Opet

Otavan Opiston entinen opettaja ja nykyinen tutori päättää lähteä opiskelemaan tiedottajaopintoja vapaansivistystyön opiskelijana Opiston uudessa ilmiöpohjaisen oppimisen projektissa. Äkkinäisempi saattaisi kuvitella, että käsissä on herkästi syttyvän cocktailin ainekset. Mutta leppoisan luonteenlaatuni tuntien Opiston väki ei ole huolissaan.

Miksi lähdin mukaan tiedottajaopintoihin? Virallinen syy oli luonnollisesti se, että halusin oppia tiedottamista. Mutta oli minulla muutakin mielessäni. Olin jo pidemmän aikaa yrittänyt saada otetta ilmiöpohjaisesta oppimisesta, mutta aina se luiskahti käsistäni kuin liukas saippua. Tiedottajaopintojen avulla ajattelin puikahtaa salaa ilmiöiden ytimeen ja selvittää niiden mysteerin. Opiston suopean suhtautumisen syynä oli luonnollisesti halu tukea erilaisten ihmisten oppimista. Eikä ajatus ilmaisesta työvoimastakaan tuntunut mitenkään vastenmieliseltä.

Opiskelijan rooliin hyppääminen on avartava kokemus. Yhtäkkiä onkin niin paljon epäselvää. Mitä minun pitää tehdä? Mistä löytyy tietoa? Keneltä voin kysyä? Ja kamalaa, miten nololta kysyminen tuntuu! Olen sen useasti opiskelijan suusta kuullut ja aina vähätellyt.

Kateeksi ei käy ohjaajaamme. Aika lailla kylmiltään on taidettu hänetkin tänne viskata. Pian hän kuitenkin ottaa tilanteen haltuun ja alkaa varmoin ottein ohjata meitä eteenpäin. Ei ympärillä oleva kaaoskaan haittaa, kun sitä ei näe. Ohjaaja osoittaa taskulampulla seuraavaan kohteeseen, me katsomme valokeilaan ja kuljemme sitä kohti. Nojaudun taaksepäin ja nautiskelen opastetusta kiertoajelusta kirjoittamisen ihmemaassa.

Tiedottaminen tuntuu selkeältä. Kerrot vain mitä on tapahtunut. Mutta entä sitten, kun ei ole mitään kerrottavaa? Silloin valkenee tiedottamisen mahdollisuudet. Voit valita mitä kerrot ja miten. Tiedottaja luo yhdenlaisen todellisuuden tapahtumista ja välittää sen eteenpäin. Ajatus on yhtä aikaa kiehtova ja pelottava. Sanassa on voimaa. Kirjoittajalla on valtaa. Mustan voi saada näyttämään valkoiselta valehtelematta lainkaan.

Tarinan kirjoittaminen ahdistaa. Olet lukemattomien mahdollisuuksien viidakossa. Yhden kappaleen kirjoittamiseen menee kaksi tuntia. Miten kukaan voi elättää itsensä kirjoittamalla? Ja säilyttää mielenterveytensä?

Nettikeskustelut ovat olennainen osa ilmiötyöskentelyä. Keskusteluun on kuitenkin vielä pitkä matka. Vuorovaikutusta ei synny. Kiinnostaako ketään? Kuunteleeko kukaan? Kirjallinen viestintä on tuskallista. Jokaisen sanan voi tulkita. Mikä on kirjoittajan vastuu? Entä lukijan?

Kirjoittamisesta löytyy yksi matemaattiselle luonteelle sopiva osa-alue, pilkunviilaaminen. Sääntöjen noudattaminen ei matemaatikoille tuota ongelmia. Näin tuskin tullaan kirjailijaksi. Mutta ehkä paremmaksi kirjoittajaksi kuitenkin. Tai vaarallisemmaksi.

Huojentunein mielin palaan matematiikan pariin. Matematiikka on yksiselitetteistä ja arvovapaata. Ongelmiin löytyy oikea ratkaisu. Ei tarvitse etsiä olemattomia rivien väleistä. Yhtälö on joko tosi tai epätosi, ei koskaan mitään siltä väliltä.

Mutta ne ilmiöt. En löytynyt vastauksia, uusia kysymyksiä sitäkin enemmän. Nekin kysymykset taidan unohtaa hetkeksi. Palaan töihin, joista saa myös rahallista korvausta. Helpotuksen huokaukset Otavan suunnasta kantautuvat tänne asti.

