Opet

Olin viime viikolla kuuntelemassa mediatutkija Johanna Sumialan luentoa samannimisestä aiheesta. Aihe oli kiinnostava, varsinkin kun meillä on juuri käynnistymässä ilmiö nimeltä Fanittaminen ja kiusaaminen. Aineksia fanittamiseen ja kiusaamiseen en luennolta kovin paljoa loppujen lopuksi saanut, mutta ainakin julkisuuden syntymekanismit ja historia saivat lisävalaistusta. Kuuluisuuteen ja tähteyteen liittyvä käsitteiden pyörittely lämmitti myös kielitieteilijän mieltä. Taustoitusta ja ajattelun herättelyä uuteen ilmiöön tarjosi tänään myös Ylen Areenalta kuuntelemani Kalle Haatasen ohjelma nimeltä Fanittaminen ja kiusaaminen. (Ja kyllä, sieltä on lainattu myös juuri käynnistyvän ilmiön nimi.) Ohjelmassa pohditaan mm. sitä kuka päättää, kenet suljetaan ulos ja kuka nostetaan palvonnan kohteeksi. Onko kyseessä loppujen lopuksi saman ilmiön kaksi puolta? Vastauksia kysymyksiin hakee filosofian tohtori, tutkija Helena Saarikoski. Ohjelma tuli toissapäivänä – yleisön toivomuksesta – uusintana ja on jälleen kuultavissa tämän vuoden loppuun saakka.

Omassa päässäni fanittaminen ja kiusaaminen yhdistyvät tällä hetkellä julkisuuteen ja mediaan. Fanittaminen ei kai oikein voi olla edes mahdollista ilman julkisuutta. (Mitä muuten fanittaminen oikeasti on?) Ja julkisuutta ei kai oikein voi olla ilman jonkin sortin mediaa. Verkko välineenä on tuonut tähänkin asiaan ihan uuden ulottuvuuden. Verkossa et edes ole olemassa, jollet jätä sinne  tänne!) itsestäsi mitään jälkeä. Jollet siis tavalla tai toisella osallistu, tule kuulluksi ja nähdyksi. Verkossa on tärkeää ja mahdollista sekä löytää että tulla löydetyksi. Moni puhuu nykyisin myös siitä, että ainakin tietotyöläisen pitää tietoisesti rakentaa itselleen henkilöbrändiä verkossa. Muuten et ole olemassa.

Tällaisia hajatelmia pyörii tällä hetkellä minun päässäni fanittamisen ja kiusaamisen tiimoilta. Onkin kiinnostavaa nähdä, mihin nämä ajatukset ja kiinnostuksen kohteeni muuttuvat kunhan ilmiön tutkiminen pääsee vauhtiin ja keskustelu alkaa virrata ilmiöpohjaisen oppimisen ympäristössä. Sillä muuttumaan ja elämään ne tulevat, sehän tässä yhdessä tekemisessä ja jakamisessa hauskinta onkin. Ilmiöpohjaisessa oppimisessa on kutkuttavaa se, että saman ilmiön tutkimiseen löytyy aina useita tulokulmia eikä koskaan voi tietää, mihin yhdessä ideointi ja ajatusten vaihtaminen johtavat.

Kivaa muuten, kun saa fanittaa ja kiusata ihan viran puolesta

Taru

Tämän päivän maantieteen yo-kokeessa olisi Kaupunkien rytmeihin hypännyt voinut olla vahvoilla. Kysymys nro 4 liittyi ihan suoraan kaupunkien rytmeihin “Mitä voit päätellä ihmisen toiminnan sijoittumisesta oheisen yöllisen satelliittikuvan avulla? Tuo esille myös kuvassa näkyviä alueellisia piirteitä.” Ja oheisena oli sitten NASAn kuva Euroopasta, Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta, jossa kaupungit näkyivät vahvoina valopisteinä. Afrikassa oli muuten Välimeren rantoja lukuunottamatta aika pimeää, samon Lapissa ja Norjan vuorilla. Aluetutkimuksesta ja paikkatietojärjestelmistä oli myös oma kysymyksensä.

YTL oli tainnut ottaa myös toisen maantieteen kysymyksen suoraan meidän ilmiöistämme Kysymys nro 7 kuului näin: “Lähi-Idän vesipulan syyt ja seuraukset. Käytä vastauksessasi hyväksi oheista lehtiartikkelia.” Artikkelissa kerrottiin, miten Syyrian itäosaa halkova Orentesjoki on saastunut ja kuivunut niin että aavikko laajenee uoman ympärillä ja vesipula on ajanut sadat tuhannet ihmiset kodeistaan. Vehnäntuotanto laskee ja maanviljelijä Okla on joutunut muuttamaan Itä-Syyriasta vaimonsa ja 15 lapsensa kanssa telttaan Damaksoksen suurimman kaatopaikan viereen.
Haiskahtaa minusta aika lailla Nälkä ja jano -ilmiön aihepiireiltä, eikö?

Terveystiedossakaan ei tarvinnut kovin kaukaa hakea yhteyksiä ilmiöihimme. Jokeritehtävässä pyydettiin kuvailemaan ja arvioimaan, miten teknologiaa ja erilaisia apuvälineitä hyödyntämällä voidaan mahdollistaa ikääntyneiden ihmisten kotona asuminen tulevaisuudessa. Ihminen2.0 varaosineen ei liene kaukana tästä teemasta.

