Arkisto: elokuu 2008

OHI ON (eloaction)

sunnuntaina 24. elokuuta 2008

sydän sykkyrällään jännitin ja pelkäsin otavaan saapumista 18.08.2008;turhaan. Lämmin välitön vastaanotto ja majoittuminen sujui hankaluuksitta kaikkine muodollisuuksineen.

Kerrankin meikäläistä onnisti: huonekaverikseni osui Jukka T. Jukan kanssa parannettiin ”mualimoo” joka ilta aina aamuyölle saakka. Kiitos Jukalle niistä keskusteluista.

ensimmäisessä infossa jaettiin meidät opiskelijat, niin netti- kuin lähi- haluamiinsa ryhmiin; jako kävikin yllättävän pikaisesti. itse pääsin haluamaani mediaryhmään tuottamaan kuvaa ja tekstiä.

ensimmäisessä ryhmäkokoontumisessa iski heti paniikki; ryhmän vetäjä (Nina) vaikutti heti ensi alkuun niin tiukkapipolta, että rupes arveluttamaan tekemäni valinta. Onneksi kuitenkin ensiarvio osoittautui 150 %:n virhearvioksi. Uskoisin hänellä itselläänkin olleen jonkilaista alkujännitystä. hiljalleen päivien aikana alkoi ilmeisesti kaikilta jännitys laueta.

keskiviikkona kävin tekemässä kirjoittamaani reportaasiin haastattelun Hirvensalmella, tuolloin kuvaajana ja kuljettajana toiminut Nina juuri ajokortin saaneena oppi vaihtamaan neloselta vitoselle ilman pahempaa nykäisyä. alkusysäyksen opintielle antoi haastateltavani Veikko Lepistö mennessämme tapaamaan melontaryhmää miekankoskelle. Nina ”hurjasteli” pitkälti toistasataa nelosella, jolloin haastateltavamme säästäväisenä miehenä alkoi neuvomaan: ”Vaeha tyttö vitoselle jo pelekästään kansantaloudellisista syistä”. Nina vastusteli kertoen kerran vahingossa vaihtaneensa neloselta kakkoselle. Päästiin siinä sitten me miehet loistamaan tietoudellamme. neuvoimme yhdessä: ”Kytkin hittaasti alas, vaihekeppiä hitaasti eteenpäin keskiasentoon, josta se itse automaattisesti ohjautuu oikeeseen laitaan,jossa vitosvaihde on, sitten työnnät vaihdekeppiä hittaasti eteenpäin, kytkin ylös ja kas sä ajat vitosella. Nina teki juuri niin kuin neuvottiin (sinänsä harvinainen tyttönen,että uskoi kerralla meitä vanhoja patuja.) Kertoipa Nina myöhemmin käyttävänsä vitosta edelleenkin yksin ajaessaan.ei siis mikään tiukkapipo vaan kehityskelpoinen tyttönen.

Suurin jännityksen kohde oli kuitenkin ruokailu, kuinka saan ruokatarjottimen yhdellä kädellä kantaen pöytään kaatamatta aineita lattialle. Eipä hätää vain kerran jouduin kantamaan tarjottimeni pöytään. jo toisella kertaa oli yksi ”keittiöenkeleistä” kysymässä voiko hän kenties olla jotenkin avuksi?. Siitä alkaen oli aina joku heistä antamassa apuaan, seikka josta olin suunnattoman onnellinen, jopa siinä määrin, että se onnentunne puhkaisi runosuoneni; päivänä jolloin oli kalakeittoo lounaalla.Pois lähtiessäni esitin keittiöhenkilökunnalle kulttuuria Lausuen seuraavan oodin kalakeitolle: Makeaa oli kala,vielä makeampaa liemi, kirjoittanut V A Koskenniemi. kertaakaan en enää joutunut/päässyt kantamaan tarjotinta pöytään. Huomattuaan vatsakumpuni hieman kohonneen tokaisi vaimoni; jaha isäntä on tainnut olla runoilloissa;-), eipä paljon erehtynytkään.