Opettaja-lehden syyskuussa tekemä selvitys kertoo, että yli puolet kaikista Suomen opettajista on Facebookissa, ja heistä 40 prosenttia hyväksyy oppilaita kavereikseen. Opettajien suhtautuminen oppilaiden kaveripyyntöihin vaihtelee maantieteellisesti ja iän mukaan. Eniten kaveripyyntöjä satelee miesopettajille, ja nihkeimmin niitä hyväksyvät rehtorit. .

Lehden tuoreimman numeron pääkirjoituksessa kerrotaan aluksi, että ”Facebookin periaate ja suosion salaisuus on yksinkertainen. Se mahdollistaa kätevän ja nopean yhteydenpidon käyttäjänsä ja tämän kaverijoukon kesken.” Yhdessä lauseessa tuodaan FBn edut ja mahdollisuudet hyvin esille. Tuon lauseen jälkeen pääkirjoitus siirtyy kuitenkin käsittelemään sitä, millaisia ongelmia ja uhkia opettajan ja oppilaan FB-kaveruus tuo tullessaan. Uhkiksi mainitaan mm. se, että jos opettaja hyväksyy kaverikseen alaikäisen toista sukupuolta olevan oppilaan ja hänen kirjallinen Facebook-viestinsä  irrotetaan asiayhteydestään ja tulkitaan siitä poikkeavalla tavalla, sopivuuden rajat voivat olla koetuksella. Ymmärrän tämän hyvin. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miten FBssä kirjoitettu asiayhteydestään irrotettu viesti poikkeaisi mistä tahansa muusta viestistä, joka on irrotettu asiayhteydestään. Sama pätee mielestäni kenen tahansa tekstistä, kirjeestä, kirjasta, sähköpostiviestistä tai vaikka luennosta irrotettuun tekstinpätkään. Puheesta puhumattakaan.

Muina uhkina kirjoitus mainitsee oppilaiden tasavertaisen kohtelun vaarantumisen ja opettajien salassapitovelvollisuuden rikkomisen. Toisaalla samaisessa lehdessä pohditaan samoja teemoja ja kysytään kuinka opettaja voi arvioida oppilasta puolueettomasti, jos ottaa hänet kaverikseen netissä. Tasavertaisuusasia on mielestäni opettajan(kin) työssä ehdottoman tärkeä asia. Itse en kuitenkaan  oikein jaksa uskoa siihen, että oppilaat joutuisivat Facebook-kaveruuden takia epätasavertaiseen asemaan opettajan silmissä. Jos näin olisi, ei opettaja voisi kuunnella vaikkapa välitunnilla, kun joku oppilas kertoo omia asioitaan opelle, olivat ne sitten iloja tai suruja. Ikään kuin opettajuus olisi jotenkin erillinen asia, joka ei olisi mitenkään kytköksissä tähän meitä (koulua) ympäröivään todelliseen maailmaan, jossa oppilaammekin elävät. Minun mielestäni pitää voida luottaa opettajan ammattitaitoon tällaisessa perusasiassa. Sitä paitsi minun ymmärtääkseni opettaja arvioi oppilaan osaamista, oppimista ja kehittymistä eikä oppilasta itseään. Ei siinä paina Facebookissa heitetty läppä sen enempää kuin välitunnilla tai ruokakaupan jonossakaan kuullut asiat.

Se että Facebookista puhuttaessa koetaan opettajien salassapitovelvollisuuden vaarantuvan, on mielestäni jo aika extremeä. Ihan oikeasti, kuka opettaja huutelee oppilaiden luottamuksellisia asioita Facebookissa tai millään muullakaan kanavalla verkossa? Verkkoelämä on meille kaikille toki vielä uutta ja siinä on paljon opettelemista. Joskus verkossa voi myös syntyä mielikuva siitä, että puhutaan pienessä piirissä ja että siellä voi puhua myös luottamuksellisista asioista. Aina ei edes tiedetä, missä kaikkialla ja kenelle viesti näkyy. Tässä suhteessa tarvitsemme kieltämättä vielä lisää tietämystä ja tietoisuutta. Silti väittäisin, että vastuulliset opettajat eivät huutele salassapitovelvollisuuden alaisia oppilasasioitaan sen enempää Facebookissa kuin vaikkapa torikahvilan pöydässäkään. Ei se Facebook ole yhtään sen kummempi paikka kuin mikään muukaan julkinen paikka.

