaa viettivät. Kuvia kertyi kuvablogiin mukavasti ja pääsimme yhdessä arvailemaan, kuka missäkin kuvassa oli. Kasvokkain emme ole useimpia opiskelijoitamme tavanneetkaan. Juhlijoiden tunnelmat välittyivät kuvien kautta hienosti.

Itselleni jäi virtuaalipikkujoulusta hyvä maku suuhun. Paikan päällä isossa salissa oli rento ja mukava fiilis ja uskoisin ainakin osan siitä välittyneen myös verkkoon. Eikä pikkujoulu olisi ollut mitään ilman etäosallistujia. Jälkipeliä on pelattu Muikun keskustelualueella ja ainakin sen mukaan myös etäosallistujilla oli ollut hauskaa. Itselleni jäi sellainen tunne, että juhla oli yhdessä rakennettu ja yhdessä koettu.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin

Taru

Otavan Opiston entinen opettaja ja nykyinen tutori päättää lähteä opiskelemaan tiedottajaopintoja vapaansivistystyön opiskelijana Opiston uudessa ilmiöpohjaisen oppimisen projektissa. Äkkinäisempi saattaisi kuvitella, että käsissä on herkästi syttyvän cocktailin ainekset. Mutta leppoisan luonteenlaatuni tuntien Opiston väki ei ole huolissaan.

Miksi lähdin mukaan tiedottajaopintoihin? Virallinen syy oli luonnollisesti se, että halusin oppia tiedottamista. Mutta oli minulla muutakin mielessäni. Olin jo pidemmän aikaa yrittänyt saada otetta ilmiöpohjaisesta oppimisesta, mutta aina se luiskahti käsistäni kuin liukas saippua. Tiedottajaopintojen avulla ajattelin puikahtaa salaa ilmiöiden ytimeen ja selvittää niiden mysteerin. Opiston suopean suhtautumisen syynä oli luonnollisesti halu tukea erilaisten ihmisten oppimista. Eikä ajatus ilmaisesta työvoimastakaan tuntunut mitenkään vastenmieliseltä.

Opiskelijan rooliin hyppääminen on avartava kokemus. Yhtäkkiä onkin niin paljon epäselvää. Mitä minun pitää tehdä? Mistä löytyy tietoa? Keneltä voin kysyä? Ja kamalaa, miten nololta kysyminen tuntuu! Olen sen useasti opiskelijan suusta kuullut ja aina vähätellyt.

Kateeksi ei käy ohjaajaamme. Aika lailla kylmiltään on taidettu hänetkin tänne viskata. Pian hän kuitenkin ottaa tilanteen haltuun ja alkaa varmoin ottein ohjata meitä eteenpäin. Ei ympärillä oleva kaaoskaan haittaa, kun sitä ei näe. Ohjaaja osoittaa taskulampulla seuraavaan kohteeseen, me katsomme valokeilaan ja kuljemme sitä kohti. Nojaudun taaksepäin ja nautiskelen opastetusta kiertoajelusta kirjoittamisen ihmemaassa.

Tiedottaminen tuntuu selkeältä. Kerrot vain mitä on tapahtunut. Mutta entä sitten, kun ei ole mitään kerrottavaa? Silloin valkenee tiedottamisen mahdollisuudet. Voit valita mitä kerrot ja miten. Tiedottaja luo yhdenlaisen todellisuuden tapahtumista ja välittää sen eteenpäin. Ajatus on yhtä aikaa kiehtova ja pelottava. Sanassa on voimaa. Kirjoittajalla on valtaa. Mustan voi saada näyttämään valkoiselta valehtelematta lainkaan.

Tarinan kirjoittaminen ahdistaa. Olet lukemattomien mahdollisuuksien viidakossa. Yhden kappaleen kirjoittamiseen menee kaksi tuntia. Miten kukaan voi elättää itsensä kirjoittamalla? Ja säilyttää mielenterveytensä?

