Lukiofoorumissa tulevaisuuden taitoja ja resurssipuheita

12. huhtikuuta 2011

Itä-Suomen aluehallintoviraston järjestämä lukiofoorumi kokosi tänään Kuopioon Pohjois-Savon liiton maakuntasaliin reilut 60 rehtoria, lehtoria, opoa ja sivistysjohtajaa pohtimaan lukion tulevaisuutta. Foorumin aamupäivässä puhuttiin paljon mm. niistä taidoista, joita toivoisimme oppilaillamme ja opiskelijoillamme lukion jälkeen olevan. Porukassa mainittiin ainakin sosiaaliset taidot, yhteistyötaidot, tiedon hakemiseen, käsittelemiseen ja arvioimiseen liittyvät taidot sekä epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietämisen taidot. Aamupäivän kahden alustajan, professori Kirsti Lonka Helsingin yliopistosta ja johtaja Jorma Kauppinen Opetushallituksesta, puheissa oppijat olivat keskiössä. Puhuttiin siitä, mitä lukiolaiset tarvitsevat ja millaiseen maailmaan heitä lukioissa valmistetaan – tai pitäisi valmistaa. Tässä vaiheessa päivää olin vielä aika tohkeissani. Puhuttiin mielestäni oikeista asioista.

Iltapäivällä jakaannuimme pienryhmiin työstämään viittä kysymystä – ja sen jälkeen ei sitten oppilaista tai oppimisesta juuri puhuttukaan. Sen sijaan oli hetken aikaa paljon puhetta resursseista, valtionosuuksista, kuntien tahtotilasta, aluepolitiikasta. Toki voi aina sanoa, että ryhmille työstettäväksi annetut kysymykset johdattivat puhumaan enemmän rakenteista kuin ihmisistä ja oikeasta tekemisestä. On se varmaan niinkin, mutta en suostu ihan uskomaan että se on koko totuus. Puhuttiin esimerkiksi siitä, miten lukiota on vaikea markkinoida kun ei ole markkinoinnin asiantuntemusta, resursseja, markkinointitiimiä, aikaa ja rahaa. Unohdettiin se, että tyytyväiset ja innostuneet opiskelijat ovat koulun parhaita markkinoijia. Ei nähty sitä, että tiedottamista voisi parhaimmillaan olla se, kun avataan koulun ovet ja tuodaan koulun arki ja tekeminen näkyväksi muullekin maailmalle, edes sinne omalle kylälle. Resurssipuheen taakse on niin kovin helppo piiloutua. Mainittakoon tässä yhteydessä muuten se, että en missään tapauksessa sulje itseäni tästä joukosta ulos.

Iltapäivällä puhuttiin myös verkostoitumisesta, voimien yhdistämisestä, kilpailun unohtamisesta, oppilaitosten välisestä yhteistyöstä, jopa valtakunnallisesta lukioiden etujärjestöstä. Sitä puhetta oli mukava kuunnella. Taisin kuitenkin olla ilonpilaaja, kun kysyin kenen etua tuo mahdollinen etujärjestö ajaisi. Oppilaiden vai opettajien? Lukiokoulutuksen etua kuulemma. Jäin vielä miettimään, mikä se lukiokoulutus ja sen etu on, jos se ei ole niiden etu, keiden vuoksi tätä työtä teemme. Toki opettajien työpaikkojen säilyminen olisi oikein mainio juttu, mutta ei kai se voi olla syynä lukioinstituution säilyttämiseen. Totuuden nimissä mainittakoon, että  puhuttiin siellä paljon myös yleissivistyksestä ja sen merkityksestä. Hyvä niin.

Vaikka äänensävyni taisi muuttua iltapäivän kuvauksen myötä kriittiseksi, päivästä jäi kuitenkin hyvä mieli. Ei ollut turha reissu. Muutama kiinnostava uusi kontaktikin tuli. Tiedä vaikka niistä joku johtaisi ihan oikeaan oppilaitosten väliseen yhteistyöhönkin. Ja usko sekä opettajiin, oppilaisiin että lukiokoulutuksen merkitykseenkin säilyi. Ei ihan päässyt hukkumaan resurssipuheen alle.  Tilausta ja tarvetta muutokselle selkeästi on, ehkä sille alkaa nyt olla myös jo tilaa.

Tässä alla vielä ne ”pikku”kysymykset, joita pienryhmissä pohdimme. Ihan kaikkea ei vielä saatu ratkaistua, joten yhteistyölle lukioiden välillä on jatkossakin tilausta :)
1)    Miten turvataan Suomen akateemisen koulutuksen tulevaisuus?
2)    Miten turvataan lukio-opetuksen saavutettavuus maan kaikissa osissa?
3)    Miten lukioiden vetovoimaa lisätään? Mitkä ovat pienten lukioiden survival-taistelun aseet?
4)    Millaista yhteistyötä – ja muuta tukea – lukiot tarvitsevat?
5)    Mikä tulee olla seuraava konkreettinen askel lukioiden kehittämistyöhön lähdettäessä / Mitä foorumin jälkeen tulee ensimmäiseksi tehdä?