Ja sokerina pohjalla oli Herman Hessen runo, joka sopisi vaikka Fanittamisen ja kiusaamisen tunnushymniksi. Tehtävässä pyydettiin pohtimaan runoa hyödyntäen, minkälaisia voivat olla mielenterveyden ensiavun keinot.

Yksin sumussa kuljen!
Yksin on jokainen pensas ja puu,
toinen ei tunne toista,
sumuun sulkeutuu.

Tuttavat tulvivat elämääni,
entiseen valon täyttämään;
nyt, kun sumussa kuljen,
en näe yhtäkään.

Herman Hesse (1911), suom. Anna-Maija Raittila (1982)

Taru (2010)

Olen nyt viikonlopun aikana valmistellut esitystä, jonka pidän reilun viikon päästä Liettuan Vilnassa eräässä e-oppimisen konferenssissa. Tulen siellä kertomaan nettilukion kolmesta kattauksesta ja niiden suhteesta teknologiaan sekä sosiaaliseen mediaan. Aiheeni on muuten liettuaksi “Socialinės medijos ir Web 2.0 technologijos Otavos vidurinėje mokykloje: trys keliai”.  Ajattelin kuitenkin puhua englanniksi ja ehkä suunnilleen niistä asioista, joista alla olevassa artikkelissakin kertoilen.

Social Media and Web2.0 Technologies Supporting Learning at Otava Folk High School

- three paths to the destination

Taru Kekkonen, taru.kekkonen@otavanopisto.fi

Otavan Opisto, Otava Folk High School, Finland

Otava Folk High School was established 1892. Ever since its task has been to look for and offer new ways of studying and learning, to question the already existing school system and to complete to that. In other words its task is to meet the learning demands that are not otherwise met in the prevailing education system. Online Upper Secondary School (nettilukio in Finnish) was established in 1996 bearing this task in mind.

Online Upper Secondary School started with and has been following two key ideas ever since: openness and trust. Openness in the sense that the school is open 24/7/12 and in the sense that the learning material has been available and accessible by anyone interested from the very beginning. The school can be reached from any place in the world as the whole programme of upper secondary school can be studied online, from a distance. There are no terms or semesters and the academic year is the whole calender year. All the courses are ceaselessly available online so that the students can pick any course any time.

Trust in the sense that no police forces or customs were established to control the students. Instead, the school wanted to trust its students. There are no exams in the school but the students have a lot of learning assignments that they do and the teachers give feedback on. The students also write learning logs. A portfolio that contains the learning assignments and the learning log provide the basis for the course assessment and the grade.

The students

Each and every student has a specific reason to join Online Upper Secondary School. No one is pushed there automatically from a local comprehensive school, for example. The age scale of the students spans from 16 to ca 75. They are mainly adults working full time and in various phases of life with various learning and studying capacities. The student profiles include among others

• professional athletes
• people working in shifts
• parents taking care of their small children at home
• entrepreneurs
• people living abroad
• people with health problems
• people with negative school history
• people living in sparsely populated areas

From listening towards dialogue

Thirteen years ago we started with thirteen students that studied quite independently. It was more about giving and receiving information and making the learning visible mainly by writing essays etc. The interaction between a student and a teacher/tutor worked fine but there was little interaction between the students. Now the students outnumber 500 and we are on the way from listening to dialogue and collaboration.

The general debate related to e-learning in Finland has mainly moved from talking about web2.0 technologies to talking about social media and how it can be used for supporting learning. Thus the focus has shifted from technology and tools to people and collaboration. Social media in itself is a bit challenging as a concept as it is defined in various ways. One definition that is quite commonly used is formulated by Eija Kalliala and Tarmo Toikkanen. In their book about Social Media in Education (Kalliala ja Toikkanen, Sosiaalinen media opetuksessa 2009) they define social media as “a process in which individuals and groups construct collective meanings with the help of content, communities and web technologies”. In this definition the individuals, working together and sharing are in focus, not the technologies. Also in this article and presentation the technologies are seen only as a means to an end.  As it has been said, without people, web2.0 is just an empty kitchen with a nice set of shiny appliances but nothing bubbling in the kettle on the stove.

Three settings to choose from

In Online Upper Secondary School the students can choose between three ways to accomplish courses. Using a food metaphor, they can choose if they want to enter a buffet, an à la carte restaurant or the kitchen in order to learn to cook.

Buffet / Non-stop-courses

Each student is free to pick any upper secondary school course in his/her schedule any time he/she wants. The buffet table is always open and the student can choose any dishes he/she favours at his/her own phase (i.e. according to his/her personal learning plan). Studying on this path is quite independent and sometimes lonely, too. It may be pretty quiet at the dinner table as everyone is having his/her dinner at various times. Even if the studying is independent of point of time, the buffet offers no fast food as the learning always takes its time, no matter how flexible the frames.

Web2.0 technologies provide the buffet with facilities via the online learning environment but the studying is not very social or shared. Interaction is limited mainly between student and teacher (skype, chat, e-mail etc.).

À la carte / Collaborative courses

Several times a year, the table is also laid with so called collaborative courses. They begin and end on fixed dates. Booking the table beforehand is necessary and the students had better be there when the chef is available and food is warm. When sitting around the virtual table the students are able to work on issues together and use each others as resources. This is not possible in the buffet. Anyway, also this restaurant is located in a closed learning environment and the door is shut from the rest of the world. Only the students and the teachers have the VIP badges to access the restaurant.