Lieneeköhän kukaan huomannut tilannetta jossa pääsin koskemaan ”huumeeseen”. Minulla oli ilo ja kunnia kätellä MARI Rauhalan kanssa. yksikään paikalla ollut opettaja tms toiminnassa ollut Otavan Opiston edustaja ei tuottanut minkäänlaista pettymystä ainakaan minulle, tuskin muillekaan. Omasta puolestani olisin toivonut paikalle enemmän meitä nettiopiskelijoita; no ehkäpä seuraavalla kerralla. useampikin pääsee Otavaan. tästä tulj tuas pitkä ku näläkävuosj; tässä ei ole vielä läheskään kaikki mitä tapahtui.Lukekaa sieltä Puuskasanomista lisää,jos kiinnostaa. Vielä kerran SUURKIITOS kaikille mukana olleille; erityisesti meetioille.

mikäänhän ei koskaan voi olla pelkkää positiivista hyminää, joten laitetaan nyt tähän sitten kohdalleni osunut negatiivinen seikka: huoneeni oli asuntolan kolmannessa kerroksessa. ylös mennessä ei ollut ongelmia,olihan sivussa kaide. alas tullessa ei kaidetta ollut, joten tarkkana piti olla ettei kepin kanssa lipsahda alas portaita.

esitänkin edes jonkinlaisen kevyen luokan ohuen metallikaiteen asentamista seinään. en usko olevani ainoa sellaisen tarvitsija, varmaan sellainen olisi tarpeen melko monelle. joten mikäli asia on Otavan Opiston päätettävissä toivon parannusta asiaan. ellei ole, niin toivon asian eteenpäin vientiä taholle, joka asiasta päättää.

vaihto-oppilaaksiko?

maanantaina 4. elokuuta 2008

viime sunnuntaina olin hyvän ystäväni nuoremman opiskelijatytön vaihto-oppilaaksi lähtökahveilla, hän lähtee vuodeksi yhdysvaltoihin; virisi siinä keskustelu aiheesta olisiko aikuisopiskelijalla mahdollisuutta päästä vaihto-oppilaaksi, ja jos niin minnehän sitä oikein pyrkis?. useimmat olis halunneet jonnekin kauas esim. yhdysvaltoihin. omalta kohdaltani en osannut päätöstä paikan suhteen tehdä. uskoisin paikan kuitenkin löytyvän euroopasta, kenties jopa itä-euroopasta. mikäli koko systeemi olis edes mahdollista toteuttaa kohdallamme. aloittamani opiskelun ehdoton tähtihetki oli viime kesäkuussa pielavedellä lepikon torpalla, jota vaimoni virheellisesti tuli kutsuneeksi lepakon torpaksi. siinä pihalla keskustellessamme opiskelusta  sattui keskustelumme kuulemaan  viereisessä  pöydässä vanhempiensa kanssa istunut arviolta n 4-5  vuotias tyttö. katseltuaan  jonkin aikaa ympärilleen  hän sitten tepasteli luokseni heläyttäen kirkkaalla äänellään ”tuleeks susta nyt sitten uus  kekkonen, kun sulla on noin  vähän tukkaakin  ja osaat lukee”:). siihen en osannut sanoo mitään  heti  silloin, enkä tiedä vieläkään, kun ei sitä tukkaa nyt niin vähän ole omasta mielestäni . suurimpana esteenä  opiskeluni edistymiselle  olen huomannut olevan omat negatiiviset ennakkoasenteeni:  ei minusta ole siihen , en minä osaa tehdä sitä, en minä jaksa.  kun suuntaa nämä  negatiivisiin asenteisiin  menevät energiat positiiviseen ajatteluun, niin huomaa yhtäkkiä tehneensä ja helpolla sellaisen asian jota ennen piti mahdottomana. näitä positiivisen ajattelutavan malleja ja soveltamistapoja olen ammentanut töytärin jussin ylläpitämästä ja perustamasta positiivari- palvelusta osoitteessa www.positiivarit.fi sieltä kun hakee aineistoa, niin ajatusmaailma muuttuu takuulla; se on vain asenteesta kiinni. illat alkaa pimetä jouluun:(.

miksikö opiskelemaan

sunnuntaina 3. elokuuta 2008

VAiN JA EI EDES YLIOPPILAS?

Entinen demarien puheenjohtaja eero heinäluoma oli VAIN ylioppilas kuten jatkuvasti mediassa toitotettiin. Omakohtaisesti koin sen juuri päinvastoin. Vaimon suku toitotti jatkuvasti kohdallani; eihän se oo ees ylioppilas. Sitten alkoi hienovarainen vihjailu: nythän

sinulla on aikaa kehittää itseäsi. Kun tuota sivistyksen puutettani sain kuulla jatkuvasti enenevässä määrin vaimon puoleiselta suvulta, joka vilisee toinen toistaan fiksuimpia ylioppilaita ainakin omasta mielestään.innokkaimmat vihjailijat olivat heikoimmilla papereilla valmistuneita valkolakkeja. Oikeita superhyperturbo-ohjuksia työelämässä. Periaatteenaan pois pois tiedon tieltä sekä valtaa ei anneta, se otetaan. Nyt keväällä kun toinen heistä sai lopputilin jo toisen 3 vuoden aikana. Lisäsin tuohon valtalauseeseen: se itse otettu valta voidaan myös ottaa pois. Voe tätä vallatonta aikaa.

