Opet

miksi emme keskittyisi kuluttamaan sellaiseen paikkaan, joka kuluttaa tätä yhteistä palloamme mahdollisimman vähän. Tai ainakin vähemmän kuin kilpailijansa.

Tällainen myönteinen kuluttamistoiminta on järjestäytynyt kansalaisliikkeeksi nimeltä Porkkanamafia. Porkkanamafian idea on ohjata yrityksiä toimimaan ekologisesti kestävämmällä tavalla. Kyse on siis eräänlaisesta käänteisestä boikotista, kuluttajavaikuttamisesta jossa yrittäjille tarjotaan kepin sijasta porkkanaa. Ympäristöystävällinen yritys palkitaan ostoryntäyksellä. Porkkanamafialaiset kilpailuttavat yrityksiä ja lupaavat tehdä ostorynnäkön yritykseen, joka lupaa sijoittaa suurimman prosenttiosuuden päivän ylimääräisestä myynnistä oman yrityksensä ekotehokkuuden parantamiseksi.

Porkkanamafia ei luo uutta kulutusta, vaan ohjaa ja muuttaa jo olemassa olevaa. Siksi ostorynnäköt suunnataan sellaisiin palveluihin tai tuotteisiin, joita ihmiset muutenkin käyttäisivät. Siis vaikkapa ravintoloihin, kahviloihin tai ruokakauppoihin.

Porkkanamafia Mikkeli perustettiin huhtikuussa. Porkkanamafiaa ei johda kummisetä eikä kukaan muukaan yksittäinen ihminen tai järjestö, vaan kaikki toimii innokkaiden vapaaehtoisten varassa. Intoa on Mikkelissä ollut niin paljon, että paikalliset kahvilat on jo kuukauden aikana ehditty kilpailuttaa ja ensimmäinen iskukohde valita. Iskemme joukolla Ramin konditoriaan keskiviikkona 3.6. Ramilla tehdään ainakin Suomen ellei maailman porkkanaennätys, sillä he ovat luvanneet tuplata päivän aikana saamansa lisävoiton ja sijoittaa sen oman ekotehokkuutensa parantamiseen. Vanhat energiasyöpöt kylmälaitteet saavat lähteä ensimmäisenä ja ne korvataan uusilla, ympäristöystävällisemmillä laitteilla. Tervetuloa mukaan kaikki kynnelle kykenevät mafiajoukkoihin 3.6. Mikkeliin!

Ja jos Mikkeliin on pitkä matka, niin aina voi perustaa omalle paikkakunnalle oman mafian. Alkuun pääsee esim. osoitteesta www.porkkanamafia.fi

Taru

Oletko koskaan miettinyt, miten paljon aikaa ja rahaa käytät sosiaaliseen syömiseen ja juomiseen? Siis muuhun kuin nälän ja janon sammuttamiseen. Miten usein sitä tuleekaan istuttua kahvilla tai oluella, ihan muuten vain. Tai naposteltua kaikenlaista samalla kun tekee jotakin muuta.

Oma kokemukseni pelkistetystä syömisestä ja juomisesta rajoittuu lähinnä muutamaan pidempään vaellusreissuun. Vaelluksella kannetaan mukana vain sen verran, mikä on välttämätöntä. Rinkassa tunturiin tai erämaahan kannettu ruoka palvelee ainoastaan kehon energian saantia, sen tehtävänä on toimia lihasten polttoaineena. Reitti suunnitellaan niin, että janon saa sammutettua matkan varrella puroista ja joista. Siviilissä syöminen ja juominen taitavat olla meille itse kullekin aika kaukana tällaisesta perustarpeiden tyydyttämisestä.

Entäs oletko miettinyt, miten paljon tuotat jätettä vaikkapa kuukauden aikana? Mitäs jos kantaisit kaiken tuottamasi jätteen olohuoneesi lattialle? Mitään ei siis saisi heittää pois, ei roskikseen eikä edes kompostiin vaan kaikki pitäisi kuskata keskelle olohuoneen lattiaa. Hukkaan jäänyt ruoka, suodatinpussit, joka ikinen kuitti ja lippu-lappu, sanomalehdet,  tyhjät margariinirasiat, jogurtti-  ja maitopurkit. Rikki menneistä kumisaappaista ja lasten leluista puhumattakaan.  Veikkaan että olohuoneen lattialla olisi kuun lopussa aikamoinen kasa. Ainakin meidän olkkarissa olisi.