Discussion forums, wikis and virtual conferencing tools are widely used in collaborative courses.

Cooking courses in the kitchen / Phenomenon based learning

In addition to these two settings, Otava Folk High School offers its students courses where they can learn to cook and prepare a meal together with other people.

In stead of enrolling in a course in a specific subject such as mathematics, biology or philosophy, the student has a chance to grasp a bigger entity, a real life phenomenon. The phenomena so far studied at Otava are among others hunger and thirst, welfare state, piracy and human being 2.0. The idea is to integrate various subjects in the studying of the phenomenon. The student can choose his/her approach to the phenomenon him/herself, set his/her targets him/herself and thus choose which (upper secondary school) subjects and courses he/she wants to complete.

As the phenomena to be studied are authentic, real life phenomena, it would be quite contradictory to close the studying behind school doors. That is one reason why we have taken the phenomena out in an open and public online environment http://ilmiopohjaisuus.ning.com so that people in various roles and with different interests can attend. There are project managers, pedagogues, experts, media tutors, subject teachers – and students, of course. Lurking is also allowed and anyone interested also from other schools and from outside the school world is welcome. The roles are often mixed and the teacher doesn’t have to be an expert in everything. Expertise can be found also outside the school or – as it often is – among students.

In the food metaphor, the people who join the cooking course prepare a meal together. First they decide what they want to cook, which entity they want to grasp. Whether to cook Italian, Mexican or Nepalese. Everyone is allowed to approach the theme from his/her interest. Thus someone might like to find out about the local food culture and traditions, another one about nutrients and health issues. Someone else might be interested in the raw materials needed, where and how they are grown, how sustainable the growing is, if they can be bought in Finland, how sustainable the transportation of them is etc. Experts can be invited to join when their expertise is needed. The chef might not be needed at all or it can be anybody, not necessarily the teacher. As everyone brings his/her own approach and learning to the same table, the result is much more than anyone could have achieved alone or with just the teacher.

Web2.0 technologies have a lot to offer in this kind of learning and studying. Tools such as blogs, wikis, video conferencing and social bookmarking make the life so much easier for those in the kitchen. Anyway, it is more a question of an attitude and a change of culture than a question of tools. In the end, the tools have existed in one way or another for already several years now. The teachers are used to being authorities and experts, used to being the ones that have access to the knowledge. The students are used to presenting their work only in finished and completed form as they have traditionally been assessed as such. Anyway, social media is not about completed and shiny papers. It is about hopping on a moving train, taking risks, tolerating uncertainty, tolerating incomplete world, flexibility to change plans while on the road. It is also about trust, respect and sincerity just like any interaction between people always has been. But maybe it is above all about courage to share and publish incomplete ideas for others to grab and refine further.

Do we dare to let the students in the kitchen?

The school as an institution was established in a world in which information and knowledge were more or less stabile. The teachers had an exclusive right to the information and their job was to transfer it to those who didn’t have it yet. Now the critical issue related to school and teachership is whether we let the students cook or not. I.e. if we encourage the students to take an active role and start constructing knowledge themselves. And if we go one step further, we as teachers have to ask ourselves if we let the students also decide what they want to learn and how they want to learn. If we open the kitchen door and let the students in, we run the risk that the meals prepared by the teacher might not be that attractive any more.

Alla olevan puheen saimme kuulla lauantain lakkiaisissa Otavan Opiston juhlasalissa. Hiljaiseksi veti. En voi muuta kuin olla ylpeä opiskelijoistamme ja  siitä työstä, jota Opistolla ja nettilukiossa tehdään. Työstä, jolla on merkitystä. Työstä, jonka avulla toisten on mahdollista saavuttaa haaveitaan. Työstä, joka avaa toisille uusia ovia. Ja kollegoistani, jotka tätä työtä näin hienolla tavalla tekevät.

Miten voikin ihminen olla niin etuoikeutettu, että saa tehdä töitä tällaisessa paikassa. Minäkin.

Tuoreen ylioppilaan Katja Pulkkisen puhe yo-juhlassa Otavan Opistolla 5.6.2010:

“Arvoisa rehtori, hyvät opettajat ja vanhemmat, hyvä lakkiaisjuhlayleisö!

Tänään koittaa vihdoinkin suuri päivä meille kaikille onnellisille, jotka saamme kunnian tulla lakitetuksi.  Monilla meistä on takanamme useita vuosia raskasta uurastusta ja useat ovat joutuneet jakamaan kalliin aikansa perheen, lapsien, opiskelujen ja työn kesken. Tämä ei ole aina ollut helppoa…