Nettikeskustelut ovat olennainen osa ilmiötyöskentelyä. Keskusteluun on kuitenkin vielä pitkä matka. Vuorovaikutusta ei synny. Kiinnostaako ketään? Kuunteleeko kukaan? Kirjallinen viestintä on tuskallista. Jokaisen sanan voi tulkita. Mikä on kirjoittajan vastuu? Entä lukijan?

Kirjoittamisesta löytyy yksi matemaattiselle luonteelle sopiva osa-alue, pilkunviilaaminen. Sääntöjen noudattaminen ei matemaatikoille tuota ongelmia. Näin tuskin tullaan kirjailijaksi. Mutta ehkä paremmaksi kirjoittajaksi kuitenkin. Tai vaarallisemmaksi.

Huojentunein mielin palaan matematiikan pariin. Matematiikka on yksiselitetteistä ja arvovapaata. Ongelmiin löytyy oikea ratkaisu. Ei tarvitse etsiä olemattomia rivien väleistä. Yhtälö on joko tosi tai epätosi, ei koskaan mitään siltä väliltä.

Mutta ne ilmiöt. En löytynyt vastauksia, uusia kysymyksiä sitäkin enemmän. Nekin kysymykset taidan unohtaa hetkeksi. Palaan töihin, joista saa myös rahallista korvausta. Helpotuksen huokaukset Otavan suunnasta kantautuvat tänne asti.

Opettaja-lehden syyskuussa tekemä selvitys kertoo, että yli puolet kaikista Suomen opettajista on Facebookissa, ja heistä 40 prosenttia hyväksyy oppilaita kavereikseen. Opettajien suhtautuminen oppilaiden kaveripyyntöihin vaihtelee maantieteellisesti ja iän mukaan. Eniten kaveripyyntöjä satelee miesopettajille, ja nihkeimmin niitä hyväksyvät rehtorit. .

Lehden tuoreimman numeron pääkirjoituksessa kerrotaan aluksi, että ”Facebookin periaate ja suosion salaisuus on yksinkertainen. Se mahdollistaa kätevän ja nopean yhteydenpidon käyttäjänsä ja tämän kaverijoukon kesken.” Yhdessä lauseessa tuodaan FBn edut ja mahdollisuudet hyvin esille. Tuon lauseen jälkeen pääkirjoitus siirtyy kuitenkin käsittelemään sitä, millaisia ongelmia ja uhkia opettajan ja oppilaan FB-kaveruus tuo tullessaan. Uhkiksi mainitaan mm. se, että jos opettaja hyväksyy kaverikseen alaikäisen toista sukupuolta olevan oppilaan ja hänen kirjallinen Facebook-viestinsä  irrotetaan asiayhteydestään ja tulkitaan siitä poikkeavalla tavalla, sopivuuden rajat voivat olla koetuksella. Ymmärrän tämän hyvin. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miten FBssä kirjoitettu asiayhteydestään irrotettu viesti poikkeaisi mistä tahansa muusta viestistä, joka on irrotettu asiayhteydestään. Sama pätee mielestäni kenen tahansa tekstistä, kirjeestä, kirjasta, sähköpostiviestistä tai vaikka luennosta irrotettuun tekstinpätkään. Puheesta puhumattakaan.

