Opet

Kävin äsken viemässä kuopuksemme tutustumaan ensi syksynä alkavaan kouluunsa. Tuleva opettaja vaikutti helposti lähestyttävältä ja empaattiselta, tuli levollinen olo siitä. Kyyneleet meinaavat silti väkisin vierähtää poskille: meidän pieni aloittaa opintiensä. 

Harvoin olen nähnyt lapsemme jännittävän niin kovasti. Pieni keho hivenen käpertyneenä ja katse maahan suunnattuna hän open perässä joukon matkassa lähti. Mitä hänen mielessään liikkui? Mitä sydän tunsi? Voin vain arvailla. 

Olen kuullut niin monenlaisia tarinoita koulusta. On komedioita, on ironioita, tragedioita ja sankaritarinoita. Minkähänlaisia tarinanoita kuopukseni jälkikäteen kertoo? 

Minä tykkään tarinoista. Tarinoissa on ihanaa se, että niitä voi kertoa monia versioita ja niitä voi muuttaa. Niiden kautta voi löytää uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. On kiva pohtia niitä tarinoita joita itselleen itsestään kertoo ja miettiä miksi syntyy juuri tietynsisältöistä ja sävyistä kerrontaa. Upeinta niissä on minusta niiden muutoksen mahdollistava voima. Vaikka olisi kolmekymmentä vuotta kertonut itsestään tarinaa onnettomana opiskelijana, tämänpäivän tarina voi olla toisenlainen.

Mari

Sain tänään postia opettajaltani. Hän laittoi viestin, että tässäpä mallikas oppilastyö katsottavaksenne. Tämä oli minusta tosi kiva juttu. Olisin oikeastaan tarvinnut tällaista hyvää esimerkkiä jo aiemmin. Opettajan viestissä oli myös eräs lause josta sain hyvän muistutuksen siitä miten tärkeä on miettiä miten opettaja sanansa asettaa. Työn ansaitun kehumisen päätteeksi oli lause joka kuului seuraavasti: ”opiskelijat se ja se ` tekivät työn alusta loppuun saakka täysin itsenäisesti´” .

Pitkään ja paljon on koulumaailmassa puhuttu piilo-opetussuunnitelmasta eli niistä koulun monista ei-virallisista tavoitteista joita opiskelussa tulee vastaan. Ne liittyvät muun muassa rituaaleihin, tilan käyttöön, toivottavaan opettajuuteen, oppijuuteen jne. Klassisia piilo-opetussuunnitelmaan liittyviä kirjoja ovat esimerkiksi Paul Willisin (1984) ”Koulunpenkiltä palkkatyöhön” tai Philip Jacksonin ”Life in Classrooms”(1968). Piilo-opetussuunnitelmaa verkko-opetuksen yhteydessä on Suomessa tutkaillut ainakin Janne Matikainen.

Se mielikuva ja piilosanoma mikä minulle tuosta yhdestä lauseesta ja opettajan viestistä rakentui, oli se että paljon voidaan kalkattaa yhdessä tekemisestä, ohjauksen tarpeesta ja pyytämisestä, mutta viime kädessä toivottavaa on kuitenkin alusta loppuun asti yksin tekeminen ilman neuvonpitoja. Se on ihailtavaa ja kiitettävää toimintaa.

Pysähdyin ja jäin oikein antaumuksella maistelemaan tuntemuksiani ja ajatuksiani. Olen omalla työpaikallani Otavan Opistossa, Nettilukiossa, tottunut hyvin toisenkaltaiseen ajattelutapaan. Avun pyytäminen ja antaminen, viisauden jakaminen, elinikäisen keskeneräisyyden tunnustaminen ovat toivottavaa, rikastavaa. Yhteistoiminta tuo synergiaa. Hyviä tekemisen tapoja on monia: joku haluaa tehdä yksin, toinen yhteistyössä. Yksi haluaa varmistusta matkan varrella, toinen luovuttaa tuotoksen ilman välikommentointeja. Yksi ja sama ihminen voi haluta yhdessä projektissa toimia tietyllä tavalla ja toisessa toisella.