Minulla ei ole mitään henkilökohtaista syytä puolustaa Facebookia, itse en edes jaksa kiinnostua siitä, mikä Muumilaakson hahmo olisin. En myöskään saa minkäänlaisia kiksejä FB-kavereideni heittämisestä turskalla tai millään muullakaan virtuaaliesineellä.  Sen sijaan mietin sitä, mitä tapahtuisi, jos jatkettaisiinkin siitä ajatuksesta, jolla Opettaja-lehden pääkirjoitus alkoi. Mietittäisiinkin sitä, miten niinkin ”kätevä ja nopea yhteydenpitoväline” kuin Facebook voisi palvella opetusta ja oppimista. Jos se on oppilaille luonteva paikka viestiä ja toimia, eikö voitaisikin miettiä ennemmin sitä, mikä lisäarvo sillä (Facebookilla tai jollakin muulla sosiaalisen median palvelulla) voisi olla oppimisen tukena sen sijaan, että keskityttäisiin pohtimaan kaikkia mahdollisia mörköjä, joita siellä luuraa. Luotettaisiinkin siihen, että sekä opettajat että oppilaat osaavat käyttää omaa maalaisjärkeään ja siihen, että he pohjimmiltaan kunnioittavat ja arvostavat toisiaan ihmisinä ja myös toimivat sen mukaisesti.

Taru

Olen aloittanut uuden harrastuksen. Ehkä. Vielä en ole ihan täysin vakuuttunut siitä, onko laji omani vai ei.

Olen käynyt nyt kaksi kertaa joogassa.  Olen keskittynyt, hengittänyt, venynyt, rentoutunut, tyhjentänyt pään kiireestä ja tekemättömistä töistä. Ja tehnyt sitä ihan täysillä.  Kahtena iltana puolentoista tunnin ajan. Liikun ja urheilen suhteellisen paljon ja suhteellisen säännöllisesti. Tähän saakka olen kuitenkin ollut sitä mieltä, että koska aikani on kovin arvokasta ja koska minulla on sitä huomattavasti vähemmän kuin muilla ihmisillä, tulee minun harrastaakin tehokkaasti.  Siten myös urheilusta pitää ottaa kaikki irti. Onhan silkkaa ajan tuhlausta, jos syke ei harrastukseen sijoitettuna aikana ole vähintään kolmetuhatta ja hiki virtaa.

Samaan aikaan muistin kuitenkin, miten vuosi sitten julkisesti lupasin opetella luopumisen jaloa taitoa.  Päätin siis kokeilla, osaisinko luopua myös tehokkuusajattelusta edes kerran viikossa ja puolentoista tunnin ajaksi kerrallaan. Ensimmäisellä kerralla jännitti. En tuntenut ketään enkä edes tiennyt, mitä varusteita olisi pitänyt olla mukana. Olin vähän niinkuin ekaluokkalaiset, jotka eivät oikein tiedä, millaisia odotuksia opella on ja mitä pitäisi ehkä jo osata ja tietää ja älytä. Olin myös satavarma siitä, etten kykene jättämään työ- tai kotiasioita mielestäni.  Kuvittelin, että sitten kun pysähdyn, tekemättömät työt vasta pääsevätkin rauhassa jylläämään päässäni. Ajattelin, ettei minulla ole kärsivällisyyttä pysähtyä ja jäädä paikoilleni, että vilkuilen kelloa vähän väliä ja mietin koska pääsen taas toimimaan ja tuottamaan jotakin. Pian tunnin alettua huomasin olleeni täysin väärässä. Pari kertaa joku työhön liittyvä asia yritti kurkistaa pääni sisään, mutta häipyi pian jonnekin takavasemmalle. Ainakin ensimmäisillä kerroilla on pitänyt keskittyä jo pelkästään oikeanlaiseen hengittämiseen niin paljon, ettei muille murheille kerta kaikkiaan ole ollut tilaa. Olen myös yllättänyt itseni loppurentoutuksessa totaalisesti. En olisi ikinä kuvitellut, että pystyn sillä tavoin ajatuksen voimalla rentouttamaan lihakseni jumppasalin lattialla maatessani. Hyvä että olen lopuksi saanut itseni kammettua sieltä ylös ja ulos. Tänään oli lähellä etten nukahtanut siihen keskelle salia.