Muina uhkina kirjoitus mainitsee oppilaiden tasavertaisen kohtelun vaarantumisen ja opettajien salassapitovelvollisuuden rikkomisen. Toisaalla samaisessa lehdessä pohditaan samoja teemoja ja kysytään kuinka opettaja voi arvioida oppilasta puolueettomasti, jos ottaa hänet kaverikseen netissä. Tasavertaisuusasia on mielestäni opettajan(kin) työssä ehdottoman tärkeä asia. Itse en kuitenkaan  oikein jaksa uskoa siihen, että oppilaat joutuisivat Facebook-kaveruuden takia epätasavertaiseen asemaan opettajan silmissä. Jos näin olisi, ei opettaja voisi kuunnella vaikkapa välitunnilla, kun joku oppilas kertoo omia asioitaan opelle, olivat ne sitten iloja tai suruja. Ikään kuin opettajuus olisi jotenkin erillinen asia, joka ei olisi mitenkään kytköksissä tähän meitä (koulua) ympäröivään todelliseen maailmaan, jossa oppilaammekin elävät. Minun mielestäni pitää voida luottaa opettajan ammattitaitoon tällaisessa perusasiassa. Sitä paitsi minun ymmärtääkseni opettaja arvioi oppilaan osaamista, oppimista ja kehittymistä eikä oppilasta itseään. Ei siinä paina Facebookissa heitetty läppä sen enempää kuin välitunnilla tai ruokakaupan jonossakaan kuullut asiat.

Se että Facebookista puhuttaessa koetaan opettajien salassapitovelvollisuuden vaarantuvan, on mielestäni jo aika extremeä. Ihan oikeasti, kuka opettaja huutelee oppilaiden luottamuksellisia asioita Facebookissa tai millään muullakaan kanavalla verkossa? Verkkoelämä on meille kaikille toki vielä uutta ja siinä on paljon opettelemista. Joskus verkossa voi myös syntyä mielikuva siitä, että puhutaan pienessä piirissä ja että siellä voi puhua myös luottamuksellisista asioista. Aina ei edes tiedetä, missä kaikkialla ja kenelle viesti näkyy. Tässä suhteessa tarvitsemme kieltämättä vielä lisää tietämystä ja tietoisuutta. Silti väittäisin, että vastuulliset opettajat eivät huutele salassapitovelvollisuuden alaisia oppilasasioitaan sen enempää Facebookissa kuin vaikkapa torikahvilan pöydässäkään. Ei se Facebook ole yhtään sen kummempi paikka kuin mikään muukaan julkinen paikka.

Minulla ei ole mitään henkilökohtaista syytä puolustaa Facebookia, itse en edes jaksa kiinnostua siitä, mikä Muumilaakson hahmo olisin. En myöskään saa minkäänlaisia kiksejä FB-kavereideni heittämisestä turskalla tai millään muullakaan virtuaaliesineellä.  Sen sijaan mietin sitä, mitä tapahtuisi, jos jatkettaisiinkin siitä ajatuksesta, jolla Opettaja-lehden pääkirjoitus alkoi. Mietittäisiinkin sitä, miten niinkin ”kätevä ja nopea yhteydenpitoväline” kuin Facebook voisi palvella opetusta ja oppimista. Jos se on oppilaille luonteva paikka viestiä ja toimia, eikö voitaisikin miettiä ennemmin sitä, mikä lisäarvo sillä (Facebookilla tai jollakin muulla sosiaalisen median palvelulla) voisi olla oppimisen tukena sen sijaan, että keskityttäisiin pohtimaan kaikkia mahdollisia mörköjä, joita siellä luuraa. Luotettaisiinkin siihen, että sekä opettajat että oppilaat osaavat käyttää omaa maalaisjärkeään ja siihen, että he pohjimmiltaan kunnioittavat ja arvostavat toisiaan ihmisinä ja myös toimivat sen mukaisesti.

Taru

Olen aloittanut uuden harrastuksen. Ehkä. Vielä en ole ihan täysin vakuuttunut siitä, onko laji omani vai ei.