Minä muutin ulkomaille yksitoista vuotta sitten villinä teininä ja siinä jäi opinnot ja kaikki muu kesken. Nyt vasta aikuis-iällä ymmärsin kaivata sitä tunnetta, kun saa jotain tärkeää elämässään päätökseen.  Otin asiasta selvää ja törmäsin sattumoisin meidän Otavan Opiston nettisivuille ja vain viikko sen jälkeen olin jo koulussa kirjoilla ja alkoikin se vaikeampi taival. Taival, joka oli täynnä suuria tunteita ahdistuksesta onnenkyyneliin.  Muistan kun avasin ensikerran salasanoillani “muikun”, meidän nettiopiskelijoiden opintoympäristömme. Kaikki kummastutti: mikä ihmeen muikku?, ajattelin, mutta jatkoin sitkeästi opintosuunnitelmani tekoa. Kymmeniä kysymyksiä: kuinka saisin näihin vastauksen?, olinhan neljän tuhannen kilometrin päässä itse koulusta ja opettajista. Helpotuksekseni kaikki kuitenkin alkoi sujua hyvin kiitos avuliaitten opettajien ja muun tukiverkon. Päiväni alkoivat täyttyä yhtäkkiä äidinkielen esseistä, englannin tehtävistä ja pian huomasin laskevani mielessä matematiikan ongelmia esimerkiksi kaupassa käydessäni. Elämääni oli tullut uusi haaste, halusin niin palavasti tämän valkolakin.

Yksi lämpimmimmistä muistoista tulee olemaan matematiikan connect pro-tunnit. Voitte varmaan kuvitella, kuinka oudolta tuntui aluksi olla oppitunnilla, jolla oppilaiden ja opettajien etäisyys mitattiin jopa tuhansissa kilometreissä sen sijaan, että oltaisiin pulpetti pulpettia vasten. Sitä läheisyyden tunneta, jonka tunsin ratkoessani samoja ongelmia kun esimerkiksi Sodankyläläinen luokkatoverini tai kun opettajat neljäntuhannen kilometrin päästä jaksoivat välittää koulumenestyksestäni, en tule unohtamaan ikinä. Kotona opiskelun lepohetkinä oli myös mahtavaa tutustua muihin oppilaisiin ja opettajiin keskustelupalstoilla, joihin osallistuessa olen kokenut monia ihania hetkiä.

Vihdoin koitti sitten kirjoitukset: tuo kaikkien lukiolaisten pelkäämä painajainen. Minullehan tuo tarkoitti sitä, että joutuisin olemaan kuukauden ilman perhettäni ja lapsiani, mutta lähdin matkaan toivoa täynnä. Talveni täyttyi sadoista litroista kahvia ja helmi-maaliskuu useista unettomista öistä. Miten olen joutunutkaan tällaiseen hulluuteen?, sadattelin moneen otteeseen, mutta kiristin vain hammasta. Kirjoitusten ehdottomiin tähtihetkiin itselleni kuuluvat pari koetta täällä Otavan Opistossa, jossa vihdoin pääsin tutustumaan kasvotusten opettajiin ja rehtoriin. Itsekin puolisavolaisena saavuin pitkästä aikaa näihin tuttuakin tutumpiin maisemiin ja tunsin olevani kuin kotonani.

Nyt tänään, tänä suurena päivänä tahdonkin kiittää kaikkia opettajia, Otavan henkilökuntaa ja muita oppilaita, jotka ottivat minut lämpimästi mukaan tämän koulun erikoiseen piiriin. On ollut ehdottomasti elämäni hienoimpia kokemuksia tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään joka onkin jaoittunut ympäri Eurooppaa ja koko maailmaa.

Kiitos siis kaikille ja onnea ja menestystä meille tuoreille lakitettaville! Kaikki on mahdollista jos vain niin haluaa!!”

Taru

Yötoria ja ylppäreitä

Tällä(kin) viikolla on taas tapahtunut monenlaista mukavaa. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä istuin nettilukiolaisten kanssa yötorilla. Opiskelijatutorit halusivat järjestää toritapaamisen keskellä kesäyötä. Mikäs siinä, meillehän kaikki käy eikä vuorokaudenajoilla ole niin väliä. Virtuaaliseen toripöytäämme kokoontuikin parikymmenpäinen joukko yökyöpeleitä juttelemaan asiasta ja asian vierestä. Juttua riitti ja aiheet vaihtelivat opiskelusta blondiuden syvimpään olemukseen. Mukavaa oli aistia kesäyön tunnelmia paristakymmenestä eri kodista. Joku osallistui ainoastaan chatin kautta, koska ei halunnut herättää vieressä nukkuvaa lastaan. Toinen kävi vähän väliä päästämässä jotakuta kolmesta kissastaan sisään tai ulos. Kolmas suunnitteli tohkeissaan ulkomaille muuttoaan ja neljättä (ja viidettä, ja kuudetta, ja kahdeksattatoista) alkoi kikatuttaa väsymyksen myötä puolen yön jälkeen.

Ehkä ihan parasta oli se, kun kaksi opiskelijaa huomasi jutun edetessä asuvansa samassa kaupungissa ja vielä aika lähellä toisiaan. Totesivat myös, että yhteisiä tuttujakin on ja suunnittelivat jo live-tapaamista. Yön aikana päätettiin myös lähteä porukalla luokkaretkelle Dar es Salaamiin ja tätä tarkoitusta varten kyseltiin kiinnostuneena firman luottokortin numeron perään (tämä johtajallekin tiedoksi ). Myös aika monta Face Book -kaveruutta solmittiin ja luulenkin, että yhteydenpito jatkuu erilaisilla kanavilla myös Muikun ulkopuolella. Uskon, että torilla käynnistyi ja vahvistui taas monta asiaa. Porukkaan kuulumisen tunne ja sitä kautta opiskeluunkin sitoutuminen ei näistä asioista varmaan vähäisin. Kannatti siis valvoa muutaman tunnin ajan kesäyössä

Toinen huikea juttu tällä viikolla oli tämänpäiväinen ylioppilasjuhla. Otavan Opiston aikuislukiosta valmistui tänä keväänä 25 ylioppilasta, joista 12 oli paikan päällä Otavassa juhlimassa lakkiaan. Ylioppilaan puheen piti tänään Espanjassa asuva Katja Pulkkinen. Katja kertoi puheessaan, miten hienoa oli tuntea kuuluvansa porukkaan ja opiskella yhdessä toisten kanssa, vaikka suurin osa sekä opiskelukavereista että opettajista oli koko opiskeluajan neljäntuhannen kilometrin päässä. Katja tunnusti aiemmin, että ei olisi etukäteen mitenkään voinut kuvitella sellaisen tunteen olevan mahdollinen.