Toki jokaisen on hyvä itse ja yksinkin tsempata, yrittää, touhuta, mutta mitä hyötyä voisi olla siitä, että kukin jäisi toistuvasti yksin samojen ongelmien kanssa. On vaikea kuvitella, että työelämässäkään tämänkaltainen toiminta olisi toivottavaa tai luovuutta synnyttävää.  Ohjaajan tai neuvojan ei koulussakaan tarvitse välttämättä ole opettaja, usein apu löytyy kaverilta tai verkosta.

Minusta on hienoa jos ihminen pystyy itsenäisesti ottamaan vastaan jonkin haasteen ja selviytyy siitä, se voi olla todella palkitsevaa. Yhtä arvokasta ja hienoa ja monta kertaa ehkä vaikeaakin, on jos ihminen pystyy tunnustamaan, että nyt minun taidot ei vielä riitä, tarvitsen neuvoa, tein virheen, tuolta toiselta voisin oppia jotain. Opettajana on tärkeä pohtia, minkälaisia normeja arjen puheessa tulee tuottaneeksi, minkälaisia piiloisia tavoitteita, arvoja ja toimintakäytäntöjä viestinnässään välittää.

Mari

Kymmenen vuotta sitten, kun verkko oli opiskelussa uutta ja kuuminta hottia, markkinoitiin vielä ajasta ja paikasta riippumatonta opiskelua. Tuo hehkutus todettiin kuitenkin pian illuusioksi ja myönnettiin se tosiasia, että opiskelu edelleen vie aikaa tehtiinpä sitä sitten verkossa tai verkotta. Jonkin paikankin opiskelu – tai ainakin sen subjekti eli opiskelija – vaatii.

Verkko-opiskelu on nykyisin monelle arkisinta arkea. Silti ajan ja paikan käsitteet mietityttävät edelleen. Vaikka ajan ja paikan voikin valita verkko-opiskelussa enimmäkseen itse, se ei vielä tarkoita sitä, että opiskelu onnistuisi kaikilta missä vain ja milloin vain.  Aika moni haluaa rauhallisen ja mahdollisimman häiriöttömän paikan ja tilan jossa opiskella. Samaan aikaan tosi moni haluaa sopivasti hälinää ympärilleen, jotta opiskeluun keskittyminen onnistuisi. Sama pätee työn tekemiseen.

Itsestäni tuntuu turhankin usein siltä, että työpaikalla nyt ei ainakaan saa mitään oikeita töitä tehtyä. Silloin kun työtehtävä vaatii pidempää keskittymistä, pitää lähteä työhuoneesta jonnekin karkuun. Ulkomaailma pitää sulkea pois paitsi ympäröiviltä ihmisiltä, myös muilta härpäkkeiltä. Sähköposti pitää sulkea, samoin pikaviestimet, skypet, syötevirrat ja eri verkkoyhteisöjen sivustot. Puhelin pitää laittaa äänettömälle ja piilottaa se repun pohjalle pois silmistä. Ympäristö on nyt rauhoitettu – mutta osaako sitä niin häiriöttömässä tilassa sitten enää keskittyä tekemään töitä? Ja mitä töitä ne sellaiset edes ovat, joista suljetaan muut ihmiset ulos?

Paikan ja ajan löytäminen opiskelulle tai työn tekemiselle ei ole mikään itsestäänselvyys. Ei edes siinä tapauksessa, että on oma työhuone ja periaatteessa säännöllinen työaika. Se, että tekniikka on kunnossa, helpottaa elämää huomattavasti mutta ei vielä takaa sitä, että opiskelu tai työskentely voisi olla tehokasta missä tahansa. Työmatkalle lähtiessä olen tähän saakka yleensä varannut itselleni juna- tai bussimatkan ajaksi lähinnä lukemista tai vaikkapa tekstien tai esitysten luonnostelua. Sähköposteja toki luen ja niihin vastailen lennossa myös, mutta jotenkin liikkuva tekemiseni on tähän saakka ollut enemmän valmistelevaa kuin valmistavaa. Olen jostakin syystä kuvitellut, että liikenteessä ollessa ei voi saada asioita valmiiksi saakka. Että pitää vielä tehdä joku viimeinen juttu sen jälkeen kun palaa takaisin omaan työhuoneeseen. Uskoisin että tämä asia on omassa päässäni pikkuhiljaa muuttumassa. Toki tekniikka näyttelee tässä asiassa suurta roolia, mutta isompi tekijä taitaa kuitenkin jyllätä omien korvieni välissä. Tälläkin kohtaa on varmasti jälleen kerran kyse luopumisesta. Pitäisi osata päästää vanhoista työtavoista ja tottumuksista irti ja ottaa uusia käyttöön. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta sitä voisi opetella.