Olen käynyt nyt kaksi kertaa joogassa.  Olen keskittynyt, hengittänyt, venynyt, rentoutunut, tyhjentänyt pään kiireestä ja tekemättömistä töistä. Ja tehnyt sitä ihan täysillä.  Kahtena iltana puolentoista tunnin ajan. Liikun ja urheilen suhteellisen paljon ja suhteellisen säännöllisesti. Tähän saakka olen kuitenkin ollut sitä mieltä, että koska aikani on kovin arvokasta ja koska minulla on sitä huomattavasti vähemmän kuin muilla ihmisillä, tulee minun harrastaakin tehokkaasti.  Siten myös urheilusta pitää ottaa kaikki irti. Onhan silkkaa ajan tuhlausta, jos syke ei harrastukseen sijoitettuna aikana ole vähintään kolmetuhatta ja hiki virtaa.

Samaan aikaan muistin kuitenkin, miten vuosi sitten julkisesti lupasin opetella luopumisen jaloa taitoa.  Päätin siis kokeilla, osaisinko luopua myös tehokkuusajattelusta edes kerran viikossa ja puolentoista tunnin ajaksi kerrallaan. Ensimmäisellä kerralla jännitti. En tuntenut ketään enkä edes tiennyt, mitä varusteita olisi pitänyt olla mukana. Olin vähän niinkuin ekaluokkalaiset, jotka eivät oikein tiedä, millaisia odotuksia opella on ja mitä pitäisi ehkä jo osata ja tietää ja älytä. Olin myös satavarma siitä, etten kykene jättämään työ- tai kotiasioita mielestäni.  Kuvittelin, että sitten kun pysähdyn, tekemättömät työt vasta pääsevätkin rauhassa jylläämään päässäni. Ajattelin, ettei minulla ole kärsivällisyyttä pysähtyä ja jäädä paikoilleni, että vilkuilen kelloa vähän väliä ja mietin koska pääsen taas toimimaan ja tuottamaan jotakin. Pian tunnin alettua huomasin olleeni täysin väärässä. Pari kertaa joku työhön liittyvä asia yritti kurkistaa pääni sisään, mutta häipyi pian jonnekin takavasemmalle. Ainakin ensimmäisillä kerroilla on pitänyt keskittyä jo pelkästään oikeanlaiseen hengittämiseen niin paljon, ettei muille murheille kerta kaikkiaan ole ollut tilaa. Olen myös yllättänyt itseni loppurentoutuksessa totaalisesti. En olisi ikinä kuvitellut, että pystyn sillä tavoin ajatuksen voimalla rentouttamaan lihakseni jumppasalin lattialla maatessani. Hyvä että olen lopuksi saanut itseni kammettua sieltä ylös ja ulos. Tänään oli lähellä etten nukahtanut siihen keskelle salia.

Vielä en tiedä, tuleeko joogasta minun lajini vai ei. Nämä pari ensimmäistä kertaa kuitenkin jo opettivat sen, että en tähän ikään vielä ole oppinut tuntemaan itseäni. Koetan kyllä sitkeästi kertoa itselleni tarinaa siitä, millainen olen. Mihin pystyn ja mihin en. Mikä on minua varten ja mikä ei. Nyt siis vain hieman heittäytymistä, kyseenalaistamista ja kokeilemista peliin, niin saatan alkaa kertoa itsestäni ja itselleni ihan toisenlaisia tarinoita kuin aikaisemmin.

Huomenna kuitenkin sählyyn ja viikon päästä ehkä taas joogaan. Molemmat näyttäisivät olevan hyviä keinoja pään tyhjentämiseen. Ja sitä tyhjennystä minä näköjään alan tarvita. Tunnustetaan nyt sekin.

Taru

Lueskelin eilen erästä kirjaa jossa korostettiin avoimen kommunikoinnin merkitystä, erityisesti dialogin tärkeyttä. Dialogi tässä yhteydessä tarkoittaa sellaista keskustelua jossa ihmiset ajattelevat yhdessä ja ihmisten välistä suhdetta kuvastaa luottamuksellisuus.