Molemmissa näissä ajatusleikeissä on kyse jokapäiväisestä kuluttamisesta. Sen tiedostamisesta, mitä ja miten paljon me yksittäiset ihmiset oikeastaan kulutammekaan ihan tavallisena arkipäivänä. Matkustamiset ja isommat hankinnat ovat sitten vielä ihan oma tarinansa.

Luin vähän aikaa sitten Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan toimittaman kirjan nimeltä Olimme kuluttajia, neljä tarinaa vuodesta 2023. Kirja maalaa neljä eri skenaariota siitä, mitä meillä kuluttajilla on odotettavissa vuonna 2023. Mikään malleista ei ole läpeensä paha tai idealistisen hyvä. Kaikissa malleissa korostuu kuitenkin se, että seuraavat 15 vuotta ovat kaikissa tapauksissa ratkaisevia. Se, että kuluttaminen ja maailma säilyisivät nykyisellään, ei ole mahdollista eikä millään mittarilla realistista. Sen miten asumiskelpoinen maailma tulevaisuudessa on, ratkaisevat toisaalta yksilöt ja yhteisöt kuluttamistavoillaan – tai oikeastaan kuluttamistapojensa radikaalilla muuttamisella. Toisaalta ratkaisevaa on se, aletaanko kuluttamistamme säädellä globaalisti, siis jostakin ylempää. Kirja ei alleviivaa mitään kauhukuvia eikä herätä erityistä ahdistusta. Sen sijaan se herättää paljon ajatuksia ja havahdutti ainakin minut sen suhteen, miten kiire näillä asioilla oikeasti on. Suosittelen lämpimästi.

Taru

Eilen illalla vietin mukavan tunnin nettilukion iltatorilla. Pitkähkön päivän päätteeksi olin jo hieman väsynyt kuuden aikaan, mutta uutta virtaa sain taas kummasti kun kuuntelin ja katselin opiskelijoiden ehdotuksia tutortoiminnan ja ylipäätänsä nettilukion kehittämiseksi. Opiskelijoiden kanssa pohdimme muun muassa sitä, että olisi mukava saada Otavan Opiston esittelyvideo opokurssille, pienryhmäohjaajat voisivat tehdä esittelyvideoita, kaupungilla olisi hauska kulkea nettilukion paita päällä, opettajat voisivat pitää mesetunteja ja ehkäpä nettilukiolaisten tarinoista saisi toimitettua kirjan.

Minä jaksan paljon ja usein puhua siitä, miten tärkeä on avoimen, turvallisen ilmapiirin luominen jos halutaan synnyttää luovuutta. Eilen tämä onnistui minusta tosi hyvin. Yhdestä ideasta syntyy helposti toinen, siitä kolmas ja kenties neljäs. Koskaan ei voi tietää mihin päädytään kun liikkeelle lähdetään. Eilinen vahvisti taas ajatuksiani. Kiitoksia kaikilla mukana olijoille! Lisää kehittämisideoita toivotaan ja niitä voi naputella Muikkuun tai vaikkapa tänne. Treffataan torilla toivottavasti taas pian

Mari

Miten sinä suhtaudut ihmiseen, joka tulee palaveriin tai oppitunnille napit korvissa, kännykkäänsä näpyttäen ja läppäri kainalossa?

Itse saatoin aiemmin ottaa tuollaisen sisääntulon loukkauksena.  Ajattelin – tai ennemminkin tunsin – että toinen ei arvosta tai kuuntele. Että häntä ei kiinnosta tämä asia, jonka piti olla yhteisen kiinnostuksemme kohde. Kuvittelin, että toinen ei pysty jakamaan huomiotaan moneen. Joskus tuntemukseni voi olla tottakin, mutta ei aina.