Joskus viime kuussa sain jo pienen aavistuksen siitä, että muutos voisi omalla kohdallanikin olla mahdollinen. Löysin nimittäin itseni tekemästä täysteholla töitä työkaverin auton takapenkillä välillä Mikkeli Tampere. Ja sillä kertaa tein asioita valmiiksi saakka. Etupenkillä istui onnekseni kaksi teknofriikkiä työkaveria, jotka takasivat sen että läppärini pysyi koko matkan sujuvasti verkossa. Hoidin ihan normaaleja verkkotyöläisen työasioita matkan ajan varmasti suuremmalla teholla kuin ikinä työpäivän aikana omassa työhuoneessani. Vastailin sähköposteihin, ohjasin yhtä opiskelijaa mesessä, osallistuin yhteen verkkotapaamiseen, keskustelin ja kommentoin useammassakin verkkoyhteisössä jne. Nettilukion Muikkukin ui Hondan takapenkillä sujuvasti.

Joskus leikin ajatusleikkiä ja mietin, missä tälläkin hetkellä nettilukiolaisia mahtaa olla opiskelemassa. Joku varmasti istuu juuri nyt keittiön pöydän ääressä läppärin kansi auki. Joku hakee englannin kurssille sopivia lähdetekstejä sohvalla pötköttäen, joku tekee ruotsin tehtäviä olkkarin lattialla. Yksi pyytää omalta lapseltaan tai puolisoltaan apua matematiikan yhtälöihin. Toinen kysyy neuvoja kaveriltaan jollakin pikaviestimellä. Joku istuu bussissa tai junassa, joku ehkä hotellihuoneessa tai aulabaarissa. Joku valvoo lapsen unta hämärässä huoneessa läppärin valossa. Joku jakaa huomiotaan psykologian kurssin ja puurokattilan kesken. Joku istuu kahvilassa, toinen puistossa, kolmas terassilla ja neljäs rannalla. Jonkun ikkunan takana hälisee suurkaupunki, toisen ikkunan takana humisee mäntymetsä. Yksi elää sadekautta, toisella on oven takana kuumaa ja kuivaa. Jollakulla on varhainen aamu, toisella myöhäinen ilta. Jollakin on työvuoro juuri päättymässä, toisella alkamassa.

Nostan hattua heille/teille jokaiselle, jotka etsitte ja löydätte oman paikkanne ja aikanne, jossa ja jolloin opiskelu onnistuu. Mikään itsestäänselvyys se ei todellakaan ole. Nettilukio tulee kyllä puolitiehen vastaan tekemällä mahdolliseksi sen, että opiskelun voi rytmittää muuhun elämään sopivaksi. Se on kuitenkin vasta puoli tarinaa. Tai ehkä ihan vain tarinan alkusanat. Siitä, miten kukin osaa ja pystyy tuon joustavuuden ja mahdollisuuden hyödyntämään, syntyykin monen monta uutta tarinaa. Niitä tarinoita olisi hienoa saada kuulla lisää.

Taru

Olen tutustunut kuluneen talven aikana uuteen ihmiseen. Ihmiseen, jonka olen luullut tuntevani pitkälti yli kaksikymmentä vuotta. Löysin tämän uuden tuttavuuden verkosta. Löysin hänet tavasta kirjoittaa, ja niistä asioista, joista hän kirjoittaa. Tuota puolta hänestä en ollut koskaan aiemmin tuntenut.