Vielä en tiedä, tuleeko joogasta minun lajini vai ei. Nämä pari ensimmäistä kertaa kuitenkin jo opettivat sen, että en tähän ikään vielä ole oppinut tuntemaan itseäni. Koetan kyllä sitkeästi kertoa itselleni tarinaa siitä, millainen olen. Mihin pystyn ja mihin en. Mikä on minua varten ja mikä ei. Nyt siis vain hieman heittäytymistä, kyseenalaistamista ja kokeilemista peliin, niin saatan alkaa kertoa itsestäni ja itselleni ihan toisenlaisia tarinoita kuin aikaisemmin.

Huomenna kuitenkin sählyyn ja viikon päästä ehkä taas joogaan. Molemmat näyttäisivät olevan hyviä keinoja pään tyhjentämiseen. Ja sitä tyhjennystä minä näköjään alan tarvita. Tunnustetaan nyt sekin.

Taru

Lueskelin eilen erästä kirjaa jossa korostettiin avoimen kommunikoinnin merkitystä, erityisesti dialogin tärkeyttä. Dialogi tässä yhteydessä tarkoittaa sellaista keskustelua jossa ihmiset ajattelevat yhdessä ja ihmisten välistä suhdetta kuvastaa luottamuksellisuus.

Dialogissa ihmisten täytyy haluta ja kyetä luopumaan omasta varmuudestaan (”minä tiedän nämä jutut”) ja pyrkimys aitoon kuunteluun ja ymmärtämiseen ovat olleellisia. Dialogiin ei kuulu sen kaltaiset kommentit kuin: “joo, tuota nyt mietittiin jo vuosia sitten”, “ai, etkö sitä tiedä, sehän on ihan perusasia” tai “juu, ihan kiva idea, mutta mennään jo seuraavaan”.

Dialogissa pyritään luomaan uusia näkökulmia ja ihmetellään itsestäänselvyyksiä. Asiat näyttäytyvät monitahoisina ja usein monimutkaisina. Toisin kuin väittelyssä, argmentit eivät kilpaile keskenään. Dialogiin uskaltautuminen voi avata tien itsensä tutkiskeluun, koska se edellyttää omien kokeemusten jakamista ja puhe suuntautuukin voimakkaasti myös itselle.

Kirja jota luin, käsitteli lähinnä kasvokkain tapahtuvaa kommunikointia ja kosketti työyhteisöjä. Varmaan verkossakin voidaan kuitenkin myös pyrkiä dialogiin ja tätä voisi harjoitella opiskelussa. Jäinkin miettimään, että mitkä asiat nettilukiossa opiskelevien ja siellä opettavien mielestä voisivat edistää ja toisaalta hankaloittaa dialogin syntymistä? Olisi mukava kuulla ihmisten kokemuksia. Kommentoikaa

Mari

Istuin viime viikolla kaksi päivää Tulevaisuuden tutkimuksen seuran järjestämässä seminaarissa, jonka aiheena oli Arki ja tulevaisuuden työ. Puheenvuoroissa availtiin näkymiä muiden muassa siihen, millainen työelämä meitä tulevaisuudessa odottaa, millaisia ovat tulevaisuuden ammatit sekä millaista on hyvä ja mielekäs työ. Istuin seminaarissa, otin vastaan, kirjoitin muistiin, imin itseeni uusia näkemyksiä ja uutta tietoa. Tauolla istuin samassa ruokapöydässä ja juttelin mukavia alan huippuasiantuntijoiden kanssa ihan muina naisina. Koin olevani etuoikeutettu. Seminaarista lähdttyäni päässä pörrää ajatuksia siitä, miten voisin parhaiten jakaa saamiani vaikutteita ja tietoa tukeakseni sekä kollegojeni työtä ja opiskelijoittemme oppimista. Omille teineillenikin haluan kotona välittää ajatuksia siitä, millaiseen työelämään kannattaisi ehkä valmistautua. Ainakin täkyjä voin heitellä, katsotaan sitten mihin he tarttuvat – ja tässä viittaan sekä kollegoihini että opiskelijoihini  että kotona tietokoneella roikkuviin pitkätukkiini.

Tulevaisuuden tutkimuksesta en tiedä (vielä) paljoakaan, tulevaisuuden työstä ehkä vielä vähemmän. Silti koin olevani oikeassa paikassa ja oikeiden asioiden äärellä. Molemmat aiheet polttelevat seminaarin jälkeen entistä enemmän. Voi olla, etten koskaan syvenny kumpaankaan ihan tosissani, mutta uskon että semmaan osallistuminen ja siellä tapaamani ihmiset antavat minulle voimia ja uskon vahvistusta omassa työssäni vielä pitkäksi aikaa. Seminaarin antia on vaikea mitata millään mittareilla, mutta tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, ettei ollut turha reissu.