Syksyllä kirjoitin luopumisen vaikeudesta. Prosessi on pahasti kesken, sillä lähiaikoina olen tiedostanut sen miten tärkeää olisi kyetä luopumaan myös ennakko-oletuksista. Tuskallisen usein huomaan, että pääni on täynnä oletuksia sekä toisista ihmisistä että tästä maailmasta yleensäkin. Voihan olla, että se palaverissa kannettavansa näyttöön uppoutunut ihminen hakeekin parhaillaan samaan asiaan lisää tietoa tuodakseen sen ihan kohta muillekin jaettavaksi. Tai että napit korvilla istuva pystyy paremmin keskittymään aiheeseen, kun taustalla soi vaimeana musiikki. Tai että palaverissa istuva ja samaan aikaan sähköpostejaan purkava ihminen oikeasti pystyy keskittymään kahteen asiaan samanaikaisesti.

Jokin aika sitten istuin neuvotteluhuoneessa ja odottelin muita osallistujia saapuvaksi. Kaksi työkaveriani tuli viime tipassa – mutta ilman tietokoneitaan. Kummallakaan ei ollut kannettavaansa kainalossa, eikä edes kasseja joista ne olisi voinut kaivaa esille. Ja minun täytyy myöntää, että ensimmäinen reaktioni oli loukkaantuminen. Eikö heitä kiinnosta tämä asia, jonka piti olla yhteisen kiinnostuksemme kohde? Eivätkö he ole valmistautuneet millään tavalla? Eikö heillä ole mitään materiaalia mukana? Eivätkö he aio tehdä lainkaan muistiinpanoja?

Missähän välissä tämä asia minun päässäni tai tuntemuksissani näin päin on mahtanut kääntyä?

Taru

Kävin äsken viemässä kuopuksemme tutustumaan ensi syksynä alkavaan kouluunsa. Tuleva opettaja vaikutti helposti lähestyttävältä ja empaattiselta, tuli levollinen olo siitä. Kyyneleet meinaavat silti väkisin vierähtää poskille: meidän pieni aloittaa opintiensä. 

Harvoin olen nähnyt lapsemme jännittävän niin kovasti. Pieni keho hivenen käpertyneenä ja katse maahan suunnattuna hän open perässä joukon matkassa lähti. Mitä hänen mielessään liikkui? Mitä sydän tunsi? Voin vain arvailla. 

Olen kuullut niin monenlaisia tarinoita koulusta. On komedioita, on ironioita, tragedioita ja sankaritarinoita. Minkähänlaisia tarinanoita kuopukseni jälkikäteen kertoo? 

Minä tykkään tarinoista. Tarinoissa on ihanaa se, että niitä voi kertoa monia versioita ja niitä voi muuttaa. Niiden kautta voi löytää uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. On kiva pohtia niitä tarinoita joita itselleen itsestään kertoo ja miettiä miksi syntyy juuri tietynsisältöistä ja sävyistä kerrontaa. Upeinta niissä on minusta niiden muutoksen mahdollistava voima. Vaikka olisi kolmekymmentä vuotta kertonut itsestään tarinaa onnettomana opiskelijana, tämänpäivän tarina voi olla toisenlainen.

Mari

Sain tänään postia opettajaltani. Hän laittoi viestin, että tässäpä mallikas oppilastyö katsottavaksenne. Tämä oli minusta tosi kiva juttu. Olisin oikeastaan tarvinnut tällaista hyvää esimerkkiä jo aiemmin. Opettajan viestissä oli myös eräs lause josta sain hyvän muistutuksen siitä miten tärkeä on miettiä miten opettaja sanansa asettaa. Työn ansaitun kehumisen päätteeksi oli lause joka kuului seuraavasti: ”opiskelijat se ja se ` tekivät työn alusta loppuun saakka täysin itsenäisesti´” .

Pitkään ja paljon on koulumaailmassa puhuttu piilo-opetussuunnitelmasta eli niistä koulun monista ei-virallisista tavoitteista joita opiskelussa tulee vastaan. Ne liittyvät muun muassa rituaaleihin, tilan käyttöön, toivottavaan opettajuuteen, oppijuuteen jne. Klassisia piilo-opetussuunnitelmaan liittyviä kirjoja ovat esimerkiksi Paul Willisin (1984) ”Koulunpenkiltä palkkatyöhön” tai Philip Jacksonin ”Life in Classrooms”(1968). Piilo-opetussuunnitelmaa verkko-opetuksen yhteydessä on Suomessa tutkaillut ainakin Janne Matikainen.