Taru (foorumipäivän illan suussa, junan kuljettamana kohta jo Mikkelissä)

Valkuaisainesynteesi

12. huhtikuuta 2011

Sain tänään olla mukana Kuopiossa lukion tulevaisuutta pohtivassa seminaarissa. Olin kovasti odottanut päivän ensimmäistä puhujaa Kirsti Lonkaa – eikä mennyt odotukset hukkaan. Lonka puhui oppimisesta, johon hänen mukaansa parhaimmillaan kuuluu vahvasti kiinnostavuus, virtauskokemus, tunteet, koukuttavuus ja osallisuus. Salillinen rehtoreita ja sivistystoimenjohtajia nyökytteli päätään Lonkan puhuessa. Siinä vaiheessa kun piti sitten miettiä, miten vahvasti nuo elementit ovat mukana siinä opetuksessa ja oppimisessa jota omassa lukiossa oikeasti toteutetaan, alkoivatkin katseet etsiytyä katon rajaan tai kengän kärkiin. Itse kuuluin tuohon joukkoon, vaikkei lukiomme ihan sieltä konservatiivisemmasta päästä olekaan. Uskoisin, että ilmiöpohjaisessa oppimisessa nuo elementit ovatkin usein mukana, mutta riittääkö se, vai pitäisikö miettiä miten noille raivattaisiin tilaa ja mahdollisuuksia muissakin nettilukion kattauksissa.  Hmmm…

Puhuttiin myös kokeista, muistinvaraisesta ”oppimisesta” ja suorittamisesta. Kirsti Lonka kertoi, että oli itse aikanaan saanut yo-kokeessa täydet pisteet biologian vastauksesta, jossa hän selvitti perusteellisesti valkuaisainesynteesia. Jälkikäteen hän oli kuitenkin huomannut, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, mihin valkuaisainesynteesi liittyy. Hän oli kaivanut esille vanhan biologian kirjan tarkistaakseen asian. Kävi kuitenkin ilmi, ettei kirjassakaan kerrottu, mihin tuo mekanismi liittyy. Herää kysymys, mitä väliä on valkuaisainesynteesin hallinnalla, ellei se kiinnity millään tavalla tähän maailmaan ja johonkin isompaan kokonaisuuteen. Ilmiöpohjainen oppiminen voi nyt tuntua vielä vähän hörhöjen hommalta, mutta kokonaisuuksien hallitseminen vielä joku päivä rules, uskokaa pois :)

Taru

PS. Istun tällä hetkellä vielä seminaarissa ja vaikken diginatiivi olekaan (niistäkin on täällä tänään ollut puhetta), niin bloggaan silti täältä lennossa. Ei ole muuten helppoa lingvistille ja pilkunviilaajalle, mutta olen ottanut omakohtaiseksi oppimistehtäväkseni keskeneräisyyden sietämisen (siitäkin on täällä ollut puhetta).

Webinar Wednesday

24. maaliskuuta 2011

Nettilukio on mukana kansainvälisessä EU-hankkeessa nimeltä te@ch.us Eilen oli meidän vuoromme järjestää webinaari, jonka aiheeksi oli sovittu Twitter. Vastasimme tällä kertaa sekä sisällöstä että tekniikasta. Toinen puhujista oli vanha työkaverini Ville Venäläinen ja toisen, Esa Kukkasniemen, olin bongannut joulukuussa Virtuaaliopetuksen päivillä Helsingissä. Satuin siellä kuulemaan hänen esityksensä siitä, miten hän itse Jokikunnan koulun rehtorina käyttää työssään Twitteriä. Tästä webinaaristakin sovimme sittemmin tarkemmin – missäs muualla kuin Twitterissä.

En ole itse ollut (tähän mennessä…) kovinkaan aktiivinen Twitterin käyttäjä. Tiedän myös, että Twitter aika lailla jakaa mielipiteitä myös sosiaalisen median aktiivikäyttäjien keskuudessa. Tällä viikolla olen kuitenkin harrastanut tviittaamista vähän enemmän. Osallistun parhaillaan myös sosiaalisen median peruskurssille yhdessä nettilukiolaisten kanssa ja sitäkin kautta on tullut tviittailtua ja seurattua muiden visertelyä. (On muuten älyttömän kivaa olla kurssilla yhtä lailla oppimassa kuin muutkin opiskelijat!) Saa nähdä, jääkö tviittailu jatkossa vähemmälle vai jäänkö (siihenkin!) koukkuun. Niin tai näin, tällä viikolla olen taas kerran huomannut miten hyvältä tuntuu tulla kuulluksi, huomatuksi ja mainituksi. Välineellä ei niin väliä, tärkeää että joku huomaa ja jotakuta kiinnostaa.