Avasimme tänään ylioppilasjuhlan ensimmäistä kertaa myös verkkoon. Juhlatunnelmaan pääsi mukaan Connect Pron kautta ympäri Suomea ja Eurooppaa. Tuoreet ylioppilaat saivat onnitteluja ainakin Jämsästä, Espoosta, Madridista ja Kemiöstä. Suvivirttä laulettiin kuuleman mukaan kyynel silmäkulmassa monensadan kilometrin päässä puutalon juhlasalista. Hyvältä tuntui myös lukea chatista, kuinka yksi jatkavista opiskelijoistamme kertoi miten hän kuvittelee itsensä ensi keväänä eturiviin ylioppilaiden paikalle.

En tiedä, teimmekö historiaa avaamalla yo-juhlan verkkoon, eikä sillä ole nyt niin väliäkään. Itselläni kuitenkin on tästä päivästä hyvä mieli. Tuntuu hienolta, että pystyimme tarjoamaan useammalle mahdollisuuden osallistua juhlaan ja ainakin minulle jäi sellainen aavistus että juhlatunnelma välittyi myös etäosallistujille. Ehkä ylitimme tänään taas yhden rajan.

Vielä juhlatunnelmissa ja parhaillaan autossa matkalla oman kummityttären ylioppilasjuhlaan Kerimäelle. Ihan siis paikan päälle ja livenä

Taru

Kokoonnuimme tänä aamuna nettilukion virtuaalisessa aamukahvipöydässä sosiaalisen  median äärelle. Olin kutsunut opiskelijoita mukaan aamutorille alla olevalla viestillä:

“Puhetta sosiaalisesta mediasta on paljon, mutta mistä siinä oikein on kyse? Onko sosiaalinen media ohimenevä ilmiö, jota asiaan hurahtaneet juuri nyt hypettävät? Vai olisiko ehkä kuitenkin kyseessä isompi toimintatavan muutos? Entä voisiko sosiaalisella medialla olla jotakin tekemistä oppimisen ja opiskelun kanssa? Pohditaan näitä asioita yhdessä aamutorilla tiistaina 20.4. klo 9:00″

Torin alussa pidimme pienen välinevetoisen aamuvoimistelun, jonka jälkeen sitten jo kyllästytinkin opiskelijamme saarnaamalla sellaisista maailmoja syleilevistä asioista kuin tietokäsityksen muuttuminen ja yleissivistys (mitä yleissivistävässä koulussa oikeasti pitäisi opettaa ja oppia?). Tämän teoreettisen lähestymistavan vastapainoksi seurasi kuitenkin viihdyttävä osuus, jossa opettaja putosi tuolilta. Tai ehkä se oli kuitenkin webbikamera, mikä putosi, mutta yhtäkaikki ope hävisi yllättäen kuvasta pienen kolinan saattelemana. Eikä muuten ollut eka kerta. Tuskin viimeinenkään.

Alustuksen jälkeen juttelimme mm. tietoturvaan, yksityisyyden suojaan, avoimuuteen ja keskeneräisyyteen liittyvistä asioista. Valmista ei tullut (onneksi), mutta pari konkreettia asiaakin saatiin sovittua. Lupasimme ottaa sosiaaliset kirjanmerkit tehokkaasti käyttöön ja järjestää syksyllä somen lukiokurssin. Näille tuntui olevan tilausta. Toivon, että tämän aamun toripöytäkeskustelu herätteli meitä ajattelemaan asioita ehkä vähän eri näkökulmista kuin aiemmin. Ainakin itselleni kävi niin.

Aiheeseen liittyvä alustukseni löytyy tallenteena ACP:n konehuoneesta.

Taru

“Sanna täällä hei, onko hetki aikaa?” Kiire ja ajanpuute ovat nykyään keskeisiä arjen elementtejä. Yleensä kiireestä puhutaan kielteisessä sävyssä ja erityisesti kiireeseen vedotaan silloin, kun tapahtuu jotain ikävää. Usein kiire tulkitaan aktiivisuutena, kiireettömyys passiivisuutena.

Kiire on myös nuorten päällimmäisin mielikuva peruskoulusta. Viime vuodenvaihteen molemmin puolin toteutettiin perusopetuksen yleisiä tavoitteita ja tuntijakoa pohtivan työryhmän toimesta verkkohaastattelu, jonka aiheena oli hyvä koulu nyt ja tulevaisuudessa. Verkkohaastatteluun osallistui kaikkiaan lähes 60 000 suomalaista nuorta.