Se mielikuva ja piilosanoma mikä minulle tuosta yhdestä lauseesta ja opettajan viestistä rakentui, oli se että paljon voidaan kalkattaa yhdessä tekemisestä, ohjauksen tarpeesta ja pyytämisestä, mutta viime kädessä toivottavaa on kuitenkin alusta loppuun asti yksin tekeminen ilman neuvonpitoja. Se on ihailtavaa ja kiitettävää toimintaa.

Pysähdyin ja jäin oikein antaumuksella maistelemaan tuntemuksiani ja ajatuksiani. Olen omalla työpaikallani Otavan Opistossa, Nettilukiossa, tottunut hyvin toisenkaltaiseen ajattelutapaan. Avun pyytäminen ja antaminen, viisauden jakaminen, elinikäisen keskeneräisyyden tunnustaminen ovat toivottavaa, rikastavaa. Yhteistoiminta tuo synergiaa. Hyviä tekemisen tapoja on monia: joku haluaa tehdä yksin, toinen yhteistyössä. Yksi haluaa varmistusta matkan varrella, toinen luovuttaa tuotoksen ilman välikommentointeja. Yksi ja sama ihminen voi haluta yhdessä projektissa toimia tietyllä tavalla ja toisessa toisella.

Toki jokaisen on hyvä itse ja yksinkin tsempata, yrittää, touhuta, mutta mitä hyötyä voisi olla siitä, että kukin jäisi toistuvasti yksin samojen ongelmien kanssa. On vaikea kuvitella, että työelämässäkään tämänkaltainen toiminta olisi toivottavaa tai luovuutta synnyttävää.  Ohjaajan tai neuvojan ei koulussakaan tarvitse välttämättä ole opettaja, usein apu löytyy kaverilta tai verkosta.

Minusta on hienoa jos ihminen pystyy itsenäisesti ottamaan vastaan jonkin haasteen ja selviytyy siitä, se voi olla todella palkitsevaa. Yhtä arvokasta ja hienoa ja monta kertaa ehkä vaikeaakin, on jos ihminen pystyy tunnustamaan, että nyt minun taidot ei vielä riitä, tarvitsen neuvoa, tein virheen, tuolta toiselta voisin oppia jotain. Opettajana on tärkeä pohtia, minkälaisia normeja arjen puheessa tulee tuottaneeksi, minkälaisia piiloisia tavoitteita, arvoja ja toimintakäytäntöjä viestinnässään välittää.

Mari

Kymmenen vuotta sitten, kun verkko oli opiskelussa uutta ja kuuminta hottia, markkinoitiin vielä ajasta ja paikasta riippumatonta opiskelua. Tuo hehkutus todettiin kuitenkin pian illuusioksi ja myönnettiin se tosiasia, että opiskelu edelleen vie aikaa tehtiinpä sitä sitten verkossa tai verkotta. Jonkin paikankin opiskelu – tai ainakin sen subjekti eli opiskelija – vaatii.

Verkko-opiskelu on nykyisin monelle arkisinta arkea. Silti ajan ja paikan käsitteet mietityttävät edelleen. Vaikka ajan ja paikan voikin valita verkko-opiskelussa enimmäkseen itse, se ei vielä tarkoita sitä, että opiskelu onnistuisi kaikilta missä vain ja milloin vain.  Aika moni haluaa rauhallisen ja mahdollisimman häiriöttömän paikan ja tilan jossa opiskella. Samaan aikaan tosi moni haluaa sopivasti hälinää ympärilleen, jotta opiskeluun keskittyminen onnistuisi. Sama pätee työn tekemiseen.

Itsestäni tuntuu turhankin usein siltä, että työpaikalla nyt ei ainakaan saa mitään oikeita töitä tehtyä. Silloin kun työtehtävä vaatii pidempää keskittymistä, pitää lähteä työhuoneesta jonnekin karkuun. Ulkomaailma pitää sulkea pois paitsi ympäröiviltä ihmisiltä, myös muilta härpäkkeiltä. Sähköposti pitää sulkea, samoin pikaviestimet, skypet, syötevirrat ja eri verkkoyhteisöjen sivustot. Puhelin pitää laittaa äänettömälle ja piilottaa se repun pohjalle pois silmistä. Ympäristö on nyt rauhoitettu – mutta osaako sitä niin häiriöttömässä tilassa sitten enää keskittyä tekemään töitä? Ja mitä töitä ne sellaiset edes ovat, joista suljetaan muut ihmiset ulos?