Onhan ihan tuttua juttua, että ihmisillä on eri rooleja eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa tekemisissä ollessaan. Muut määrittävät minua sen mukaan, millaisessa yhteydessä olen heihin. Minäkin olen useimmille tuntemilleni 10-16-vuotiaille ennen kaikkea Jaakon ja Aapon äiti. Purjehtijaporukoille olen S/Y Allin miehistön jäsen. Ja työkavereille sekä opiskelijoille olen varmaankin nettilukion vetäjä. Joillekin vielä myös enkun ope. Puheessani käytän eri rekisteriä sen mukaan, juttelenko saunan terassilla mukavia ystävien kanssa, komennanko riehuvia kissoja vai esittelenkö nettilukion toimintaa opiston johtokunnalle. Näin tekevät meistä useimmat, joko tiedostaen tai tiedostamattaan.

Verkko on siitä mielenkiintoinen paikka (vai onko verkko ennemminkin tila?), että siellä ihmiset voivat samaan aikaan näyttäytyä usean eri roolin kautta. Voin toimia eri verkkoyhteisöissä ja –ympäristöissä niihin sopivissa rooleissa – ihan niin kuin reaalimaailmassakin. Toisaalta voin toimia yhdessä ja samassa verkkoympäristössä, jossa on ihmisiä eri pienoismaailmoistani. Sellaista tilannetta harvoin on käsin kosketeltavassa maailmassani. Tästä paras esimerkki lienee Facebook. FB on koonnut yhteen ihmisiä, jotka tunnen ihan eri yhteyksistä. Kaverilistallani on ihmisiä, jotka olen tuntenut koko ikäni ja ihmisiä, jotka olen juuri vasta tavannut. Siellä on kavereita, tuttuja, sukulaisia, työkavereita, yhteistyökumppaneita ja ystäviä. Yksi koirakin.

Verkossa olet vain ja ainoastaan sitä, minkä teet itsestäsi jollakin tavalla näkyväksi. Jos olet hiljaa, lakkaat olemasta olemassa. Näkymisen tapa painottuu usein kirjoittamiseen. Ja se miten ja mistä kirjoitat, kertoo sinusta taas jotakin lisää.

Uusvanha tuttavuuteni löysi ensin verkon, liittyi muutamaan verkkoyhteisöön ja alkoi blogata. Ja sitä kautta minä löysin hänen minulle ennestään tuntemattoman puolensa. Huomasimme tänä talvena molemmat, että emme olleet näiden reilun kahdenkymmenen vuoden aikana juurikaan puhuneet kummankaan työstä. Ja samalla huomasimme, että meillä on myös työhön liittyvissä asioissa paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Vuosien varrella yhdessä viettämämme aika on aina ollut pyhitettyä muulle kuin työlle. Toisaalta hyvä niin, sillä sellaistakin aikaa ja sellaisiakin ystäviä on hyvä olla. Toisaalta olisi kuitenkin ollut tosi sääli, jos emme olisi tulleet koskaan tuntemaan toisistamme sitä ennen tuntematonta puolta. Suoranaista resurssien tuhlausta.

Tällä kertaa ei siis tarvinnut mennä maailman ääriin löytääkseni uuden ihmisen, joka rikastuttaa (työ)elämääni. Turussa saakka tosin piti käydä yhdessä konferenssissa, mutta sen jälkeen olen verkossa nähnyt vanhan kaverini ihan uudessa valossa. Hän ei olekaan enää pelkästään ystäväni vaimo, kummityttäreni äiti tai kaveriporukan vuosittaisen tapaamisen emäntä. Verkon yli hän on myös samoista asioista kiinnostunut jatko-opiskelija, joka kirjoituksillaan avaa ja avartaa omaa ajatteluani.

Mutta että kaksikymmentä vuotta piti kulua!

Taru

Meillä on menossa pienryhmän verkkotapaaminen ja siellä keskustellaan mm. ruotsin opiskelusta. Siitä muistui mieleeni oma takkuinen taival sen kanssa. Yläasteella tykkäsin kovasti, mutta lukiossa ei voinut vähempää kiinnostaa. Numero putosi kiitettävästä vitoseen. Ettei olisi ollut vielä se kuuluisi armovitonen. En oikeasti osannut juuri mitään ja ihmettelen vieläkin, että pääsin kirjoituksista läpi. Juuri ja juuri, kuunteluiden ansiosta. No, yliopistossa sitä oli sitten taas uusi kurssi edessä. Se jäi tutkinnon viimeiseksi kurssiksi kun lykkäisin ja lykkäsin. Menin preppauskurssilla ja sain sen jotenkin läpi.

