Opet

Istuin viime viikolla kaksi päivää Tulevaisuuden tutkimuksen seuran järjestämässä seminaarissa, jonka aiheena oli Arki ja tulevaisuuden työ. Puheenvuoroissa availtiin näkymiä muiden muassa siihen, millainen työelämä meitä tulevaisuudessa odottaa, millaisia ovat tulevaisuuden ammatit sekä millaista on hyvä ja mielekäs työ. Istuin seminaarissa, otin vastaan, kirjoitin muistiin, imin itseeni uusia näkemyksiä ja uutta tietoa. Tauolla istuin samassa ruokapöydässä ja juttelin mukavia alan huippuasiantuntijoiden kanssa ihan muina naisina. Koin olevani etuoikeutettu. Seminaarista lähdttyäni päässä pörrää ajatuksia siitä, miten voisin parhaiten jakaa saamiani vaikutteita ja tietoa tukeakseni sekä kollegojeni työtä ja opiskelijoittemme oppimista. Omille teineillenikin haluan kotona välittää ajatuksia siitä, millaiseen työelämään kannattaisi ehkä valmistautua. Ainakin täkyjä voin heitellä, katsotaan sitten mihin he tarttuvat – ja tässä viittaan sekä kollegoihini että opiskelijoihini  että kotona tietokoneella roikkuviin pitkätukkiini.

Tulevaisuuden tutkimuksesta en tiedä (vielä) paljoakaan, tulevaisuuden työstä ehkä vielä vähemmän. Silti koin olevani oikeassa paikassa ja oikeiden asioiden äärellä. Molemmat aiheet polttelevat seminaarin jälkeen entistä enemmän. Voi olla, etten koskaan syvenny kumpaankaan ihan tosissani, mutta uskon että semmaan osallistuminen ja siellä tapaamani ihmiset antavat minulle voimia ja uskon vahvistusta omassa työssäni vielä pitkäksi aikaa. Seminaarin antia on vaikea mitata millään mittareilla, mutta tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, ettei ollut turha reissu.

Tauoilla jutellessani ihmisten kanssa tein yhden yllättävän ja surullisenkin havainnon. Useampikin ihminen hehkutti seminaarin antia, mutta huomautti samaan hengenvetoon, että töissä en tästä kyllä voi kertoa mitään. Työpaikalla kollegat eivät kuulemma ymmärtäisi, pitäisivät moista ajan haaskuuna. Paheksuisivat ja ihmettelisivät, mihin seminaariin osallistuja oikein pyrkii – pätemään ja pönkittämään omaa itseään ylitse muiden? Tässä kohtaa tunsin itseni taas etuoikeutetuksi. Saan tehdä työtä työyhteisössä, jossa sekä johto että työkaverit haluavat tukea ihmisten oppimista.

Miksi ihmeessä me ihmiset oikein koemme niin monet asiat uhkina? Miksi koemme, että toisen oppiminen ja itsensä kehittäminen on meiltä itseltämme pois? Parhaimmillaanhan asia on juuri toisin päin. Kun toinen on kiinnostunut asioista ja oppii ja jakaa oppimaansa muille, kaikki hyötyvät. Kateus ja uhkakuvien maalaaminen ovat sellaisia resurssisyöppöjä, ettei mitään rajaa. Pahimmillaan yritykset ja työyhteisöt menettävät kaksinkertaisesti, kun lähettävät ihmisiä työajalla opiskelemaan ja osallistumaan koulutuksiin ja seminaareihin, mutta eivät velvoita heitä jakamaan osaamistaan ja oppimaansa muille. Hyöty voi toki tulla sekä asiakkaiden/opiskelijoiden että työyhteisön hyväksi välillisesti, mutta niin paljon enemmänkin olisi tarjolla.

Arki ja tulevaisuuden työ –seminaarin esitysten asioita kirjattiin ylös reaaliajassa. Muistiinpanoja voi lukea vaikkapa ilmiöpohjaisuuden ympäristössä . Kaikuja seminaarista myös qaikussa, esim. tässä Tuija Aallon aloittamassa ketjussa uusista ammateista.