Keskiviikon webinaarissa oli kiva fiilis. Kaksi herrasmiestä, Ville ja Esa, kertoivat mistä Twitterissä oikein on kyse. Herrojen puheen aikana webinaarin chatissa kävi pöhinä. Kommentteja ja kysymyksiä esitettiin – ja aika moneen vastattiinkin. Tunnelma oli kuin Euroviisuissa ikään, sillä osallistujia oli Suomen lisäksi ainakin Saksasta, Briteistä, Belgiasta, Kreikasta, Ranskasta, Liettuasta, Romaniasta ja Unkarista. Niin ja Turusta :) Webinaarin tallenteen voi käydä kurkkaamassa linkin takaa milloin vain.

Taru (Twitterissä @tarukekkonen)

Tulevaisuus haastoi oppimisen

6. helmikuuta 2011

Tulevaisuus haastoi oppimisen Jyväskylässä viime viikon lopulla. Olin mukana tuon nimisessä seminaarissa, jossa oli paljon viisasta puhetta, vahvaa yhteishenkeä ja hyvää tarkoitusta. Tekoihin ei vielä juuri päästy, mutta toivottavasti ne seuraavat pian perässä.

Seminaariyleisön joukossa istui runsaasti opettajia, rehtoreita ja sivistystoimen johtajia. Kaikki tuntuivat olevan vahvasti sitä mieltä, että koulu muuttuu koska sen on pakko. Virallisessa ohjelmassa nostettiin melko vahvasti esille näkemys koulun jäykkyydestä ja vanhanaikaisuudesta. Oltiin sitä mieltä, että koulun toiminnassa oppilaan etu jää liian usein opettajien ja hallinnon jalkoihin. Opetetaan vanhan mallin mukaan, koska se on helpompaa ja kun ne vanhat kalvotkin ovat jo olemassa. Suljetaan silmät siltä muutokselta, joka koulun ulkopuolella on käynnissä. Valmistetaan oppilaita maailmaan, jota ei enää ole. Tämä kaikki on varmasti ihan totta. Toisenlaisiakin totuuksia kuului kuitenkin useammassakin kahvipöytäkeskustelussa. Niiden mukaan monessa koulussa ja monessa luokassa osataan kuunnella oppijan tarpeita ja toimitaan jo oppijan edun ja oppimisen ehdoilla.

Itselleni jäi seminaarin jälkeen päällimmäisenä mieleen pyörimään pohdinnat 2000-luvun taidoista. Jos ja kun koulun tehtävä on valmistaa oppijoita pärjäämään ympäröivässä yhteiskunnassa, niin olisi kai melko lailla järkeenkäypää ihan oikeastikin miettiä, millaisia taitoja tarvitsemme voidaksemme toimia täysipainoisesti ja aktiivisesti nyt ja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä  – ihan koko 2000-lukua en itse arvaisi sentään mennä ennustamaan.

Alla muutamia omia poimintojani 2000-luvun taidoista, jotka nousivat esille seminaarin esityksissä, workshopeissa, kahvipöydässä ja baaritiskillä:
– yhteistyötaidot
– ilmaisun taidot
– kyky sietää epävarmuutta ja keskeneräisyyttä
– kyky hahmottaa kokonaisuuksia
– yleissivistys
– sosiaaliset taidot, vuorovaikutustaidot
– kokeilunhalu, uteliaisuus
– oppimisen taidot, tiedonhakutaidot, tiedonkäsittelytaidot

Ilokseni huomaan, että aika monia yllä mainituista taidoista treenataan jo hiki päässä ilmiöpohjaisessa oppimisessa. Otavan Opistolla on juuri käynnistynyt seuraavan oppimisympäristömme suunnittelu. Mitäs jos viritettäisiin se palvelemaan 2000-luvulla tarvittavien taitojen ja kykyjen vahvistamista? Aloitettaisiin suunnittelu siitä näkökulmasta? Ja kutsuttaisiin opiskelijat mukaan, oikeasti osallistumaan? Opiskelijoita kannattaa nimittäin kuunnella, se tuli todettua Jyväskylän semmassakin.

Taru

Ilmiöitä saksalaisittain

9. tammikuuta 2011

Mitä monimutkaisemmaksi maailma muuttuu, sitä tärkeämpää on suunnistamisen taito. Saksan Bremenissä sijaitseva Übersee-museo haluaa antaa kävijöilleen apuvälineitä suunnistamiseen. Museo tarjoilee karttoja ja kompasseja isojen, koko maailmaa liikuttavien kokonaisuuksien tai teemojen kautta. Näyttelyn järjestäjien mielestä maailmaa – ja myös omaan arkeen vaikuttavia asioita – on helpompi ymmärtää, kun tuntee ajankohtaisten isojen teemojen tieteellisiä taustoja ja ymmärtää asioiden välisiä suhteita. Museossa kävijästä tulee tutkija ja aktiivinen toimija, joka pääsee näyttelyn kautta globaalien teemojen jäljille. Bremeniläisten mielestä tällaisia koko maailmaa ja useimpien meidän arkeamme mullistavia ilmiöitä ovat

  • ilmastonmuutos
  • viestintä
  • sukupuoli(suus)
  • aika
  • ihmisoikeudet
  • muuttoliike
  • maailmantalous.