Joitain vuosia valmistumisen jälkeen saimme mieheni kanssa päähämme, että hei, eipä olla koskaan asuttu pohjoisessa. Haettiin kaikkiin mahdollisiin töihin Lapin läänin alueella. Sain enkun open paikan (enkkua osaan tosi hyvin). Siihen kuului myös yläasteen ruotsin opetusta :0 Kerroin rehtorille rehellisesti mikä on tilanne, mutta arvelin selviäväni kun teen ihan hulluna työtä. Ja niin tein. Huhkin, luin, suunnittelin ja selvisin. Opiskelijat takuulla ihmettelivät miten tuo nainen voi pitää niiiiin erilaisia tunteja. Enkussa se sanoo “kysykää mitä vaan” ja ruotsissa on hurja sekuntiaikataulu, ettei kukaan kysy mitään. En olisi osannut vastata.

Mitä opin? Vähän ruotsia ja sen että motivaatiolla todella on iso merkitys

Mari

Tämän kevään aikana olen tehnyt jonkin verran ryhmätöitä. Opiskelukaverin kanssa olemme juuri saamassa päätökseen yhtä varsin haasteellista työtä ja kaverini laittoi minulle tämän kunniaksi todella osuvan kuvauksen siitä, minkälaista yhteistyömme on ollut. Hän kuvasi meitä pyörremyrskyksi ja hyöryveturiksi. Minä olen pyörremyrsky, koska tartun asioihin nopeasti ja pistän tuulemaan. Tuotosta syntyy. Itseään hän kuvasi hyöryveturiksi: käynnistyy hitaasti, mutta ei ymmärrä pysähtyä kun vauhtiin pääsee.

Juttelimme pitkään skypessä siitä minkälaista tämä meidän touhu on ollut. Asumme monen sadan kilometrin etäisyydellä toisistamme ja työskentely tapahtuu verkon kautta. Loimme googledocsiin monen monta dokumenttia ja yhdessä olemme siellä kirjoittaneet, kommentoineet, rakentaneet luokitteluja jne. Tekeminen on keskittynyt todella hyvin asiaan ja molemmat ovat kantaneet kortensa kekoon. On ollut rauhaisa olo kun on voinut luottaa siihen, että sovittu pitää ja molemmat pistää parastaan.

Ryhmätöiden tekeminen on mielestäni mukavaa, mutta joskus varsin haastavaa. Erityisesti silloin jos joukossa on vapaamatkustajia tai ylitsepursuavia päällepäsmäreitä. Kanssakäymistä saattaa pahimmillaan värittää kiukkukin. Nyt ei ole ollut sellaista. Työskentely on ollut ryhmätyötä parhaimmillaan.

Minkälaisia ajatuksia sinulla on ryhmätöistä? Mikä saa homman toimimaan?

Mari Rauhala

Yo-tutkintoa on arvosteltu – minä muiden mukana – siitä, että se on jämähtänyt paikoilleen. Kritiikkiä on esitetty – minä muiden mukana – siitä, että yo-kokeet ohjaavat liikaa ja myös rajoittavat sitä, mitä lukioissa opetetaan, opiskellaan ja opitaan. Aiemmin kuului enemmän napinaa myös siitä, että koekysymykset ovat irrallaan todellisesta maailmasta. Nykyisin tuo taitaa olla muuttunut ainakin joidenkin aineiden kohdalta. Tai ainakin nurina on vaimentunut.

Otavan Opistolla kehitellään – minä muiden mukana – ilmiöpohjaista opetusta ja oppimista. Ilmiöpohjaisuudella tarkoitamme todellisen maailman autenttisten ilmiöiden tutkimista ja ilmiöihin liittyvien tietojen ja taitojen opettelemista tutkivalla otteella. Pyritään siis kokonaisvaltaiseen oppimiseen, jossa oppiainerajat saavat vapaasti paukkua. Tarjotaan ilmiöiden kautta mahdollisuus hahmottaa ja ymmärtää maailmaa paremmin. Kuulostaa kovin ylevältä. Ja kovin yleviä nuo tavoitteet ovatkin. Samalla ne ovat täysin konkreetteja ja mahdollisia saavuttaa.