Verkkohaastatteluun sisältyi tehtävä, jossa nuoria pyydettiin valitsemaan esitetyistä kuvista sellainen kuva, mitä koulunkäynnistä tulee ensimmäisenä mieleen. Suuri osa vastaajista valitsi kuvan, joka esittää kellon perässä juoksevaa tikku-ukkoa. Nuoret kertoivat kuvan heijastavan peruskoulun aikataulujen mukaista toimimista sekä ajoissa ehtimistä. Osassa vastauksissa kiire yhdistettiin myös koulun ulkopuoliseen elämäntilanteeseen, kuten esimerkiksi harrastusten aiheuttamaan kiireeseen. Myös opettajien kovat vaatimukset ja läksyt mainittiin.

Verkkohaastattelussa tuli kiireen yhteydessä esiin myös kellon tärkeys koulussa. “Koulu toimii kellon mukaan”, totesi eräs vastaajista. Kello voidaan myös kokea yhdistävänä tekijänä – saman ajan kokeminen voi olla yllättävän tärkeää. Perinteisen koulun toiminta organisoituu tilan lisäksi myös kellon ympärille. Kouluun mennään tiettyyn aikaan, oppitunti kestää 45 minuuttia ja välitunti vartin.

Kiire tulee usein esiin myös jutellessa nettiperuskoulun ja nettilukion opiskelijoiden kanssa. Moni verkko-opiskelija tekee opintojen ohella esimerkiksi töitä, joten opiskelu vie vapaa-ajasta suuren lohkon. Verkko-opiskelija ei ole aina sidottu ulkopuolelta asetettuihin aikatauluihin ja kiireiden taustalla onkin usein työn, perheen ja opiskelun yhdistäminen. Toisaalta verkko-opiskelijalla on usein mahdollisuus asettaa omat opiskeluaikataulunsa ja huolehtia aikataulujen pitämisestä.

“Voi hyvänen aika, olen myöhässä!” huutaa Valkoinen Kani kello kädessään johdattaessaan Liisan Ihmemaahan. Tulevaisuus näyttää, millainen Ihmemaa tulevaisuuden koulusta muotoutuu. Toivottavasti mukana on ainakin ripaus jotain hassunkurista ja leikkisää, kiireetöntäkin.

Sanna

Toiset innostuvat välineistä välineiden vuoksi, toiset pitävät niitä välttämättömänä pahana jonkin tavoitteen saavuttamiseksi ja jotkut näkevät niissä aitoa lisäarvoa ja mahdollisuuksia uudenlaiseen tekemisen tapaan.

Joku tykkää käydä lenkillä ihan muuten vaan, ilman sen kummempia tavoitteita, omaksi ilokseen ja hyvän olon vuoksi. Toiset kirjaavat taitetut kilometrit ruutuvihkoon ja sitä kautta liikunnasta tulee heti jo tavoitteellisempaa. Joillekin ruutuvihko ei riitä . Nämä jotkut saavat kicksinsä teknisistä vimpaimista. Heillä kulkee taskussa tracker, joka vähintäänkin kirjaa ylös matkan, ajan ja nopeuden lenkin eri vaiheissa, laskee kaiken aikaa keskinopeutta, mittaa sykettä ja kalorien kulutusta ja piirtää reittiä reaaliajassa kartalle nettiyleisön seurattavaksi ja kommentoitavaksi. Vaikka en itse useinkaan ota trackeria taskuun lenkkiseuraksi (vaikka sellaisen olen puhelimeeni asentanutkin, myönnettäköön), mielestäni se on olemassaolonsa oikeutuksen lunastanut silloin kun se saa käyttäjänsä kampeamaan itsensä sohvalta ylös ja lenkille. Käyttäjänsä on sen ansiosta paremmassa fyysisessä kunnossa ja todennäköisesti voi muutenkin paremmin. Ilman sitä hän olisi ehkä jäänyt sohvalle, voisi huonommin ja olisi vähemmän ystävällinen myös ympäristölleen.

Sosiaalisesta mediasta puhuttaessa puhutaan väistämättä usein myös välineistä. Ja hyvä varmaan niin, onhan media eli välineet siinä keskeisessä osassa. Mutta on siinä muutakin. On myös se sosiaalisuus. Toiset sukeltavat sosiaaliseen mediaan väline edellä ja toiset sosiaalisuus – tai tekeminen, tekemisen tapa – edellä.

Nettilukio on mukana eurooppalaisessa Comenius-projektissa, jonka tarkoituksena on luoda eurooppalaisten opettajien verkkoyhteisö. Ja yhteisön tarkoituksena taas on palvella niitä opettajia, jotka haluaisivat hyödyntää web2.0-teknologioita (tai sosiaalista mediaa!) omassa opetuksessaan, mutta eivät vielä tiedä miten. Kun lupauduin mukaan projektiin, tiesin kyllä että puhuttiin web2.0:sta eli teknologiasta, joka mahdollistaa osallistumisen pelkän vastaanottamisen sijaan. Tästä huolimatta kuvittelin, että päästäisiin askel pidemmälle eli oikeasti tekemään ja tuottamaan yhdessä ja avoimesti – tällaisen tekemisen mahdollistavia välineitä hyödyntäen. Niin ei ole vielä kuitenkaan käynyt, vaan toistaiseksi projektin puitteissa toimitaan suljetussa ympäristössä. En siis pysty valitettavasti vielä tarjoamaan linkkiä, jossa projektin partnereiden tekeminen näkyisi – puhumattakaan siitä, että tekemiseen pääsisivät muutkin osallistumaan. Ehkä olen vain malttamaton, mutta tuntuu kieltämättä aika ristiriitaiselta rakentaa avoimeksi tarkoitettua juttua suljetusti. Ehkä tämä kertoo myös jotakin siitä ajasta, jossa parhaillaan elämme. Intoillaan paljon avoimuudesta ja jaetusta tekemisestä, mutta ei välttämättä vielä syystä tai toisesta osata tai uskalleta toimia siten kuin saarnataan.