Tauoilla jutellessani ihmisten kanssa tein yhden yllättävän ja surullisenkin havainnon. Useampikin ihminen hehkutti seminaarin antia, mutta huomautti samaan hengenvetoon, että töissä en tästä kyllä voi kertoa mitään. Työpaikalla kollegat eivät kuulemma ymmärtäisi, pitäisivät moista ajan haaskuuna. Paheksuisivat ja ihmettelisivät, mihin seminaariin osallistuja oikein pyrkii – pätemään ja pönkittämään omaa itseään ylitse muiden? Tässä kohtaa tunsin itseni taas etuoikeutetuksi. Saan tehdä työtä työyhteisössä, jossa sekä johto että työkaverit haluavat tukea ihmisten oppimista.

Miksi ihmeessä me ihmiset oikein koemme niin monet asiat uhkina? Miksi koemme, että toisen oppiminen ja itsensä kehittäminen on meiltä itseltämme pois? Parhaimmillaanhan asia on juuri toisin päin. Kun toinen on kiinnostunut asioista ja oppii ja jakaa oppimaansa muille, kaikki hyötyvät. Kateus ja uhkakuvien maalaaminen ovat sellaisia resurssisyöppöjä, ettei mitään rajaa. Pahimmillaan yritykset ja työyhteisöt menettävät kaksinkertaisesti, kun lähettävät ihmisiä työajalla opiskelemaan ja osallistumaan koulutuksiin ja seminaareihin, mutta eivät velvoita heitä jakamaan osaamistaan ja oppimaansa muille. Hyöty voi toki tulla sekä asiakkaiden/opiskelijoiden että työyhteisön hyväksi välillisesti, mutta niin paljon enemmänkin olisi tarjolla.

Arki ja tulevaisuuden työ –seminaarin esitysten asioita kirjattiin ylös reaaliajassa. Muistiinpanoja voi lukea vaikkapa ilmiöpohjaisuuden ympäristössä . Kaikuja seminaarista myös qaikussa, esim. tässä Tuija Aallon aloittamassa ketjussa uusista ammateista.

Taru

Joskus jutellessa on tilanteita jolloin huomaan sujuvasti nyökkäileväni ja myötäileväni vaikka en ymmärrä sanaakaan toisen puheesta. Tätä tapahtuu ainakin kahdessa tilanteessa: kun joku puhuu naisten lehtien sisällöistä ja julkkiksista tai kun joku puhuu urheilutuloksista ja kisoista. Jälkimmäistä on viimepäivinä tapahtunut aika monta kertaa.

Keskeisesti molemmat aihepiirit liittyvät nykyaikaan ja auttavat small talkin ylläpidossa. Olenkin miettinyt että missä määrin edellä olevien asioiden seurailu, niistä jotain tietäminen on yleissivistystä? Olenko sivistymätön kun olen ihan pihalla?

Mari

Kokeet aiheuttavat useimmille ihmisille lievää ahdistusta. Ahdistus voi liittyä joko kokeeseen valmistautumiseen jolloin saattaa ennalta pohtia mitä kokeessa tulee tapahtumaan, tai ahdistus voi liittyä itse koetilanteeseen.

Tietty määrä ahdistusta kokeessa on luonnollista ja hyväksikin. Adrenaliinin eritys valmistaa suoriutumaan hyvin, pitää vireänä. Liiallinen ahdistus sen sijaan voi aiheuttaa monenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita kuten hikoilua, vatsaoireita, nopeaa sydämen lyöntiä, heikotusta, levottomuutta tai epäilyä. Ahdistuksen seurauksena voi olla vaikea toimia, tehdä päätöksiä tai esimerkiksi ilmaista itseään. Seurauksena voi olla, että on vaikea lukea ja ymmärtää kokeen kysymyksiä, järjestellä ajatuksiaan ja muistaa keskeisiä käsitteitä. Joskus voi tulla mentaalinen lamaantuminen jolloin kaikki unohtuu, mutta muistuu mieleen jälleen kokeen jälkeen.