Ilmiöistä kovin innostuneen opettajatädin takaraivossa jokin kuitenkin muistuttaa koko ajan siitä, että lukion pitää pystyä paitsi sivistämään opiskelijoita myös valmistamaan heitä ylioppilaskirjoituksiin. Mieluiten tietysti vielä niin, etteivät nuo kaksi tavoitetta olisi ristiriidassa keskenään. Mieleen hiipii yleviä suunnitellessa pieni huolenpoikanen siitä, miten varmistamme sen että opiskelija pystyy ilmiöitä tutkiessaan luontevasti suorittamaan myös OPSin mukaisia lukion kursseja. Entäs jos OPSissa määritellyt kurssien sisällöt ja ilmiöihin liittyvät tiedot ja taidot eivät kohtaakaan toisiaan? Entäs jos ilmiöiden tutkiminen ei tuokaan mukanaan sellaisia taitoja, joilla pärjää ylppäreissä?

Huoleni hälvenivät tuolta osin taivaan tuuliin tänä aamuna, kun istuin valvomassa reaalin yo-koetta. Opistolla ensi lukuvuonna tutkittaviksi ilmiöiksi on sovittu mm. tosi-tv, tulevaisuuden työ ja ääni/aallot. Aiemmin olemme opiskelijoidemme kanssa jo lähestyneet Itämerta vastaavanlaisella poikkitieteellisellä tutkivalla otteella. Ja kuinkas ollakaan, tämänpäiväisessä historian yo-kokeessa pyydettiin heti ensimmäiseksi pohtimaan väitteen ”Keskiajan Itämerta on kutsuttu Pohjolan Välimereksi” osuvuutta. Siinä olisi ollut meidän Itämeren tutkijoillamme asiantuntemusta konseptille kirjoitettavaksi. Neloskysymyksessä puolestaan käsiteltiin yksilön suhdetta tekniseen kehitykseen. Tuolta aiheelta tuskin voi välttyä, jos haluaa tutkia tulevaisuuden työtä. Psykologian kakkoskysymys nuoruusiän identiteetin kehittymisestä uppoaa suoraan tosi-tv-teemaan. Ja fysiikan neloskysymys Rollareitten konsertista on mitä puhtainta ääni-ilmiön tutkimusta.

Jos ja kun lukion OPSin, YTL:n ja ilmiöiden tavoitteet ja sisällöt näyttäisivät kohtaavan, niin mikäs sen parempi. Taidetaan siis olla ihan oikealla tiellä. Ja tämän kevään yo-kokeet ovat vasta aluillaan. Monta koepäivää ja ainetta vielä edessä. Jess.

Toivotan kanssakulkijoilleni hyvää matkaa ilmiömäisellä polulla. Tiedä vaikka siitä tulisi joskus valtatie.

Taru

Minä olen opiskellut viimeiset kaksi kuukautta tilastotieteen asioita. Olen laskenut korrelaatioita, rakentanut summamuuttujia, tutustunut regressioanalyysiin ja paljon muuta mikä on pitkään kalskahtanut korviini kammottavalta. Rehellisesti sanoen, en olisi takuulla tarttunut asiaan jos ei olisi ollut pakko.

Itseäni jos vähän kehun [hyvä taito, kannattaa harjoitella ], olen tehnyt hulluna työtä. Hikeä ja kyyneleitä, tuskaa ja high five –lennätystä. Tuloksia on nyt jo aika paljon, mutta aikamoista epävarmuutta olen saanut sietää spss:n äärellä istuessani.

En ole tottunut sellaiseen. Epävarmuuden sietämiseen opiskelussa. Olen lähes aina tähyillyt oppimaan niitä juttuja joissa ajattelen intuitiivisesti pärjääväni. Ja niinhän se on mennyt, että ihan hyvää jälkeä on syntynyt.  Nyt kun oli pakko tarttua itselleni vieraampaan asiaan, iski pelko, ahdistus, synkät mietteet: minä en osaa, mitä jos en selviä. Todella konkreettisesti olen huomannut miten minäkin pysyn yleensä tutuilla ja turvallisilla alueillani ja harvoin tartun haasteisiin joissa aidosti ajattelen voivani epäonnistua.