Taru

Joskus jutellessa on tilanteita jolloin huomaan sujuvasti nyökkäileväni ja myötäileväni vaikka en ymmärrä sanaakaan toisen puheesta. Tätä tapahtuu ainakin kahdessa tilanteessa: kun joku puhuu naisten lehtien sisällöistä ja julkkiksista tai kun joku puhuu urheilutuloksista ja kisoista. Jälkimmäistä on viimepäivinä tapahtunut aika monta kertaa.

Keskeisesti molemmat aihepiirit liittyvät nykyaikaan ja auttavat small talkin ylläpidossa. Olenkin miettinyt että missä määrin edellä olevien asioiden seurailu, niistä jotain tietäminen on yleissivistystä? Olenko sivistymätön kun olen ihan pihalla?

Mari

Kokeet aiheuttavat useimmille ihmisille lievää ahdistusta. Ahdistus voi liittyä joko kokeeseen valmistautumiseen jolloin saattaa ennalta pohtia mitä kokeessa tulee tapahtumaan, tai ahdistus voi liittyä itse koetilanteeseen.

Tietty määrä ahdistusta kokeessa on luonnollista ja hyväksikin. Adrenaliinin eritys valmistaa suoriutumaan hyvin, pitää vireänä. Liiallinen ahdistus sen sijaan voi aiheuttaa monenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita kuten hikoilua, vatsaoireita, nopeaa sydämen lyöntiä, heikotusta, levottomuutta tai epäilyä. Ahdistuksen seurauksena voi olla vaikea toimia, tehdä päätöksiä tai esimerkiksi ilmaista itseään. Seurauksena voi olla, että on vaikea lukea ja ymmärtää kokeen kysymyksiä, järjestellä ajatuksiaan ja muistaa keskeisiä käsitteitä. Joskus voi tulla mentaalinen lamaantuminen jolloin kaikki unohtuu, mutta muistuu mieleen jälleen kokeen jälkeen.

Koeahdistukseen liittyy yleensä jokin todellinen tai havaittu laukaisija. Se on mahdollisesti jokin aikaisempi kokemus mielen tyhjenemisestä tai muistivaikeuksista, tai se voi olla riittämätön valmistautuminen. Jos kokeeseen on valmistautunut hyvin, ahdistus voi olla seurausta kielteisestä ajattelusta ja huolestumisesta. Huomio, tarkkaavaisuus, kiinnittyy tällöin esimerkiksi menneisiin kokemuksiin, muiden suoriutumiseen tai kielteisiin seurauksiin joita mahdollisella epäonnistumisella saattaisi olla.

Koeahdistusta on mahdollista vähentää. Tärkeää on riittävä valmistautuminen ja kertaaminen. Tavoitteisiin kannattaa suunnata askel kerrallaan jotta päämäärä ei tunnu ylivoimaiselta. Jos ahdistus meinaa kuitenkin pyrkiä pintaan, kannattaa kokeilla erilaisia keinoja joiden avulla voi rauhoittaa ja rentouttaa kehoa sekä suunnata tarkkaavaisuuttaan käsillä olevaan asiaan ja tietoisesti tuottaa myönteistä uskoa selviytymiseen.

Rentouttamista voi kokeilla sulkemalla silmänsä ja hengittämällä syvään sisään ja ulos useamman minuutin ajan. Ajatukset voi keskittää pelkkään hengittämiseen. Toinen mahdollisuus on vuoronperään jännittää ja rentouttaa eri lihasryhmiä. Myös mielikuvien käyttö voi olla avuksi. Sulje silmät ja kuvittele maisema joka on luonnollinen, kaunis ja rauhallinen. Keskity siihen mitä kuulet ja näet, tunnet ja tuoksutat.

Yksi tapa käsitellä ahdistusta on kohdata siihen liittyvät fyysiset tuntemukset. Tällöin voi pyrkiä kuvaamaan ahdistustaan itselleen keskittymällä siihen, ja niihin tunteisiin joita ahdistus herättää. Voit keskittyä siihen missä ahdistus tuntuu ja esimerkiksi minkä muotoinen ja värinen se on.