Museon näyttely avaa kaikkiin näihin seitsemään ilmiöön useita eri näkökulmia eikä tutkimusmatkalla rakenneta raja-aitoja eri tieteenalojen välille. Kuulostaa melko lailla ilmiöpohjaiselta oppimiselta, eikö totta? :)

Yllä oli bremeniläisten top7-ilmiölista. Mitkä ilmiöt sinä haluaisit nostaa ensi vuonna tutkittavien listalle? Keskustelu tulevista ilmiöistä on käynnistynyt ilmiöpohjaisen oppimisen ympäristössä, nyt ehdit ideointiin vielä hyvin mukaan!

Taru

Yrittäjyyskasvatusta, heittäytymistä ja riskinottoa

21. marraskuuta 2010

Sain puhelun, jossa minulta pyydettiin puheenvuoroa yrittäjyyskasvatuksen seminaariin. Puhelun alussa olin aivan varma, että soittaja oli erehtynyt numerosta. Eihän minulla ole minkäänlaista kokemusta yrittäjyyskasvatuksesta. Tai niinhän minä luulin. En ole koskaan vetänyt yhtään yrittäjyyskurssia enkä perustanut opiskelijoiden kanssa harjoitusyritystä, oikeasta yrityksestä puhumattakaan. Edes kioskia en ole koulussa pyörittänyt. Hetken aikaa juteltuani huomasin kuitenkin, että yrittäjyyskasvatus on paljon muutakin ja että nettilukion toimintatapa nimenomaan tukee yrittäjämäistä ajattelua ja toimintaa. Sain kuulla yrittäjyyspedagogiikasta ja siitä miten soittajan edustamassa hankkeessa opettajia on rohkaistu heittäytymään yrittäjämäiseen toimintakulttuuriin ja luopumaan liiallisesta suunnitelmallisuudesta. Yrittäjyyspedagogiikkaan kuuluu olennaisena osana myös se, että opiskelijoille annetaan tilaa aktiiviseen toimintaan. Tällä pyritään siihen, että tulevaisuuden työntekijät (ja yrittäjät) oppivat ottamaan vastuun omasta tekemisestään, ovat aktiivisia, luovia ja innovatiivisia, sietävät stressiä paremmin ja heillä on valmiuksia toimia jatkuvassa muutoksessa.

Nettilukiota alusta saakka ohjanneet kaksi keskeistä periaatetta, avoimuus ja luottamus, tähtäävät juuri tähän. En vain ollut älynnyt että toteutamme samalla yrittäjyyskasvatusta. Myös nettilukion kolme kattausta (non-stop-kurssit, ryhmäkurssit ja ilmiöpohjainen oppiminen) tukevat nimenomaan tällaisia valmiuksia. Varsinkin ilmiöpohjaisessa oppimisessa oppija on keskiössä. Hän saa itse lähteä tutkimaan sitä, mikä eniten sytyttää. Oppija myös valitsee omat työtapansa itse. Kun opiskelu vielä tapahtuu avoimessa ja julkisessa ympäristössä, jossa hyödynnetään sosiaalisen median palveluja, hän toden totta joutuu sietämään epävarmuutta ja keskeneräisyyttä. Aktiivisuutta ja vastuunottoakin tarvitaan, sillä mitään ei saa valmiiksi tarjoiltuna.

Kutkuttavaa tässä on myös se, että opettaja on monessa suhteessa täysin samalla viivalla opiskelijan kanssa. Jos ei ole opiskelija tottunut keskeneräisten asioiden esittämiseen, niin ei ole sitä tehnyt opettajakaan. Opiskelijat ovat perinteisesti viilanneet tuotoksiaan ja esityksiään ja ajatuksiaan viimeiseen saakka, koska heidät on arvioitu ja arvosanoitettu niiden mukaisesti. Opettaja taas on edustanut tietämystä ja auktoriteettia ja häneltä on perinteisesti odotettu melko valmiiksi pureksittua informaatiota. Sosiaalisessa mediassa molemmilla onkin yhtäkkiä lupa olla keskeneräinen. Puolivalmisteita on lupa asettaa tarjolle. Ajatuksen raakileet, idut ja aihiot ovat somessa käypää tavaraa. Pieneen ajatuksen alkuun voi joku tarttua ja viedä sitä askelen eteenpäin. Joku kolmas puolestaan jalostaa sitä pikkuisen eteenpäin ja lopulta todennäköisesti päädytään johonkin sellaiseen, jota kukaan ei olisi osannut ennustaa ja johon kukaan ei olisi yksin yltänyt. Ihan helppoa tähän junaan hyppääminen ei kuitenkaan ole. Rohkeutta ja heittäytymistä se ainakin vaatii. Vaan on se niin mukavaa ja palkitsevaa, kun on kyytiin uskaltautunut hyppäämään.