Paikan ja ajan löytäminen opiskelulle tai työn tekemiselle ei ole mikään itsestäänselvyys. Ei edes siinä tapauksessa, että on oma työhuone ja periaatteessa säännöllinen työaika. Se, että tekniikka on kunnossa, helpottaa elämää huomattavasti mutta ei vielä takaa sitä, että opiskelu tai työskentely voisi olla tehokasta missä tahansa. Työmatkalle lähtiessä olen tähän saakka yleensä varannut itselleni juna- tai bussimatkan ajaksi lähinnä lukemista tai vaikkapa tekstien tai esitysten luonnostelua. Sähköposteja toki luen ja niihin vastailen lennossa myös, mutta jotenkin liikkuva tekemiseni on tähän saakka ollut enemmän valmistelevaa kuin valmistavaa. Olen jostakin syystä kuvitellut, että liikenteessä ollessa ei voi saada asioita valmiiksi saakka. Että pitää vielä tehdä joku viimeinen juttu sen jälkeen kun palaa takaisin omaan työhuoneeseen. Uskoisin että tämä asia on omassa päässäni pikkuhiljaa muuttumassa. Toki tekniikka näyttelee tässä asiassa suurta roolia, mutta isompi tekijä taitaa kuitenkin jyllätä omien korvieni välissä. Tälläkin kohtaa on varmasti jälleen kerran kyse luopumisesta. Pitäisi osata päästää vanhoista työtavoista ja tottumuksista irti ja ottaa uusia käyttöön. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta sitä voisi opetella.

Joskus viime kuussa sain jo pienen aavistuksen siitä, että muutos voisi omalla kohdallanikin olla mahdollinen. Löysin nimittäin itseni tekemästä täysteholla töitä työkaverin auton takapenkillä välillä Mikkeli Tampere. Ja sillä kertaa tein asioita valmiiksi saakka. Etupenkillä istui onnekseni kaksi teknofriikkiä työkaveria, jotka takasivat sen että läppärini pysyi koko matkan sujuvasti verkossa. Hoidin ihan normaaleja verkkotyöläisen työasioita matkan ajan varmasti suuremmalla teholla kuin ikinä työpäivän aikana omassa työhuoneessani. Vastailin sähköposteihin, ohjasin yhtä opiskelijaa mesessä, osallistuin yhteen verkkotapaamiseen, keskustelin ja kommentoin useammassakin verkkoyhteisössä jne. Nettilukion Muikkukin ui Hondan takapenkillä sujuvasti.

Joskus leikin ajatusleikkiä ja mietin, missä tälläkin hetkellä nettilukiolaisia mahtaa olla opiskelemassa. Joku varmasti istuu juuri nyt keittiön pöydän ääressä läppärin kansi auki. Joku hakee englannin kurssille sopivia lähdetekstejä sohvalla pötköttäen, joku tekee ruotsin tehtäviä olkkarin lattialla. Yksi pyytää omalta lapseltaan tai puolisoltaan apua matematiikan yhtälöihin. Toinen kysyy neuvoja kaveriltaan jollakin pikaviestimellä. Joku istuu bussissa tai junassa, joku ehkä hotellihuoneessa tai aulabaarissa. Joku valvoo lapsen unta hämärässä huoneessa läppärin valossa. Joku jakaa huomiotaan psykologian kurssin ja puurokattilan kesken. Joku istuu kahvilassa, toinen puistossa, kolmas terassilla ja neljäs rannalla. Jonkun ikkunan takana hälisee suurkaupunki, toisen ikkunan takana humisee mäntymetsä. Yksi elää sadekautta, toisella on oven takana kuumaa ja kuivaa. Jollakulla on varhainen aamu, toisella myöhäinen ilta. Jollakin on työvuoro juuri päättymässä, toisella alkamassa.