Keskeistä on myös se mitä kerrot itsellesi, minkälaista sisäistä puhetta tuotat ja minkälaiseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen hakeudut. Sen sijaan, että sanot itsellesi ”epäonnistun takuulla”, voit miettiä vasta-argumentteja itsellesi ja todeta ”minulla on taitoa selviytyä tästä kun olen riittävästi valmistautunut” tai ”minä osaan tämän paremmin sitten kun olen saanut hieman apua”. On myös hyödyllistä tuottaa sellaista puhetta joka pitää ajatukset asiana olevassa tehtävässä: ”pystyn kirjoittamaan tämän esseen kun kirjoitan palan kerrallaan”. Stressiin liittyen voi sanoa itselleen, että pieni jännitys on vain hyväksi, yritän parhaani.

Kokeeseen mennessä voi rakentaa itselleen myönteisen ilmapiirin välttelemällä olosuhteita jotka lisäävät ahdistusta. Kannattaa välttää ihmisiä, jotka lisäävät ahdistusta tai epäilyksiä.

Jos kokeen aikana tuntuu vaikealta, voi rentouttamisen ja taukojen lisäksi esimerkiksi syödä samalla vähän jotain, siirtyä vaikealta tuntuvasta tehtävästä seuraavaan ja todeta itselleen, että ”tämä on vain yksi koe, se ei kerro kyvykkyydestäni mitään”. Lisäksi voi mielikuvissaan piipahtaa kokeen jälkeisissä palkkioissa hetken verran.

Koeahdistus voi tuntua pahalta ja jopa hyvin lamauttavalta. Koeahdistuksesta syntyy helposti kielteinen kehä jossa vahingolliset ajatukset ylläpitävät ahdistusta. Tärkeä on kuitenkin uskoa, että oman kehon reaktioihin ja omiin ajatuksiin voi vaikuttaa. Pelkoa ei useinkaan voi poistaa kokonaan, mutta siitä voi tehdä hallittavaa. Jännityksen voi saada liittolaisekseen ja selviytymisestä rakentaa toivotun myönteisen kehän.

Mari

Minulla on ilo tehdä töitä yhteisössä, jossa ympärilläni on innostuvia, innostuneita ja innostavia ihmisiä. Ilman heitä olisin itsekin paljon köyhempi. Heidän kanssaan olen enemmän. Usein on niin, että eri ihmiset innostuvat eri asioista ja eri aikaankin, mutta joskus käy niinkin hyvin että into on jaettua ja kohde yhteinen. Silloin mennäänkin jonkin aikaa lujaa ja saadaan nopeasti paljon aikaan. Innostumisen lisäksi tarvitaan sitten sitä raakaa työtä ja joskus tylsääkin puurtamista, mistä Marin blogimerkinnässä ja siitä heränneessä keskustelussakin puhutaan.

Samassa blogimerkinnässä puhutaan uskomuksista ja kannustamisesta. Lisäisin keskusteluun vielä pohdinnan siitä, miten saada oma into tarttumaan toisiin. Jotkut saavat voimaa jo siitä, kun näkevät toisen innostumisen. Toisen into ja palo tarttuvat, vähän niin kuin haukotus. Omaan syttymiseen ei välttämättä tarvita muuta kuin kipinä. Jotkut muut sen sijaan tuntevat oman pienuutensa entistä voimakkaammin juuri silloin, kun toisella vieressä menee lujaa. Silloin kun toinen porskuttaa, innostuu ja onnistuu. Toisen menestyminen voi nostaa omat heikkoudet ja oman aikaansaamattomuuden pintaan ja se vähäinenkin usko itseen hiipuu. Innostuja tulee tahtomattaan ja usein tietämättään saaneen täysin päinvastaisen reaktion aikaan kuin mitä olisi halunnut.