Koeahdistukseen liittyy yleensä jokin todellinen tai havaittu laukaisija. Se on mahdollisesti jokin aikaisempi kokemus mielen tyhjenemisestä tai muistivaikeuksista, tai se voi olla riittämätön valmistautuminen. Jos kokeeseen on valmistautunut hyvin, ahdistus voi olla seurausta kielteisestä ajattelusta ja huolestumisesta. Huomio, tarkkaavaisuus, kiinnittyy tällöin esimerkiksi menneisiin kokemuksiin, muiden suoriutumiseen tai kielteisiin seurauksiin joita mahdollisella epäonnistumisella saattaisi olla.

Koeahdistusta on mahdollista vähentää. Tärkeää on riittävä valmistautuminen ja kertaaminen. Tavoitteisiin kannattaa suunnata askel kerrallaan jotta päämäärä ei tunnu ylivoimaiselta. Jos ahdistus meinaa kuitenkin pyrkiä pintaan, kannattaa kokeilla erilaisia keinoja joiden avulla voi rauhoittaa ja rentouttaa kehoa sekä suunnata tarkkaavaisuuttaan käsillä olevaan asiaan ja tietoisesti tuottaa myönteistä uskoa selviytymiseen.

Rentouttamista voi kokeilla sulkemalla silmänsä ja hengittämällä syvään sisään ja ulos useamman minuutin ajan. Ajatukset voi keskittää pelkkään hengittämiseen. Toinen mahdollisuus on vuoronperään jännittää ja rentouttaa eri lihasryhmiä. Myös mielikuvien käyttö voi olla avuksi. Sulje silmät ja kuvittele maisema joka on luonnollinen, kaunis ja rauhallinen. Keskity siihen mitä kuulet ja näet, tunnet ja tuoksutat.

Yksi tapa käsitellä ahdistusta on kohdata siihen liittyvät fyysiset tuntemukset. Tällöin voi pyrkiä kuvaamaan ahdistustaan itselleen keskittymällä siihen, ja niihin tunteisiin joita ahdistus herättää. Voit keskittyä siihen missä ahdistus tuntuu ja esimerkiksi minkä muotoinen ja värinen se on.

Keskeistä on myös se mitä kerrot itsellesi, minkälaista sisäistä puhetta tuotat ja minkälaiseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen hakeudut. Sen sijaan, että sanot itsellesi ”epäonnistun takuulla”, voit miettiä vasta-argumentteja itsellesi ja todeta ”minulla on taitoa selviytyä tästä kun olen riittävästi valmistautunut” tai ”minä osaan tämän paremmin sitten kun olen saanut hieman apua”. On myös hyödyllistä tuottaa sellaista puhetta joka pitää ajatukset asiana olevassa tehtävässä: ”pystyn kirjoittamaan tämän esseen kun kirjoitan palan kerrallaan”. Stressiin liittyen voi sanoa itselleen, että pieni jännitys on vain hyväksi, yritän parhaani.

Kokeeseen mennessä voi rakentaa itselleen myönteisen ilmapiirin välttelemällä olosuhteita jotka lisäävät ahdistusta. Kannattaa välttää ihmisiä, jotka lisäävät ahdistusta tai epäilyksiä.

Jos kokeen aikana tuntuu vaikealta, voi rentouttamisen ja taukojen lisäksi esimerkiksi syödä samalla vähän jotain, siirtyä vaikealta tuntuvasta tehtävästä seuraavaan ja todeta itselleen, että ”tämä on vain yksi koe, se ei kerro kyvykkyydestäni mitään”. Lisäksi voi mielikuvissaan piipahtaa kokeen jälkeisissä palkkioissa hetken verran.

Koeahdistus voi tuntua pahalta ja jopa hyvin lamauttavalta. Koeahdistuksesta syntyy helposti kielteinen kehä jossa vahingolliset ajatukset ylläpitävät ahdistusta. Tärkeä on kuitenkin uskoa, että oman kehon reaktioihin ja omiin ajatuksiin voi vaikuttaa. Pelkoa ei useinkaan voi poistaa kokonaan, mutta siitä voi tehdä hallittavaa. Jännityksen voi saada liittolaisekseen ja selviytymisestä rakentaa toivotun myönteisen kehän.