Projekti on kuitenkin ollut monellakin tapaa antoisa jo tähän mennessä, vaikkei avoimeen yhdessä tekemiseen ole vielä päästykään. Haastattelin projektiin liittyen pääsiäisviikolla muutamia rehtoreita ympäri Suomea ja kyselin heiltä heidän koulujensa TVT-strategioista, opettajien täydennyskoulutuksista,  uusien teknologioiden hyödyntämisestä opetuksessa jne. Haastateltavia ei ollut kovin montaa, mutta siitä huolimatta vastausten, näkemysten ja kokemusten kirjo oli huima. Joku oli vahvasti sitä mieltä, että opettajat olisivat kyllä innokkaita ottamaan uusia välineitä ja toimintatapoja käyttöön, jos vain saisivat käyttöönsä ajanmukaiset ja toimivat laitteet ja ohjelmistot. Toinen oli sitä mieltä, että opettajien silmät pitäisi saada jollakin konstilla avattua. Laitteita, ohjelmistoja ja osaamistakin jo on, mutta opettajat eivät vielä osaa nähdä niitä mahdollisuuksia ja sitä lisäarvoa, jota sosiaalinen media voisi opetukseen ja oppimiseen tuoda.  Kolmas taas korosti iäkkäämpien ja kokeneempien opettajien merkitystä uuden teknologian ja uusien toimintatapojen omaksumisessa. Hän sanoi, että siirtyminen vanhojen konkareiden johdolla uudenlaiseen tekemiseen on mahdollista ja järkevää siksi, että heillä on oma aineensa niin hyvin hallussa että he tietävät mikä siinä on olennaista. He osaavat arvioida, mikä on niin olennaista, että se kannattaa viedä verkkoon. Välineet tulevat kyllä otettua haltuun, kunhan niiden käyttämiselle on selkeä tarve.  Nuorilla vastavalmistuneilla opettajilla ei tätä kokemuksen mukanaan tuomaa osaamista ja varmuutta vielä voi ollakaan, eikä toisaalta myöskään uusia teknologioita hänen mukaansa opita yliopistossa.

Juttelin jokin aika sitten yhden kuvaamataidon opettajan kanssa. Hän taas sanoi, ettei välineellä ole kuviksessa mitään väliä. Hänen puolestaan on ihan sama, ottaako opiskelija käteensä lyijykynän vai videokameran, kunhan hän saa kuvattua sen mitä haluaa ilmaista.

Taru

Teinit perustivat bändin. Jokainen osaa soittaa jotakin, ainakin vähäsen. Intoa on toistaiseksi ehkä enemmän kuin taitoa, mutta se ei haittaa menoa millään tavalla. Kaikki on mahdollista ja maailma avoinna. Treenit pidetään rumpalin kotona, treenikämppää kun ei (vielä) ole. Rumpalin perhe onkin alkanut keksiä lauantai-iltapäiviksi kaikenlaista tekemistä kodin ulkopuolella.

Keikkaakin pukkaa. Ja keikkojen myötä tuli eteen ongelma. Rumpalilla on sähkörummut, ja treenaaminen onnistuukin niillä hyvin. Yksikään uskottava bändi ei kuitenkaan lähde roudaamaan keikalle sähkörumpuja. Ei yksikään. Edessä siis akustisen rumpusetin hankinta. Vaan mistä rahat moiseen investointiin?

14-vuotiaat päättivät ratkaista asian yhteisöllisesti ja alkoivat porukalla säästää rahaa rumpuja varten. Siinä vaiheessa kun kolikoita alkoi kilistä rumpalin huoneessa olevaan säästöpossuun, aikuinen puuttui sen verran asiaan, että pyysi poikia miettimään kenen omaisuutta rummut tulevat aikanaan olemaan. Päädyttiin siihen, että rumpali tulisi omistamaan setin. Yhteisomistus ei ehkä kuitenkaan olisi hyvä. Todettiin, että pienempiinkin musiikillisiin erimielisyyksiin on hajonnut jo ihan riittävän monta bändiä.

Päätettiin myös, että rahan kerääminen on lainaamista, ei lahjoittamista. Sponsori tosin lahjoitti ruutuvihkon, johon piirrettiin seuraavat sarakkeet

• päivämäärä
• summa
• lainan antajan allekirjoitus
• lainan vastaanottajan allekirjoitus

Ensimmäiselle sivulle kirjattiin myös rumpurahaston pelisäännöt. Säännöissä mainitaan mm. että rumpali maksaa jokaiselle takaisin erikseen sovittavana ajankohtana ja että lainasumma ei kasva korkoa.