Kenenkään ei onneksi tarvitse koko maailmaa pelastaakaan ja kaikkia ihmisiä saada samoista asioista syttymään. Esimiesten ja opettajien tärkeimpiä tehtäviä mielestäni on tehdä toisten onnistuminen mahdolliseksi ja tukea sitä. Eikä olisi ollenkaan huono, vaikka työkaverit tai opiskelukaverit tekisivät samanlaisia palveluksia toisilleen ihan vain ihmisinä. Monesti onnistumista voi tukea juuri tartuttamalla intoa ja vahvistamalla uskoa. Omassa innostuksen puuskassa ja huumassa pitäisi vain osata ja malttaa pysähtyä kuuntelemaan toista ja kuulostella sitä, millä tavalla toinen parhaiten syttyy. Sama pätee tietysti myös toisin päin – sen jolta intoa vielä ainakin sillä hetkellä puuttuu, pitäisi osata antaa tilaa toisen innostumiselle eikä kaataa kaikkea arjen realismia kerralla niskaan.  Taitolaji tämä on, mutta mukavaa ja tarpeellista sitä on opetella molemmissa rooleissa.

Taru

Olen viimeisien kuukausien aikana tehnyt tuttavuutta kymmenien  motivaatio- ja voimaantumistutkimusten kanssa. Erityisesti minua kiehtoo se kuinka paljon íhmisen minäpystyvyyden  uskomukset vaikuttavat mm. hänen opiskelutuloksiinsa, opiskelussa koettuun ahdistukseen ja  oppimistrategioihin.  Bandura on herra joka tätä asiaa on pyöritellyt erityisen paljon ja saanut monia muitakin joukkoon esittämään kysymyksiä ja etsimään vastauksia. Hänen mukaansa minäpystyvyyden uskomusten merkitys liittyy siihen, että henkilöt joilla on vahvat ja samalla realistiset uskomukset omista kyvyistään, ponnistelevat sitkeämmin silloin kun on karikkoista  ja virtaus kaukana. Bandura onkin todennut, että minäpystyyvyyden uskomukset ennustavat menestymistä paremmin kuin aikaisemmat taidot, tiedot tai saavutukset.

Minäpystyvyysuskomukset ovat kytköksissä niihin kokemuksiin joita henkilöllä on erilaisissa oppimistilanteissa ollut. Esimerkiksi koululla ja kodilla, on toisinaan hyvinkin kielteinen vaikutus. Siksi minusta kannattaakin pysähtyä miettimään omia käsityksiään siitä mihin pystyy ja kykenee. Voi olla silmiä avartavaa pohtia kriittisesti onko todella niin. Ehkä ei ole vain löytänyt vielä sitä itselle sopivaa tapaa tehdä jotakin asiaa. Minä esimerkiksi sisäistin oletuksen, kun asia usein niin esitettiin, että minä olen meidän perheen lukijatyyppi jolla on peukalo keskellä kämmentä. Mutta mitä vielä, täyttä pötyä. Ei minua ompelu kiinnosta edelleenkään, mutta aika makeita villapaitoja olen tehnyt J On peukku ihan kohdillaan.

Toisaalta minäpystyvyyden uskomukset liittyvät myös käsityksiin joita ihmisellä on älykkyydestä yleensäkin. Hirmuisen sitkeässä näyttäisivät olevan käsitykset älykkyyden pysyvyydestä ja sen merkityksestä oppimiseen tai luovuuteen. Lukuisissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että älykkyys ei ole kiveen kirjoitettu asia vaan sitä voidaan kehittää. Ihan jos mietitään kapea-alaisesti älykkyystestejä, ovat niiden pistemäärät nousseet keskimäärin viidellätoista pisteellä viimeisen 50 vuoden aikana. Tähän on vaikuttanut ainakin ravinto, koulutus, kasvatus ja kokemukset testauksesta.