Seminaarikin meni hyvin. Heittäytyminen kannatti. Huomasin puhuvani ihan oikealle kohdeyleisölle ja tunsin, että hekin saivat uusia ideoita ja uutta virtaa työhönsä. Ei ollut turha reissu sekään. Tuntui hyvältä huomata, että omasta työstä voi ammentaa jotakin hyvää myös sellaiselle kohderyhmälle, jota en olisi itse ikinä tullut ajatelleeksi. Seminaarin nimi oli Sosiaalisesta mediasta potkua yrittäjyyskasvatukseen ja oma otsikkoni Sosiaalisen median kyytiin hyppääminen edellyttää opettajalta heittäytymistä ja riskinottoa, case Otavan Opiston nettilukio

Taru

Nähdyksi, kuulluksi ja tähdeksi tulemisen tarpeesta

11. marraskuuta 2010

Olin viime viikolla kuuntelemassa mediatutkija Johanna Sumialan luentoa samannimisestä aiheesta. Aihe oli kiinnostava, varsinkin kun meillä on juuri käynnistymässä ilmiö nimeltä Fanittaminen ja kiusaaminen. Aineksia fanittamiseen ja kiusaamiseen en luennolta kovin paljoa loppujen lopuksi saanut, mutta ainakin julkisuuden syntymekanismit ja historia saivat lisävalaistusta. Kuuluisuuteen ja tähteyteen liittyvä käsitteiden pyörittely lämmitti myös kielitieteilijän mieltä. Taustoitusta ja ajattelun herättelyä uuteen ilmiöön tarjosi tänään myös Ylen Areenalta kuuntelemani Kalle Haatasen ohjelma nimeltä Fanittaminen ja kiusaaminen. (Ja kyllä, sieltä on lainattu myös juuri käynnistyvän ilmiön nimi.) Ohjelmassa pohditaan mm. sitä kuka päättää, kenet suljetaan ulos ja kuka nostetaan palvonnan kohteeksi. Onko kyseessä loppujen lopuksi saman ilmiön kaksi puolta? Vastauksia kysymyksiin hakee filosofian tohtori, tutkija Helena Saarikoski. Ohjelma tuli toissapäivänä – yleisön toivomuksesta :) – uusintana ja on jälleen kuultavissa tämän vuoden loppuun saakka.

Omassa päässäni fanittaminen ja kiusaaminen yhdistyvät tällä hetkellä julkisuuteen ja mediaan. Fanittaminen ei kai oikein voi olla edes mahdollista ilman julkisuutta. (Mitä muuten fanittaminen oikeasti on?) Ja julkisuutta ei kai oikein voi olla ilman jonkin sortin mediaa. Verkko välineenä on tuonut tähänkin asiaan ihan uuden ulottuvuuden. Verkossa et edes ole olemassa, jollet jätä sinne  tänne!) itsestäsi mitään jälkeä. Jollet siis tavalla tai toisella osallistu, tule kuulluksi ja nähdyksi. Verkossa on tärkeää ja mahdollista sekä löytää että tulla löydetyksi. Moni puhuu nykyisin myös siitä, että ainakin tietotyöläisen pitää tietoisesti rakentaa itselleen henkilöbrändiä verkossa. Muuten et ole olemassa.

Tällaisia hajatelmia pyörii tällä hetkellä minun päässäni fanittamisen ja kiusaamisen tiimoilta. Onkin kiinnostavaa nähdä, mihin nämä ajatukset ja kiinnostuksen kohteeni muuttuvat kunhan ilmiön tutkiminen pääsee vauhtiin ja keskustelu alkaa virrata ilmiöpohjaisen oppimisen ympäristössä. Sillä muuttumaan ja elämään ne tulevat, sehän tässä yhdessä tekemisessä ja jakamisessa hauskinta onkin. Ilmiöpohjaisessa oppimisessa on kutkuttavaa se, että saman ilmiön tutkimiseen löytyy aina useita tulokulmia eikä koskaan voi tietää, mihin yhdessä ideointi ja ajatusten vaihtaminen johtavat.

Kivaa muuten, kun saa fanittaa ja kiusata ihan viran puolesta :)

Taru

Ilmiöistä ja ylppäreistä

22. syyskuuta 2010

Tämän päivän maantieteen yo-kokeessa olisi Kaupunkien rytmeihin hypännyt voinut olla vahvoilla. Kysymys nro 4 liittyi ihan suoraan kaupunkien rytmeihin “Mitä voit päätellä ihmisen toiminnan sijoittumisesta oheisen yöllisen satelliittikuvan avulla? Tuo esille myös kuvassa näkyviä alueellisia piirteitä.” Ja oheisena oli sitten NASAn kuva Euroopasta, Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta, jossa kaupungit näkyivät vahvoina valopisteinä. Afrikassa oli muuten Välimeren rantoja lukuunottamatta aika pimeää, samon Lapissa ja Norjan vuorilla. Aluetutkimuksesta ja paikkatietojärjestelmistä oli myös oma kysymyksensä.