Dialogissa ihmisten täytyy haluta ja kyetä luopumaan omasta varmuudestaan (”minä tiedän nämä jutut”) ja pyrkimys aitoon kuunteluun ja ymmärtämiseen ovat olleellisia. Dialogiin ei kuulu sen kaltaiset kommentit kuin: “joo, tuota nyt mietittiin jo vuosia sitten”, “ai, etkö sitä tiedä, sehän on ihan perusasia” tai “juu, ihan kiva idea, mutta mennään jo seuraavaan”.

Dialogissa pyritään luomaan uusia näkökulmia ja ihmetellään itsestäänselvyyksiä. Asiat näyttäytyvät monitahoisina ja usein monimutkaisina. Toisin kuin väittelyssä, argmentit eivät kilpaile keskenään. Dialogiin uskaltautuminen voi avata tien itsensä tutkiskeluun, koska se edellyttää omien kokeemusten jakamista ja puhe suuntautuukin voimakkaasti myös itselle.

Kirja jota luin, käsitteli lähinnä kasvokkain tapahtuvaa kommunikointia ja kosketti työyhteisöjä. Varmaan verkossakin voidaan kuitenkin myös pyrkiä dialogiin ja tätä voisi harjoitella opiskelussa. Jäinkin miettimään, että mitkä asiat nettilukiossa opiskelevien ja siellä opettavien mielestä voisivat edistää ja toisaalta hankaloittaa dialogin syntymistä? Olisi mukava kuulla ihmisten kokemuksia. Kommentoikaa

Mari

Istuin viime viikolla kaksi päivää Tulevaisuuden tutkimuksen seuran järjestämässä seminaarissa, jonka aiheena oli Arki ja tulevaisuuden työ. Puheenvuoroissa availtiin näkymiä muiden muassa siihen, millainen työelämä meitä tulevaisuudessa odottaa, millaisia ovat tulevaisuuden ammatit sekä millaista on hyvä ja mielekäs työ. Istuin seminaarissa, otin vastaan, kirjoitin muistiin, imin itseeni uusia näkemyksiä ja uutta tietoa. Tauolla istuin samassa ruokapöydässä ja juttelin mukavia alan huippuasiantuntijoiden kanssa ihan muina naisina. Koin olevani etuoikeutettu. Seminaarista lähdttyäni päässä pörrää ajatuksia siitä, miten voisin parhaiten jakaa saamiani vaikutteita ja tietoa tukeakseni sekä kollegojeni työtä ja opiskelijoittemme oppimista. Omille teineillenikin haluan kotona välittää ajatuksia siitä, millaiseen työelämään kannattaisi ehkä valmistautua. Ainakin täkyjä voin heitellä, katsotaan sitten mihin he tarttuvat – ja tässä viittaan sekä kollegoihini että opiskelijoihini  että kotona tietokoneella roikkuviin pitkätukkiini.

Tulevaisuuden tutkimuksesta en tiedä (vielä) paljoakaan, tulevaisuuden työstä ehkä vielä vähemmän. Silti koin olevani oikeassa paikassa ja oikeiden asioiden äärellä. Molemmat aiheet polttelevat seminaarin jälkeen entistä enemmän. Voi olla, etten koskaan syvenny kumpaankaan ihan tosissani, mutta uskon että semmaan osallistuminen ja siellä tapaamani ihmiset antavat minulle voimia ja uskon vahvistusta omassa työssäni vielä pitkäksi aikaa. Seminaarin antia on vaikea mitata millään mittareilla, mutta tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, ettei ollut turha reissu.

Tauoilla jutellessani ihmisten kanssa tein yhden yllättävän ja surullisenkin havainnon. Useampikin ihminen hehkutti seminaarin antia, mutta huomautti samaan hengenvetoon, että töissä en tästä kyllä voi kertoa mitään. Työpaikalla kollegat eivät kuulemma ymmärtäisi, pitäisivät moista ajan haaskuuna. Paheksuisivat ja ihmettelisivät, mihin seminaariin osallistuja oikein pyrkii – pätemään ja pönkittämään omaa itseään ylitse muiden? Tässä kohtaa tunsin itseni taas etuoikeutetuksi. Saan tehdä työtä työyhteisössä, jossa sekä johto että työkaverit haluavat tukea ihmisten oppimista.