Kun on tutkittu erilaisten alojen (esim. kirvesmiehiä ja myyjiä tai sakin pelaajia) huippuosaajia, erottava tekijä muihin on se, että ekspertit toimivat kaikki tyypillisesti tietyllä tavalla ratkaistessaan ongelmia. Huippuosaajat asettavat jatkuvasti itselleen vaativia tehtäviä. He eivät toimi siten, että välttäisivät vaikeita haasteita ja keskittyisivät rutiinien etsimiseen. Toki tämä vaatii sitä, että monet perusasiat on todella hyvin hallinnassa ja automatisoituneita. Oppiminen ja osaaminen vaatii työtä, sitkeyttä, ahkeruutta ja uskoa siihen että on sitkeä, ahkera ja oppiva.

Vielä tekisi niin mieli kirjoittaa vähän luovuudesta ja siitä miten suuri merkitys nimenomaan ympäristöllä siihen on, mutta säästän seuraavaan kertaan ja siirryn seuraavaan haasteiseen työtehtävään.

Mari

miksi emme keskittyisi kuluttamaan sellaiseen paikkaan, joka kuluttaa tätä yhteistä palloamme mahdollisimman vähän. Tai ainakin vähemmän kuin kilpailijansa.

Tällainen myönteinen kuluttamistoiminta on järjestäytynyt kansalaisliikkeeksi nimeltä Porkkanamafia. Porkkanamafian idea on ohjata yrityksiä toimimaan ekologisesti kestävämmällä tavalla. Kyse on siis eräänlaisesta käänteisestä boikotista, kuluttajavaikuttamisesta jossa yrittäjille tarjotaan kepin sijasta porkkanaa. Ympäristöystävällinen yritys palkitaan ostoryntäyksellä. Porkkanamafialaiset kilpailuttavat yrityksiä ja lupaavat tehdä ostorynnäkön yritykseen, joka lupaa sijoittaa suurimman prosenttiosuuden päivän ylimääräisestä myynnistä oman yrityksensä ekotehokkuuden parantamiseksi.

Porkkanamafia ei luo uutta kulutusta, vaan ohjaa ja muuttaa jo olemassa olevaa. Siksi ostorynnäköt suunnataan sellaisiin palveluihin tai tuotteisiin, joita ihmiset muutenkin käyttäisivät. Siis vaikkapa ravintoloihin, kahviloihin tai ruokakauppoihin.

Porkkanamafia Mikkeli perustettiin huhtikuussa. Porkkanamafiaa ei johda kummisetä eikä kukaan muukaan yksittäinen ihminen tai järjestö, vaan kaikki toimii innokkaiden vapaaehtoisten varassa. Intoa on Mikkelissä ollut niin paljon, että paikalliset kahvilat on jo kuukauden aikana ehditty kilpailuttaa ja ensimmäinen iskukohde valita. Iskemme joukolla Ramin konditoriaan keskiviikkona 3.6. Ramilla tehdään ainakin Suomen ellei maailman porkkanaennätys, sillä he ovat luvanneet tuplata päivän aikana saamansa lisävoiton ja sijoittaa sen oman ekotehokkuutensa parantamiseen. Vanhat energiasyöpöt kylmälaitteet saavat lähteä ensimmäisenä ja ne korvataan uusilla, ympäristöystävällisemmillä laitteilla. Tervetuloa mukaan kaikki kynnelle kykenevät mafiajoukkoihin 3.6. Mikkeliin!

Ja jos Mikkeliin on pitkä matka, niin aina voi perustaa omalle paikkakunnalle oman mafian. Alkuun pääsee esim. osoitteesta www.porkkanamafia.fi

Taru

Oletko koskaan miettinyt, miten paljon aikaa ja rahaa käytät sosiaaliseen syömiseen ja juomiseen? Siis muuhun kuin nälän ja janon sammuttamiseen. Miten usein sitä tuleekaan istuttua kahvilla tai oluella, ihan muuten vain. Tai naposteltua kaikenlaista samalla kun tekee jotakin muuta.