YTL oli tainnut ottaa myös toisen maantieteen kysymyksen suoraan meidän ilmiöistämme ;) Kysymys nro 7 kuului näin: “Lähi-Idän vesipulan syyt ja seuraukset. Käytä vastauksessasi hyväksi oheista lehtiartikkelia.” Artikkelissa kerrottiin, miten Syyrian itäosaa halkova Orentesjoki on saastunut ja kuivunut niin että aavikko laajenee uoman ympärillä ja vesipula on ajanut sadat tuhannet ihmiset kodeistaan. Vehnäntuotanto laskee ja maanviljelijä Okla on joutunut muuttamaan Itä-Syyriasta vaimonsa ja 15 lapsensa kanssa telttaan Damaksoksen suurimman kaatopaikan viereen.
Haiskahtaa minusta aika lailla Nälkä ja jano -ilmiön aihepiireiltä, eikö?

Terveystiedossakaan ei tarvinnut kovin kaukaa hakea yhteyksiä ilmiöihimme. Jokeritehtävässä pyydettiin kuvailemaan ja arvioimaan, miten teknologiaa ja erilaisia apuvälineitä hyödyntämällä voidaan mahdollistaa ikääntyneiden ihmisten kotona asuminen tulevaisuudessa. Ihminen2.0 varaosineen ei liene kaukana tästä teemasta.

Ja sokerina pohjalla oli Herman Hessen runo, joka sopisi vaikka Fanittamisen ja kiusaamisen tunnushymniksi. Tehtävässä pyydettiin pohtimaan runoa hyödyntäen, minkälaisia voivat olla mielenterveyden ensiavun keinot.

Yksin sumussa kuljen!
Yksin on jokainen pensas ja puu,
toinen ei tunne toista,
sumuun sulkeutuu.

Tuttavat tulvivat elämääni,
entiseen valon täyttämään;
nyt, kun sumussa kuljen,
en näe yhtäkään.

Herman Hesse (1911), suom. Anna-Maija Raittila (1982)

Taru (2010)

Uskalletaanko päästää opiskelijat keittiöön?

19. syyskuuta 2010

Olen nyt viikonlopun aikana valmistellut esitystä, jonka pidän reilun viikon päästä Liettuan Vilnassa eräässä e-oppimisen konferenssissa. Tulen siellä kertomaan nettilukion kolmesta kattauksesta ja niiden suhteesta teknologiaan sekä sosiaaliseen mediaan. Aiheeni on muuten liettuaksi ”Socialinės medijos ir Web 2.0 technologijos Otavos vidurinėje mokykloje: trys keliai”.  Ajattelin kuitenkin puhua englanniksi ja ehkä suunnilleen niistä asioista, joista alla olevassa artikkelissakin kertoilen.

Social Media and Web2.0 Technologies Supporting Learning at Otava Folk High School

- three paths to the destination

Taru Kekkonen, taru.kekkonen@otavanopisto.fi

Otavan Opisto, Otava Folk High School, Finland

Otava Folk High School was established 1892. Ever since its task has been to look for and offer new ways of studying and learning, to question the already existing school system and to complete to that. In other words its task is to meet the learning demands that are not otherwise met in the prevailing education system. Online Upper Secondary School (nettilukio in Finnish) was established in 1996 bearing this task in mind.

Online Upper Secondary School started with and has been following two key ideas ever since: openness and trust. Openness in the sense that the school is open 24/7/12 and in the sense that the learning material has been available and accessible by anyone interested from the very beginning. The school can be reached from any place in the world as the whole programme of upper secondary school can be studied online, from a distance. There are no terms or semesters and the academic year is the whole calender year. All the courses are ceaselessly available online so that the students can pick any course any time.

Trust in the sense that no police forces or customs were established to control the students. Instead, the school wanted to trust its students. There are no exams in the school but the students have a lot of learning assignments that they do and the teachers give feedback on. The students also write learning logs. A portfolio that contains the learning assignments and the learning log provide the basis for the course assessment and the grade.

The students

Each and every student has a specific reason to join Online Upper Secondary School. No one is pushed there automatically from a local comprehensive school, for example. The age scale of the students spans from 16 to ca 75. They are mainly adults working full time and in various phases of life with various learning and studying capacities. The student profiles include among others

  • professional athletes
  • people working in shifts
  • parents taking care of their small children at home
  • entrepreneurs
  • people living abroad
  • people with health problems
  • people with negative school history
  • people living in sparsely populated areas

From listening towards dialogue

Thirteen years ago we started with thirteen students that studied quite independently. It was more about giving and receiving information and making the learning visible mainly by writing essays etc. The interaction between a student and a teacher/tutor worked fine but there was little interaction between the students. Now the students outnumber 500 and we are on the way from listening to dialogue and collaboration.

The general debate related to e-learning in Finland has mainly moved from talking about web2.0 technologies to talking about social media and how it can be used for supporting learning. Thus the focus has shifted from technology and tools to people and collaboration. Social media in itself is a bit challenging as a concept as it is defined in various ways. One definition that is quite commonly used is formulated by Eija Kalliala and Tarmo Toikkanen. In their book about Social Media in Education (Kalliala ja Toikkanen, Sosiaalinen media opetuksessa 2009) they define social media as “a process in which individuals and groups construct collective meanings with the help of content, communities and web technologies”. In this definition the individuals, working together and sharing are in focus, not the technologies. Also in this article and presentation the technologies are seen only as a means to an end.  As it has been said, without people, web2.0 is just an empty kitchen with a nice set of shiny appliances but nothing bubbling in the kettle on the stove.