Mari

Minulla on ilo tehdä töitä yhteisössä, jossa ympärilläni on innostuvia, innostuneita ja innostavia ihmisiä. Ilman heitä olisin itsekin paljon köyhempi. Heidän kanssaan olen enemmän. Usein on niin, että eri ihmiset innostuvat eri asioista ja eri aikaankin, mutta joskus käy niinkin hyvin että into on jaettua ja kohde yhteinen. Silloin mennäänkin jonkin aikaa lujaa ja saadaan nopeasti paljon aikaan. Innostumisen lisäksi tarvitaan sitten sitä raakaa työtä ja joskus tylsääkin puurtamista, mistä Marin blogimerkinnässä ja siitä heränneessä keskustelussakin puhutaan.

Samassa blogimerkinnässä puhutaan uskomuksista ja kannustamisesta. Lisäisin keskusteluun vielä pohdinnan siitä, miten saada oma into tarttumaan toisiin. Jotkut saavat voimaa jo siitä, kun näkevät toisen innostumisen. Toisen into ja palo tarttuvat, vähän niin kuin haukotus. Omaan syttymiseen ei välttämättä tarvita muuta kuin kipinä. Jotkut muut sen sijaan tuntevat oman pienuutensa entistä voimakkaammin juuri silloin, kun toisella vieressä menee lujaa. Silloin kun toinen porskuttaa, innostuu ja onnistuu. Toisen menestyminen voi nostaa omat heikkoudet ja oman aikaansaamattomuuden pintaan ja se vähäinenkin usko itseen hiipuu. Innostuja tulee tahtomattaan ja usein tietämättään saaneen täysin päinvastaisen reaktion aikaan kuin mitä olisi halunnut.

Kenenkään ei onneksi tarvitse koko maailmaa pelastaakaan ja kaikkia ihmisiä saada samoista asioista syttymään. Esimiesten ja opettajien tärkeimpiä tehtäviä mielestäni on tehdä toisten onnistuminen mahdolliseksi ja tukea sitä. Eikä olisi ollenkaan huono, vaikka työkaverit tai opiskelukaverit tekisivät samanlaisia palveluksia toisilleen ihan vain ihmisinä. Monesti onnistumista voi tukea juuri tartuttamalla intoa ja vahvistamalla uskoa. Omassa innostuksen puuskassa ja huumassa pitäisi vain osata ja malttaa pysähtyä kuuntelemaan toista ja kuulostella sitä, millä tavalla toinen parhaiten syttyy. Sama pätee tietysti myös toisin päin – sen jolta intoa vielä ainakin sillä hetkellä puuttuu, pitäisi osata antaa tilaa toisen innostumiselle eikä kaataa kaikkea arjen realismia kerralla niskaan.  Taitolaji tämä on, mutta mukavaa ja tarpeellista sitä on opetella molemmissa rooleissa.

Taru

Olen viimeisien kuukausien aikana tehnyt tuttavuutta kymmenien  motivaatio- ja voimaantumistutkimusten kanssa. Erityisesti minua kiehtoo se kuinka paljon íhmisen minäpystyvyyden  uskomukset vaikuttavat mm. hänen opiskelutuloksiinsa, opiskelussa koettuun ahdistukseen ja  oppimistrategioihin.  Bandura on herra joka tätä asiaa on pyöritellyt erityisen paljon ja saanut monia muitakin joukkoon esittämään kysymyksiä ja etsimään vastauksia. Hänen mukaansa minäpystyvyyden uskomusten merkitys liittyy siihen, että henkilöt joilla on vahvat ja samalla realistiset uskomukset omista kyvyistään, ponnistelevat sitkeämmin silloin kun on karikkoista  ja virtaus kaukana. Bandura onkin todennut, että minäpystyyvyyden uskomukset ennustavat menestymistä paremmin kuin aikaisemmat taidot, tiedot tai saavutukset.

Minäpystyvyysuskomukset ovat kytköksissä niihin kokemuksiin joita henkilöllä on erilaisissa oppimistilanteissa ollut. Esimerkiksi koululla ja kodilla, on toisinaan hyvinkin kielteinen vaikutus. Siksi minusta kannattaakin pysähtyä miettimään omia käsityksiään siitä mihin pystyy ja kykenee. Voi olla silmiä avartavaa pohtia kriittisesti onko todella niin. Ehkä ei ole vain löytänyt vielä sitä itselle sopivaa tapaa tehdä jotakin asiaa. Minä esimerkiksi sisäistin oletuksen, kun asia usein niin esitettiin, että minä olen meidän perheen lukijatyyppi jolla on peukalo keskellä kämmentä. Mutta mitä vielä, täyttä pötyä. Ei minua ompelu kiinnosta edelleenkään, mutta aika makeita villapaitoja olen tehnyt J On peukku ihan kohdillaan.