Miksi ihmeessä me ihmiset oikein koemme niin monet asiat uhkina? Miksi koemme, että toisen oppiminen ja itsensä kehittäminen on meiltä itseltämme pois? Parhaimmillaanhan asia on juuri toisin päin. Kun toinen on kiinnostunut asioista ja oppii ja jakaa oppimaansa muille, kaikki hyötyvät. Kateus ja uhkakuvien maalaaminen ovat sellaisia resurssisyöppöjä, ettei mitään rajaa. Pahimmillaan yritykset ja työyhteisöt menettävät kaksinkertaisesti, kun lähettävät ihmisiä työajalla opiskelemaan ja osallistumaan koulutuksiin ja seminaareihin, mutta eivät velvoita heitä jakamaan osaamistaan ja oppimaansa muille. Hyöty voi toki tulla sekä asiakkaiden/opiskelijoiden että työyhteisön hyväksi välillisesti, mutta niin paljon enemmänkin olisi tarjolla.

Arki ja tulevaisuuden työ –seminaarin esitysten asioita kirjattiin ylös reaaliajassa. Muistiinpanoja voi lukea vaikkapa ilmiöpohjaisuuden ympäristössä . Kaikuja seminaarista myös qaikussa, esim. tässä Tuija Aallon aloittamassa ketjussa uusista ammateista.

Taru

Joskus jutellessa on tilanteita jolloin huomaan sujuvasti nyökkäileväni ja myötäileväni vaikka en ymmärrä sanaakaan toisen puheesta. Tätä tapahtuu ainakin kahdessa tilanteessa: kun joku puhuu naisten lehtien sisällöistä ja julkkiksista tai kun joku puhuu urheilutuloksista ja kisoista. Jälkimmäistä on viimepäivinä tapahtunut aika monta kertaa.

Keskeisesti molemmat aihepiirit liittyvät nykyaikaan ja auttavat small talkin ylläpidossa. Olenkin miettinyt että missä määrin edellä olevien asioiden seurailu, niistä jotain tietäminen on yleissivistystä? Olenko sivistymätön kun olen ihan pihalla?

Mari

Kokeet aiheuttavat useimmille ihmisille lievää ahdistusta. Ahdistus voi liittyä joko kokeeseen valmistautumiseen jolloin saattaa ennalta pohtia mitä kokeessa tulee tapahtumaan, tai ahdistus voi liittyä itse koetilanteeseen.

Tietty määrä ahdistusta kokeessa on luonnollista ja hyväksikin. Adrenaliinin eritys valmistaa suoriutumaan hyvin, pitää vireänä. Liiallinen ahdistus sen sijaan voi aiheuttaa monenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita kuten hikoilua, vatsaoireita, nopeaa sydämen lyöntiä, heikotusta, levottomuutta tai epäilyä. Ahdistuksen seurauksena voi olla vaikea toimia, tehdä päätöksiä tai esimerkiksi ilmaista itseään. Seurauksena voi olla, että on vaikea lukea ja ymmärtää kokeen kysymyksiä, järjestellä ajatuksiaan ja muistaa keskeisiä käsitteitä. Joskus voi tulla mentaalinen lamaantuminen jolloin kaikki unohtuu, mutta muistuu mieleen jälleen kokeen jälkeen.

Koeahdistukseen liittyy yleensä jokin todellinen tai havaittu laukaisija. Se on mahdollisesti jokin aikaisempi kokemus mielen tyhjenemisestä tai muistivaikeuksista, tai se voi olla riittämätön valmistautuminen. Jos kokeeseen on valmistautunut hyvin, ahdistus voi olla seurausta kielteisestä ajattelusta ja huolestumisesta. Huomio, tarkkaavaisuus, kiinnittyy tällöin esimerkiksi menneisiin kokemuksiin, muiden suoriutumiseen tai kielteisiin seurauksiin joita mahdollisella epäonnistumisella saattaisi olla.