Oma kokemukseni pelkistetystä syömisestä ja juomisesta rajoittuu lähinnä muutamaan pidempään vaellusreissuun. Vaelluksella kannetaan mukana vain sen verran, mikä on välttämätöntä. Rinkassa tunturiin tai erämaahan kannettu ruoka palvelee ainoastaan kehon energian saantia, sen tehtävänä on toimia lihasten polttoaineena. Reitti suunnitellaan niin, että janon saa sammutettua matkan varrella puroista ja joista. Siviilissä syöminen ja juominen taitavat olla meille itse kullekin aika kaukana tällaisesta perustarpeiden tyydyttämisestä.

Entäs oletko miettinyt, miten paljon tuotat jätettä vaikkapa kuukauden aikana? Mitäs jos kantaisit kaiken tuottamasi jätteen olohuoneesi lattialle? Mitään ei siis saisi heittää pois, ei roskikseen eikä edes kompostiin vaan kaikki pitäisi kuskata keskelle olohuoneen lattiaa. Hukkaan jäänyt ruoka, suodatinpussit, joka ikinen kuitti ja lippu-lappu, sanomalehdet,  tyhjät margariinirasiat, jogurtti-  ja maitopurkit. Rikki menneistä kumisaappaista ja lasten leluista puhumattakaan.  Veikkaan että olohuoneen lattialla olisi kuun lopussa aikamoinen kasa. Ainakin meidän olkkarissa olisi.

Molemmissa näissä ajatusleikeissä on kyse jokapäiväisestä kuluttamisesta. Sen tiedostamisesta, mitä ja miten paljon me yksittäiset ihmiset oikeastaan kulutammekaan ihan tavallisena arkipäivänä. Matkustamiset ja isommat hankinnat ovat sitten vielä ihan oma tarinansa.

Luin vähän aikaa sitten Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan toimittaman kirjan nimeltä Olimme kuluttajia, neljä tarinaa vuodesta 2023. Kirja maalaa neljä eri skenaariota siitä, mitä meillä kuluttajilla on odotettavissa vuonna 2023. Mikään malleista ei ole läpeensä paha tai idealistisen hyvä. Kaikissa malleissa korostuu kuitenkin se, että seuraavat 15 vuotta ovat kaikissa tapauksissa ratkaisevia. Se, että kuluttaminen ja maailma säilyisivät nykyisellään, ei ole mahdollista eikä millään mittarilla realistista. Sen miten asumiskelpoinen maailma tulevaisuudessa on, ratkaisevat toisaalta yksilöt ja yhteisöt kuluttamistavoillaan – tai oikeastaan kuluttamistapojensa radikaalilla muuttamisella. Toisaalta ratkaisevaa on se, aletaanko kuluttamistamme säädellä globaalisti, siis jostakin ylempää. Kirja ei alleviivaa mitään kauhukuvia eikä herätä erityistä ahdistusta. Sen sijaan se herättää paljon ajatuksia ja havahdutti ainakin minut sen suhteen, miten kiire näillä asioilla oikeasti on. Suosittelen lämpimästi.

Taru

Eilen illalla vietin mukavan tunnin nettilukion iltatorilla. Pitkähkön päivän päätteeksi olin jo hieman väsynyt kuuden aikaan, mutta uutta virtaa sain taas kummasti kun kuuntelin ja katselin opiskelijoiden ehdotuksia tutortoiminnan ja ylipäätänsä nettilukion kehittämiseksi. Opiskelijoiden kanssa pohdimme muun muassa sitä, että olisi mukava saada Otavan Opiston esittelyvideo opokurssille, pienryhmäohjaajat voisivat tehdä esittelyvideoita, kaupungilla olisi hauska kulkea nettilukion paita päällä, opettajat voisivat pitää mesetunteja ja ehkäpä nettilukiolaisten tarinoista saisi toimitettua kirjan.

Minä jaksan paljon ja usein puhua siitä, miten tärkeä on avoimen, turvallisen ilmapiirin luominen jos halutaan synnyttää luovuutta. Eilen tämä onnistui minusta tosi hyvin. Yhdestä ideasta syntyy helposti toinen, siitä kolmas ja kenties neljäs. Koskaan ei voi tietää mihin päädytään kun liikkeelle lähdetään. Eilinen vahvisti taas ajatuksiani. Kiitoksia kaikilla mukana olijoille! Lisää kehittämisideoita toivotaan ja niitä voi naputella Muikkuun tai vaikkapa tänne. Treffataan torilla toivottavasti taas pian

Mari

Miten sinä suhtaudut ihmiseen, joka tulee palaveriin tai oppitunnille napit korvissa, kännykkäänsä näpyttäen ja läppäri kainalossa?