Nostan hattua heille/teille jokaiselle, jotka etsitte ja löydätte oman paikkanne ja aikanne, jossa ja jolloin opiskelu onnistuu. Mikään itsestäänselvyys se ei todellakaan ole. Nettilukio tulee kyllä puolitiehen vastaan tekemällä mahdolliseksi sen, että opiskelun voi rytmittää muuhun elämään sopivaksi. Se on kuitenkin vasta puoli tarinaa. Tai ehkä ihan vain tarinan alkusanat. Siitä, miten kukin osaa ja pystyy tuon joustavuuden ja mahdollisuuden hyödyntämään, syntyykin monen monta uutta tarinaa. Niitä tarinoita olisi hienoa saada kuulla lisää.

Taru

Olen tutustunut kuluneen talven aikana uuteen ihmiseen. Ihmiseen, jonka olen luullut tuntevani pitkälti yli kaksikymmentä vuotta. Löysin tämän uuden tuttavuuden verkosta. Löysin hänet tavasta kirjoittaa, ja niistä asioista, joista hän kirjoittaa. Tuota puolta hänestä en ollut koskaan aiemmin tuntenut.

Onhan ihan tuttua juttua, että ihmisillä on eri rooleja eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa tekemisissä ollessaan. Muut määrittävät minua sen mukaan, millaisessa yhteydessä olen heihin. Minäkin olen useimmille tuntemilleni 10-16-vuotiaille ennen kaikkea Jaakon ja Aapon äiti. Purjehtijaporukoille olen S/Y Allin miehistön jäsen. Ja työkavereille sekä opiskelijoille olen varmaankin nettilukion vetäjä. Joillekin vielä myös enkun ope. Puheessani käytän eri rekisteriä sen mukaan, juttelenko saunan terassilla mukavia ystävien kanssa, komennanko riehuvia kissoja vai esittelenkö nettilukion toimintaa opiston johtokunnalle. Näin tekevät meistä useimmat, joko tiedostaen tai tiedostamattaan.

Verkko on siitä mielenkiintoinen paikka (vai onko verkko ennemminkin tila?), että siellä ihmiset voivat samaan aikaan näyttäytyä usean eri roolin kautta. Voin toimia eri verkkoyhteisöissä ja –ympäristöissä niihin sopivissa rooleissa – ihan niin kuin reaalimaailmassakin. Toisaalta voin toimia yhdessä ja samassa verkkoympäristössä, jossa on ihmisiä eri pienoismaailmoistani. Sellaista tilannetta harvoin on käsin kosketeltavassa maailmassani. Tästä paras esimerkki lienee Facebook. FB on koonnut yhteen ihmisiä, jotka tunnen ihan eri yhteyksistä. Kaverilistallani on ihmisiä, jotka olen tuntenut koko ikäni ja ihmisiä, jotka olen juuri vasta tavannut. Siellä on kavereita, tuttuja, sukulaisia, työkavereita, yhteistyökumppaneita ja ystäviä. Yksi koirakin.

Verkossa olet vain ja ainoastaan sitä, minkä teet itsestäsi jollakin tavalla näkyväksi. Jos olet hiljaa, lakkaat olemasta olemassa. Näkymisen tapa painottuu usein kirjoittamiseen. Ja se miten ja mistä kirjoitat, kertoo sinusta taas jotakin lisää.

Uusvanha tuttavuuteni löysi ensin verkon, liittyi muutamaan verkkoyhteisöön ja alkoi blogata. Ja sitä kautta minä löysin hänen minulle ennestään tuntemattoman puolensa. Huomasimme tänä talvena molemmat, että emme olleet näiden reilun kahdenkymmenen vuoden aikana juurikaan puhuneet kummankaan työstä. Ja samalla huomasimme, että meillä on myös työhön liittyvissä asioissa paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Vuosien varrella yhdessä viettämämme aika on aina ollut pyhitettyä muulle kuin työlle. Toisaalta hyvä niin, sillä sellaistakin aikaa ja sellaisiakin ystäviä on hyvä olla. Toisaalta olisi kuitenkin ollut tosi sääli, jos emme olisi tulleet koskaan tuntemaan toisistamme sitä ennen tuntematonta puolta. Suoranaista resurssien tuhlausta.