Minusta poikien toiminta on ongelmanratkaisua parhaimmillaan. Yhteisöllistä oppimistakin se on, ja yhteistä vastuunottamista. Myös ongelmalähtöisen tai projektioppimisen askeleet osuvat poikien tekemiseen aika hyvin. Pojat itse ovat kuitenkin onnellisen tietämättömiä menetelmistä, joilla he kaiken aikaa oppivat. Hyvä niin. Oppimisesta kun helposti katoaa ilo silloin kun se nimetään jotenkin tai kun sille lyödään jokin leima päälle. Oppimista kuitenkin aivan varmasti tapahtuu, siis muunkin kuin oman instrumentin hallinnan ja yhdessä soittamisen suhteen.

Vaan milloinkahan me opet oikein oppisimme tunnistamaan ja tunnustamaan tämänkaltaisen oppimisen myös formaalissa koulussa? Oppiminen kun ei mielestäni voi olla koulun yksinoikeus.

Bändin seuraava keikka on kitaristin isosiskon ylioppilasjuhlissa. Enää ei puutu (sen rumpusetin lisäksi) kuin Gaudeamus Igiturin metallisovitus sähkökitaralle ja rummuille. Anyone?

Taru

Jos on nettilukion opiskelijoiden puurtaminen välillä yksinäistä hommaa, niin sitä on varmasti myös sivutoimisten verkko-opettajiemme tekeminen. Päätyö on ehkä jossakin muualla ja oman aineen tai kurssin ohjaaminen verkossa vain sivutoimista. Nettilukio ei välttämättä työllistä joka päivä ollenkaan ja toisia opettajia ei ole ehkä tavannut koskaan kasvokkain, opiskelijoista puhumattakaan. Kollegat toki löytyvät oppimisympäristöstämme Muikusta, skypestä, puhelimesta, chatista, virtuaalikonferensseista, sähköpostista jne. Välillä kuitenkin tunnen itse riittämättömyyttä siinä, miten voisin omalta osaltani olla vahvistamassa näiden verkko-opettajien sitoutumista ja Opiston porukkaan kuulumisen tunnetta.  He ovat kuitenkin aivan oleellinen osa nettilukiota ja sen toimintaa. Ilman heitä ja heidän työpanostaan homma kaatuisi alta aikayksikön.

Heidän vahvasta sitoutumisestaan kantautuu korviini ja silmiini pieniä ja välillä vähän isompiakin merkkejä vähän väliä. Yksi on melkein joka kerta nettilukion toreilla mukana, vaikkei varsinainen työn kuva sitä mitenkään edellytä. Toinen haluaa käydä Otavassa opettamassa oman aineensa kurssia myös lähiopiskelijoille, vaikka työmatkaa kertyy pitkälti kolmattasataa kilometriä sivu. Kolmas mainitsee sivulauseessa, miten hän on kuunnellut Opiston pajojen taltiointeja jälkikäteen kun ei ole toisen työnsä takia päässyt pajan aikaan edes verkon yli osallistumaan. Neljäs pohtii toisella mantereella, miten voisi markkinoida nettilukiota ulkosuomalaisille. Tällaiset pienet ja isot asiat kertovat minulle sitoutumisesta ja syttymisestä paljon. Aivan loistavaa, että meillä on tällainen porukka ulkoringissä tekemässä töitä nettilukion ja opiskelijoidemme hyväksi. Vielä kun jollakin konstilla saisi ulkorinkiläisten tuntemaan itsensä sisärinkiin kuuluviksi, niin hyvä olisi.

Vaikka kommunikointi verkon yli onnistuu sujuvasti ihan minne tahansa, niin silti on tosi mukavaa päästä joskus tapaamaan myös kasvokkain. Tänään oli kaksinkertainen juhlapäivä sikäli, että sain tavata sekä yo-kirjoituksiin tulleita opiskelijoita että yhden uuden opettajan. Tai eihän se ope mikään uusi ole, kun on tehnyt meillä töitä jo kuukausitolkulla, mutta tänään tapasimme ensimmäisen kerran kasvokkain. Työhönottohaastattelu tehtiin aikanaan skypellä ja muutenkin on sitten kommunikoitu vain verkossa. Tänään kuvasimme Otavassa videota, jonka tekemiseen olin kutsunut verkko-opemme mukaan. Hän kertoili kameran edessä sujuvasti in English, miten on käyttänyt wikejä omassa opetuksessaan. Videopätkän  tekeminen liittyy EU-projektiin nimeltä te@ch.us Projektissa kerätään tarinoita opettajilta, jotka ovat käyttäneet jotakin sosiaalisen  median sovellusta omassa opetuksessaan. Videopätkässä Luostarisen Aki kertoo oman some-tarinansa. Laitan videon vaikka tänne blogiinkin jakoon, jahka se valmistuu. Opiskelijoiden kanssa en sitten kovin paljoa päässytkään juttelemaan, kun piti vain tuppisuuna keskittyä valvomaan heidän suoritustaan englannin ja espanjan ylppäreissä. Kovasti olisi mieli tehnyt kysellä enemmänkin kuulumisia, vaan siitäpä ei olisi tainnut YTL kovin tykätä.

Hyvän päiväni resepti sisälsi tänään sopivassa suhteessa hiljaisia hetkiä (kiitos YTL:n), järjettömän kovaa funkia (kiitos SOF-produktion) sekä iloisia kohtaamisia verkossa ja livenä (kiitos kollegoiden lähellä ja kaukana sekä opiskelijoiden lähellä ja kaukana).

Taru