Three settings to choose from

In Online Upper Secondary School the students can choose between three ways to accomplish courses. Using a food metaphor, they can choose if they want to enter a buffet, an à la carte restaurant or the kitchen in order to learn to cook.

Buffet / Non-stop-courses

Each student is free to pick any upper secondary school course in his/her schedule any time he/she wants. The buffet table is always open and the student can choose any dishes he/she favours at his/her own phase (i.e. according to his/her personal learning plan). Studying on this path is quite independent and sometimes lonely, too. It may be pretty quiet at the dinner table as everyone is having his/her dinner at various times. Even if the studying is independent of point of time, the buffet offers no fast food as the learning always takes its time, no matter how flexible the frames.

Web2.0 technologies provide the buffet with facilities via the online learning environment but the studying is not very social or shared. Interaction is limited mainly between student and teacher (skype, chat, e-mail etc.).

À la carte / Collaborative courses

Several times a year, the table is also laid with so called collaborative courses. They begin and end on fixed dates. Booking the table beforehand is necessary and the students had better be there when the chef is available and food is warm. When sitting around the virtual table the students are able to work on issues together and use each others as resources. This is not possible in the buffet. Anyway, also this restaurant is located in a closed learning environment and the door is shut from the rest of the world. Only the students and the teachers have the VIP badges to access the restaurant.

Discussion forums, wikis and virtual conferencing tools are widely used in collaborative courses.

Cooking courses in the kitchen / Phenomenon based learning

In addition to these two settings, Otava Folk High School offers its students courses where they can learn to cook and prepare a meal together with other people.

In stead of enrolling in a course in a specific subject such as mathematics, biology or philosophy, the student has a chance to grasp a bigger entity, a real life phenomenon. The phenomena so far studied at Otava are among others hunger and thirst, welfare state, piracy and human being 2.0. The idea is to integrate various subjects in the studying of the phenomenon. The student can choose his/her approach to the phenomenon him/herself, set his/her targets him/herself and thus choose which (upper secondary school) subjects and courses he/she wants to complete.

As the phenomena to be studied are authentic, real life phenomena, it would be quite contradictory to close the studying behind school doors. That is one reason why we have taken the phenomena out in an open and public online environment http://ilmiopohjaisuus.ning.com so that people in various roles and with different interests can attend. There are project managers, pedagogues, experts, media tutors, subject teachers – and students, of course. Lurking is also allowed and anyone interested also from other schools and from outside the school world is welcome. The roles are often mixed and the teacher doesn’t have to be an expert in everything. Expertise can be found also outside the school or – as it often is – among students.

In the food metaphor, the people who join the cooking course prepare a meal together. First they decide what they want to cook, which entity they want to grasp. Whether to cook Italian, Mexican or Nepalese. Everyone is allowed to approach the theme from his/her interest. Thus someone might like to find out about the local food culture and traditions, another one about nutrients and health issues. Someone else might be interested in the raw materials needed, where and how they are grown, how sustainable the growing is, if they can be bought in Finland, how sustainable the transportation of them is etc. Experts can be invited to join when their expertise is needed. The chef might not be needed at all or it can be anybody, not necessarily the teacher. As everyone brings his/her own approach and learning to the same table, the result is much more than anyone could have achieved alone or with just the teacher.

Web2.0 technologies have a lot to offer in this kind of learning and studying. Tools such as blogs, wikis, video conferencing and social bookmarking make the life so much easier for those in the kitchen. Anyway, it is more a question of an attitude and a change of culture than a question of tools. In the end, the tools have existed in one way or another for already several years now. The teachers are used to being authorities and experts, used to being the ones that have access to the knowledge. The students are used to presenting their work only in finished and completed form as they have traditionally been assessed as such. Anyway, social media is not about completed and shiny papers. It is about hopping on a moving train, taking risks, tolerating uncertainty, tolerating incomplete world, flexibility to change plans while on the road. It is also about trust, respect and sincerity just like any interaction between people always has been. But maybe it is above all about courage to share and publish incomplete ideas for others to grab and refine further.

Do we dare to let the students in the kitchen?

The school as an institution was established in a world in which information and knowledge were more or less stabile. The teachers had an exclusive right to the information and their job was to transfer it to those who didn’t have it yet. Now the critical issue related to school and teachership is whether we let the students cook or not. I.e. if we encourage the students to take an active role and start constructing knowledge themselves. And if we go one step further, we as teachers have to ask ourselves if we let the students also decide what they want to learn and how they want to learn. If we open the kitchen door and let the students in, we run the risk that the meals prepared by the teacher might not be that attractive any more.