Tällä kertaa ei siis tarvinnut mennä maailman ääriin löytääkseni uuden ihmisen, joka rikastuttaa (työ)elämääni. Turussa saakka tosin piti käydä yhdessä konferenssissa, mutta sen jälkeen olen verkossa nähnyt vanhan kaverini ihan uudessa valossa. Hän ei olekaan enää pelkästään ystäväni vaimo, kummityttäreni äiti tai kaveriporukan vuosittaisen tapaamisen emäntä. Verkon yli hän on myös samoista asioista kiinnostunut jatko-opiskelija, joka kirjoituksillaan avaa ja avartaa omaa ajatteluani.

Mutta että kaksikymmentä vuotta piti kulua!

Taru

Meillä on menossa pienryhmän verkkotapaaminen ja siellä keskustellaan mm. ruotsin opiskelusta. Siitä muistui mieleeni oma takkuinen taival sen kanssa. Yläasteella tykkäsin kovasti, mutta lukiossa ei voinut vähempää kiinnostaa. Numero putosi kiitettävästä vitoseen. Ettei olisi ollut vielä se kuuluisi armovitonen. En oikeasti osannut juuri mitään ja ihmettelen vieläkin, että pääsin kirjoituksista läpi. Juuri ja juuri, kuunteluiden ansiosta. No, yliopistossa sitä oli sitten taas uusi kurssi edessä. Se jäi tutkinnon viimeiseksi kurssiksi kun lykkäisin ja lykkäsin. Menin preppauskurssilla ja sain sen jotenkin läpi.

Joitain vuosia valmistumisen jälkeen saimme mieheni kanssa päähämme, että hei, eipä olla koskaan asuttu pohjoisessa. Haettiin kaikkiin mahdollisiin töihin Lapin läänin alueella. Sain enkun open paikan (enkkua osaan tosi hyvin). Siihen kuului myös yläasteen ruotsin opetusta :0 Kerroin rehtorille rehellisesti mikä on tilanne, mutta arvelin selviäväni kun teen ihan hulluna työtä. Ja niin tein. Huhkin, luin, suunnittelin ja selvisin. Opiskelijat takuulla ihmettelivät miten tuo nainen voi pitää niiiiin erilaisia tunteja. Enkussa se sanoo “kysykää mitä vaan” ja ruotsissa on hurja sekuntiaikataulu, ettei kukaan kysy mitään. En olisi osannut vastata.

Mitä opin? Vähän ruotsia ja sen että motivaatiolla todella on iso merkitys

Mari

Tämän kevään aikana olen tehnyt jonkin verran ryhmätöitä. Opiskelukaverin kanssa olemme juuri saamassa päätökseen yhtä varsin haasteellista työtä ja kaverini laittoi minulle tämän kunniaksi todella osuvan kuvauksen siitä, minkälaista yhteistyömme on ollut. Hän kuvasi meitä pyörremyrskyksi ja hyöryveturiksi. Minä olen pyörremyrsky, koska tartun asioihin nopeasti ja pistän tuulemaan. Tuotosta syntyy. Itseään hän kuvasi hyöryveturiksi: käynnistyy hitaasti, mutta ei ymmärrä pysähtyä kun vauhtiin pääsee.

Juttelimme pitkään skypessä siitä minkälaista tämä meidän touhu on ollut. Asumme monen sadan kilometrin etäisyydellä toisistamme ja työskentely tapahtuu verkon kautta. Loimme googledocsiin monen monta dokumenttia ja yhdessä olemme siellä kirjoittaneet, kommentoineet, rakentaneet luokitteluja jne. Tekeminen on keskittynyt todella hyvin asiaan ja molemmat ovat kantaneet kortensa kekoon. On ollut rauhaisa olo kun on voinut luottaa siihen, että sovittu pitää ja molemmat pistää parastaan.

Ryhmätöiden tekeminen on mielestäni mukavaa, mutta joskus varsin haastavaa. Erityisesti silloin jos joukossa on vapaamatkustajia tai ylitsepursuavia päällepäsmäreitä. Kanssakäymistä saattaa pahimmillaan värittää kiukkukin. Nyt ei ole ollut sellaista. Työskentely on ollut ryhmätyötä parhaimmillaan.

Minkälaisia ajatuksia sinulla on ryhmätöistä? Mikä saa homman toimimaan?

Mari Rauhala