No, miltä nyt tuntuu, kysyn itseltäni kuin urheiluselostaja olympiavoittajalta. Superhypermahtavalta!  Olen oppinut enemmän aivan uusista asioista kuin piiiiiiitkääään aikaan.  Ja olen saanut syvällisempää uskoa siihen, että oikeasti pystyn vaikka mihin. Se vaatii toisinaan tolkuttomasti työtä, mutta onnistumisen ilo on sitäkin suurempi. Hurraa tilastotiede!

Mari

15-vuotias halusi järjestää eloroolipeliturnauksen. Hän sopi ajankohdan, varasi tilat, laittoi kutsun sekä valtakunnallisille että paikallisille foorumeille verkkoon, otti ilmoittautumisia vastaan, sopi järjestelyjen muista tehtävistä ja vastuista, haki sponsoreita, tuunasi ja tulosti kunniakirjat valmiiksi. Hän laski, paljonko pitää pyytää osallistumismaksua, jotta saa kulut katettua ja omalle seuralle pienen voiton. Sama pitkätukka kertasi vielä kerran säännöt ja pohti etukäteen omaa rooliaan sekä turnauksen järjestäjänä että tuomarina.

H-hetken koitettua tarinamme teini sopi päivän aikataulutuksesta ja pelien järjestelyistä, seurasi muiden pöytien pelejä, ratkoi pulmatilanteita sääntökirjan kanssa ja kannusti kaikkia pelaajia. Samalla hän pelasi itse jokeripelaajana, jotta kaikki pääsivät yksilöpelissä pelaamaan, varsinaisia osallistujia kun oli pariton määrä. Jokeripelaajana hän pelasi itse surkeimmalla joukkueella, hävisi jokaisen pelin eikä hänen pisteitään merkattu mihinkään ylös. Jokerin avulla kuitenkin kaikki halukkaat varsinaiset osallistujat pääsivät täysipainoisesti geimeihin mukaan.

Turnauksien järjestäjistä on pulaa, koska kaikki tietenkin haluavat itse pelaamaan.  Teinillemme kuitenkin oli tärkeintä saada turnaus pystyyn, kaverit kasaan ja pelit käyntiin. Sellaisen tavoitteen edessä voi jo itse vähän joustaa. Kuulemma.

Itse mietin, mitä kaikkea nuori herkkä tunamme tuli prosessin aikana oppineeksi. Siinä tuli uskoakseni aimo annos ainakin tapahtumatuotantoa, markkinointia, matematiikkaa, tietotekniikkaa, sosiaalisuutta, toisten huomioimista, oikeudenmukaisuutta, itsevarmuuttakin. Kuinkahan monta oppituntia olisi saanut pulpetissa istua, jotta tuo kaikki olisi tullut opittua? Ja vielä bonuksena päälle turnauksesta palasi kotiin ehkä maailman tyytyväisin nuori mies.

Taru

Pääsin viime viikolla juttusille – ihan kasvokkain – kahden nettilukiolaisen kanssa.  Leidit olivat tulleet Otavaan kielten yo-kuuntelukokeeseen. Siinä jutellessame kävi ilmi, että he olivat tavanneet Muikussa ruotsin ryhmäkurssilla ja alkaneet pitää sen jälkeen yhteyttä. Nykyisin he vaihtavat ajatuksia ja kuulumisia päivittäin. Tuttavuus on matkan varrella muuttunut ystävyydeksi, ja kuunteluihin tullessaan pidempimatkalainen oli tullut jo edellisenä päivänä lähempänä Otavaa asuvan luo yökylään. Sieltä ystävykset aamulla huristelivat sitten yhdessä Otavaan ylppäreihin.

Minulle tuli tuosta alkuviikon juttutuokiosta niin hyvä mieli, että se kantoi pitkälle viikkoon.  Tällaisia tarinoita kuulisin mielelläni vaikka jokaisen viikon alkajaisiksi.

Taru