”Miten olen joutunutkaan tällaiseen hulluuteen”

7. kesäkuuta 2010

Alla olevan puheen saimme kuulla lauantain lakkiaisissa Otavan Opiston juhlasalissa. Hiljaiseksi veti. En voi muuta kuin olla ylpeä opiskelijoistamme ja  siitä työstä, jota Opistolla ja nettilukiossa tehdään. Työstä, jolla on merkitystä. Työstä, jonka avulla toisten on mahdollista saavuttaa haaveitaan. Työstä, joka avaa toisille uusia ovia. Ja kollegoistani, jotka tätä työtä näin hienolla tavalla tekevät.

Miten voikin ihminen olla niin etuoikeutettu, että saa tehdä töitä tällaisessa paikassa. Minäkin.

Tuoreen ylioppilaan Katja Pulkkisen puhe yo-juhlassa Otavan Opistolla 5.6.2010:

”Arvoisa rehtori, hyvät opettajat ja vanhemmat, hyvä lakkiaisjuhlayleisö!

Tänään koittaa vihdoinkin suuri päivä meille kaikille onnellisille, jotka saamme kunnian tulla lakitetuksi.  Monilla meistä on takanamme useita vuosia raskasta uurastusta ja useat ovat joutuneet jakamaan kalliin aikansa perheen, lapsien, opiskelujen ja työn kesken. Tämä ei ole aina ollut helppoa…

Minä muutin ulkomaille yksitoista vuotta sitten villinä teininä ja siinä jäi opinnot ja kaikki muu kesken. Nyt vasta aikuis-iällä ymmärsin kaivata sitä tunnetta, kun saa jotain tärkeää elämässään päätökseen.  Otin asiasta selvää ja törmäsin sattumoisin meidän Otavan Opiston nettisivuille ja vain viikko sen jälkeen olin jo koulussa kirjoilla ja alkoikin se vaikeampi taival. Taival, joka oli täynnä suuria tunteita ahdistuksesta onnenkyyneliin.  Muistan kun avasin ensikerran salasanoillani ”muikun”, meidän nettiopiskelijoiden opintoympäristömme. Kaikki kummastutti: mikä ihmeen muikku?, ajattelin, mutta jatkoin sitkeästi opintosuunnitelmani tekoa. Kymmeniä kysymyksiä: kuinka saisin näihin vastauksen?, olinhan neljän tuhannen kilometrin päässä itse koulusta ja opettajista. Helpotuksekseni kaikki kuitenkin alkoi sujua hyvin kiitos avuliaitten opettajien ja muun tukiverkon. Päiväni alkoivat täyttyä yhtäkkiä äidinkielen esseistä, englannin tehtävistä ja pian huomasin laskevani mielessä matematiikan ongelmia esimerkiksi kaupassa käydessäni. Elämääni oli tullut uusi haaste, halusin niin palavasti tämän valkolakin.

Yksi lämpimmimmistä muistoista tulee olemaan matematiikan connect pro-tunnit. Voitte varmaan kuvitella, kuinka oudolta tuntui aluksi olla oppitunnilla, jolla oppilaiden ja opettajien etäisyys mitattiin jopa tuhansissa kilometreissä sen sijaan, että oltaisiin pulpetti pulpettia vasten. Sitä läheisyyden tunneta, jonka tunsin ratkoessani samoja ongelmia kun esimerkiksi Sodankyläläinen luokkatoverini tai kun opettajat neljäntuhannen kilometrin päästä jaksoivat välittää koulumenestyksestäni, en tule unohtamaan ikinä. Kotona opiskelun lepohetkinä oli myös mahtavaa tutustua muihin oppilaisiin ja opettajiin keskustelupalstoilla, joihin osallistuessa olen kokenut monia ihania hetkiä.

Vihdoin koitti sitten kirjoitukset: tuo kaikkien lukiolaisten pelkäämä painajainen. Minullehan tuo tarkoitti sitä, että joutuisin olemaan kuukauden ilman perhettäni ja lapsiani, mutta lähdin matkaan toivoa täynnä. Talveni täyttyi sadoista litroista kahvia ja helmi-maaliskuu useista unettomista öistä. Miten olen joutunutkaan tällaiseen hulluuteen?, sadattelin moneen otteeseen, mutta kiristin vain hammasta. Kirjoitusten ehdottomiin tähtihetkiin itselleni kuuluvat pari koetta täällä Otavan Opistossa, jossa vihdoin pääsin tutustumaan kasvotusten opettajiin ja rehtoriin. Itsekin puolisavolaisena saavuin pitkästä aikaa näihin tuttuakin tutumpiin maisemiin ja tunsin olevani kuin kotonani.

Nyt tänään, tänä suurena päivänä tahdonkin kiittää kaikkia opettajia, Otavan henkilökuntaa ja muita oppilaita, jotka ottivat minut lämpimästi mukaan tämän koulun erikoiseen piiriin. On ollut ehdottomasti elämäni hienoimpia kokemuksia tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään joka onkin jaoittunut ympäri Eurooppaa ja koko maailmaa.

Kiitos siis kaikille ja onnea ja menestystä meille tuoreille lakitettaville! Kaikki on mahdollista jos vain niin haluaa!!”

Taru