Itse saatoin aiemmin ottaa tuollaisen sisääntulon loukkauksena.  Ajattelin – tai ennemminkin tunsin – että toinen ei arvosta tai kuuntele. Että häntä ei kiinnosta tämä asia, jonka piti olla yhteisen kiinnostuksemme kohde. Kuvittelin, että toinen ei pysty jakamaan huomiotaan moneen. Joskus tuntemukseni voi olla tottakin, mutta ei aina.

Syksyllä kirjoitin luopumisen vaikeudesta. Prosessi on pahasti kesken, sillä lähiaikoina olen tiedostanut sen miten tärkeää olisi kyetä luopumaan myös ennakko-oletuksista. Tuskallisen usein huomaan, että pääni on täynnä oletuksia sekä toisista ihmisistä että tästä maailmasta yleensäkin. Voihan olla, että se palaverissa kannettavansa näyttöön uppoutunut ihminen hakeekin parhaillaan samaan asiaan lisää tietoa tuodakseen sen ihan kohta muillekin jaettavaksi. Tai että napit korvilla istuva pystyy paremmin keskittymään aiheeseen, kun taustalla soi vaimeana musiikki. Tai että palaverissa istuva ja samaan aikaan sähköpostejaan purkava ihminen oikeasti pystyy keskittymään kahteen asiaan samanaikaisesti.

Jokin aika sitten istuin neuvotteluhuoneessa ja odottelin muita osallistujia saapuvaksi. Kaksi työkaveriani tuli viime tipassa – mutta ilman tietokoneitaan. Kummallakaan ei ollut kannettavaansa kainalossa, eikä edes kasseja joista ne olisi voinut kaivaa esille. Ja minun täytyy myöntää, että ensimmäinen reaktioni oli loukkaantuminen. Eikö heitä kiinnosta tämä asia, jonka piti olla yhteisen kiinnostuksemme kohde? Eivätkö he ole valmistautuneet millään tavalla? Eikö heillä ole mitään materiaalia mukana? Eivätkö he aio tehdä lainkaan muistiinpanoja?

Missähän välissä tämä asia minun päässäni tai tuntemuksissani näin päin on mahtanut kääntyä?

Taru

Kävin äsken viemässä kuopuksemme tutustumaan ensi syksynä alkavaan kouluunsa. Tuleva opettaja vaikutti helposti lähestyttävältä ja empaattiselta, tuli levollinen olo siitä. Kyyneleet meinaavat silti väkisin vierähtää poskille: meidän pieni aloittaa opintiensä. 

Harvoin olen nähnyt lapsemme jännittävän niin kovasti. Pieni keho hivenen käpertyneenä ja katse maahan suunnattuna hän open perässä joukon matkassa lähti. Mitä hänen mielessään liikkui? Mitä sydän tunsi? Voin vain arvailla. 

Olen kuullut niin monenlaisia tarinoita koulusta. On komedioita, on ironioita, tragedioita ja sankaritarinoita. Minkähänlaisia tarinanoita kuopukseni jälkikäteen kertoo? 

Minä tykkään tarinoista. Tarinoissa on ihanaa se, että niitä voi kertoa monia versioita ja niitä voi muuttaa. Niiden kautta voi löytää uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. On kiva pohtia niitä tarinoita joita itselleen itsestään kertoo ja miettiä miksi syntyy juuri tietynsisältöistä ja sävyistä kerrontaa. Upeinta niissä on minusta niiden muutoksen mahdollistava voima. Vaikka olisi kolmekymmentä vuotta kertonut itsestään tarinaa onnettomana opiskelijana, tämänpäivän tarina voi olla toisenlainen.

Mari