Toisaalta minäpystyvyyden uskomukset liittyvät myös käsityksiin joita ihmisellä on älykkyydestä yleensäkin. Hirmuisen sitkeässä näyttäisivät olevan käsitykset älykkyyden pysyvyydestä ja sen merkityksestä oppimiseen tai luovuuteen. Lukuisissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että älykkyys ei ole kiveen kirjoitettu asia vaan sitä voidaan kehittää. Ihan jos mietitään kapea-alaisesti älykkyystestejä, ovat niiden pistemäärät nousseet keskimäärin viidellätoista pisteellä viimeisen 50 vuoden aikana. Tähän on vaikuttanut ainakin ravinto, koulutus, kasvatus ja kokemukset testauksesta.

Kun on tutkittu erilaisten alojen (esim. kirvesmiehiä ja myyjiä tai sakin pelaajia) huippuosaajia, erottava tekijä muihin on se, että ekspertit toimivat kaikki tyypillisesti tietyllä tavalla ratkaistessaan ongelmia. Huippuosaajat asettavat jatkuvasti itselleen vaativia tehtäviä. He eivät toimi siten, että välttäisivät vaikeita haasteita ja keskittyisivät rutiinien etsimiseen. Toki tämä vaatii sitä, että monet perusasiat on todella hyvin hallinnassa ja automatisoituneita. Oppiminen ja osaaminen vaatii työtä, sitkeyttä, ahkeruutta ja uskoa siihen että on sitkeä, ahkera ja oppiva.

Vielä tekisi niin mieli kirjoittaa vähän luovuudesta ja siitä miten suuri merkitys nimenomaan ympäristöllä siihen on, mutta säästän seuraavaan kertaan ja siirryn seuraavaan haasteiseen työtehtävään.

Mari

miksi emme keskittyisi kuluttamaan sellaiseen paikkaan, joka kuluttaa tätä yhteistä palloamme mahdollisimman vähän. Tai ainakin vähemmän kuin kilpailijansa.

Tällainen myönteinen kuluttamistoiminta on järjestäytynyt kansalaisliikkeeksi nimeltä Porkkanamafia. Porkkanamafian idea on ohjata yrityksiä toimimaan ekologisesti kestävämmällä tavalla. Kyse on siis eräänlaisesta käänteisestä boikotista, kuluttajavaikuttamisesta jossa yrittäjille tarjotaan kepin sijasta porkkanaa. Ympäristöystävällinen yritys palkitaan ostoryntäyksellä. Porkkanamafialaiset kilpailuttavat yrityksiä ja lupaavat tehdä ostorynnäkön yritykseen, joka lupaa sijoittaa suurimman prosenttiosuuden päivän ylimääräisestä myynnistä oman yrityksensä ekotehokkuuden parantamiseksi.

Porkkanamafia ei luo uutta kulutusta, vaan ohjaa ja muuttaa jo olemassa olevaa. Siksi ostorynnäköt suunnataan sellaisiin palveluihin tai tuotteisiin, joita ihmiset muutenkin käyttäisivät. Siis vaikkapa ravintoloihin, kahviloihin tai ruokakauppoihin.

Porkkanamafia Mikkeli perustettiin huhtikuussa. Porkkanamafiaa ei johda kummisetä eikä kukaan muukaan yksittäinen ihminen tai järjestö, vaan kaikki toimii innokkaiden vapaaehtoisten varassa. Intoa on Mikkelissä ollut niin paljon, että paikalliset kahvilat on jo kuukauden aikana ehditty kilpailuttaa ja ensimmäinen iskukohde valita. Iskemme joukolla Ramin konditoriaan keskiviikkona 3.6. Ramilla tehdään ainakin Suomen ellei maailman porkkanaennätys, sillä he ovat luvanneet tuplata päivän aikana saamansa lisävoiton ja sijoittaa sen oman ekotehokkuutensa parantamiseen. Vanhat energiasyöpöt kylmälaitteet saavat lähteä ensimmäisenä ja ne korvataan uusilla, ympäristöystävällisemmillä laitteilla. Tervetuloa mukaan kaikki kynnelle kykenevät mafiajoukkoihin 3.6. Mikkeliin!

Ja jos Mikkeliin on pitkä matka, niin aina voi perustaa omalle paikkakunnalle oman mafian. Alkuun pääsee esim. osoitteesta www.porkkanamafia.fi

Taru