Koeahdistusta on mahdollista vähentää. Tärkeää on riittävä valmistautuminen ja kertaaminen. Tavoitteisiin kannattaa suunnata askel kerrallaan jotta päämäärä ei tunnu ylivoimaiselta. Jos ahdistus meinaa kuitenkin pyrkiä pintaan, kannattaa kokeilla erilaisia keinoja joiden avulla voi rauhoittaa ja rentouttaa kehoa sekä suunnata tarkkaavaisuuttaan käsillä olevaan asiaan ja tietoisesti tuottaa myönteistä uskoa selviytymiseen.

Rentouttamista voi kokeilla sulkemalla silmänsä ja hengittämällä syvään sisään ja ulos useamman minuutin ajan. Ajatukset voi keskittää pelkkään hengittämiseen. Toinen mahdollisuus on vuoronperään jännittää ja rentouttaa eri lihasryhmiä. Myös mielikuvien käyttö voi olla avuksi. Sulje silmät ja kuvittele maisema joka on luonnollinen, kaunis ja rauhallinen. Keskity siihen mitä kuulet ja näet, tunnet ja tuoksutat.

Yksi tapa käsitellä ahdistusta on kohdata siihen liittyvät fyysiset tuntemukset. Tällöin voi pyrkiä kuvaamaan ahdistustaan itselleen keskittymällä siihen, ja niihin tunteisiin joita ahdistus herättää. Voit keskittyä siihen missä ahdistus tuntuu ja esimerkiksi minkä muotoinen ja värinen se on.

Keskeistä on myös se mitä kerrot itsellesi, minkälaista sisäistä puhetta tuotat ja minkälaiseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen hakeudut. Sen sijaan, että sanot itsellesi ”epäonnistun takuulla”, voit miettiä vasta-argumentteja itsellesi ja todeta ”minulla on taitoa selviytyä tästä kun olen riittävästi valmistautunut” tai ”minä osaan tämän paremmin sitten kun olen saanut hieman apua”. On myös hyödyllistä tuottaa sellaista puhetta joka pitää ajatukset asiana olevassa tehtävässä: ”pystyn kirjoittamaan tämän esseen kun kirjoitan palan kerrallaan”. Stressiin liittyen voi sanoa itselleen, että pieni jännitys on vain hyväksi, yritän parhaani.

Kokeeseen mennessä voi rakentaa itselleen myönteisen ilmapiirin välttelemällä olosuhteita jotka lisäävät ahdistusta. Kannattaa välttää ihmisiä, jotka lisäävät ahdistusta tai epäilyksiä.

Jos kokeen aikana tuntuu vaikealta, voi rentouttamisen ja taukojen lisäksi esimerkiksi syödä samalla vähän jotain, siirtyä vaikealta tuntuvasta tehtävästä seuraavaan ja todeta itselleen, että ”tämä on vain yksi koe, se ei kerro kyvykkyydestäni mitään”. Lisäksi voi mielikuvissaan piipahtaa kokeen jälkeisissä palkkioissa hetken verran.

Koeahdistus voi tuntua pahalta ja jopa hyvin lamauttavalta. Koeahdistuksesta syntyy helposti kielteinen kehä jossa vahingolliset ajatukset ylläpitävät ahdistusta. Tärkeä on kuitenkin uskoa, että oman kehon reaktioihin ja omiin ajatuksiin voi vaikuttaa. Pelkoa ei useinkaan voi poistaa kokonaan, mutta siitä voi tehdä hallittavaa. Jännityksen voi saada liittolaisekseen ja selviytymisestä rakentaa toivotun myönteisen kehän.

Mari