heidän silmissään ei paljon paina 70-luvulla suoritetut kauppakoulu ja -opisto, sekä lukuisat työelämässä käydyt atk-kurssit; enhän ollut voinut niitä käydä läpi, kun en ollut edes keskikoulua läpi kahlannut. eniten ihmetystä herätti atk-taitoni; heiltä kun ei yliopistokoulutuksestaan huolimatta löydy edes tietojenkäsittelyn alkeita taidoistaan. lähes parikymmentä vuotta tuota ihmettelyä kuuntelin, mutta sitten päätin näyttää ja omaa (pientä) järkeä käyttää. etsiskelin lähistöltäni aikuislukiota pari vuotta sitten;löysin,

ilmoittauduin. kävinkin muutamana iltana siellä istumassa ja ahmimassa tietoa. sitten sekin loppui äkisti ulkomaalaistaustaisen bussikuskin liian nopeaan kaasujalkaan. liikuntarajoitteeni vuoksi en juurikaan pysty liikkumaan liikkuvassa bussissa, junassa liikkuminen onnistuu hyvin. tapaus oli seuraavanlainen: bussiin noustessani pyysin kuljettajaa, jonka tiesin suomea ymmärtäväksi odottamaan sen aikaa, että olen jo varmasti istumassa; kaveri vastasi leveesti oukkei, jatkoin matkaa kohti penkkiä,kuski painoi raskaasti kaasujalkaa jolloin lensin melko perusteellisesti turvalleni bussin lattialle. kuskin kannalta on hyvä, että en loukannut itseäni millään tavoin; ainoastaan liikkumisvarmuuteeni tuli suuri kolaus. se haluamani yo-lakki karkasi kauas tulevaisuuteen. pidin haavetta haudattuna useita vuosia. viime vuodenvaihteessa kuulin, että aiemmin aloittamani iltalukio aloittaa uudessa toimipisteessä noin kilometrin päässä kotoani. hain asiasta tietoo netistä. ei löytynyt; sen sijaan löytyi otavan opiston nettilukio.silloin välähti: olisikin tosi upeeta tiedustella vaimon suvulta heidän opiskelupaikkaansa. olipa vastaus mikä hyvänsä paikka maapallolla, niin voisin todeta ”ai niin lähellä”, mä opiskelin otavassa kotoa käsin”:-). helmikuussa sitten aloittelin. alkuun vaikutti mukavalta käyttää ns luppoaika opiskeluun. alkuun kurssit tuntui mukavilta aina RUB1:een saakka. ilmeisesti koneellani on jonkilainen viha-rakkaussuhde ruotsin kieleen. nimittäin kävi niin, että toisesta läppäristäni petti tuuletin,joka aiheutti ylikuumenemista ja käräytti näytön. onneksi se kuitenkin meni takuuseen, sain uuden koneen tilalle kuukauden kuluttua; kurssi jäi jotenkin jälkeen tehtävien osalta, sain sen kuitenkin läpi. ajattelin, että kone oli imenyt ruotsinkielivastaisuutta käydessäni edellisenä kesänä entisellä kotipaikkakunnallani. ainakin vielä silloin kun siellä 60-70 luvuilla asustelin paikallisen suuren tehtaan lähes kaikki pomot oli sukunimiltään ns ”ruotsalaisia”. ja kun esiintyi pomovihaa, niin oli myös kielivihaa. itse olen nöyrtynyt suuremman viisauden edessä ja alkanut keskustelemaan ruotsiksi lähinaapureideni kanssa. suurin osa heistä on 80-90 vuotiaita tyttösiä joiden äidinkieli on ruotsi joko syntyjään tai aviomiehen kautta saadun ruotsalaisen sukunimen turvin. ihmeellistä kyllä pärjään melko hyvin kauppakoulu ja -opistoruotsillani heidän kanssaan.nyttemmin on kuitenkin ollut mielenkiintoista ollut huomasta peräti merkillinen seikka. kerroin aloittaneeni ruotsin kielen nollakurssin eräälle suosikkitädilleni (herttainen 95-vuotias harmaahapsinen yksinäinen tytöntyllerö).kertomani jälkeen he eivät enää halua puhua ruotsia kanssani. syytä en ole viitsinyt kysyä koska pelkään vastausta. no nyt kun tämä pakollinen ruotsi tuli käsiteltyä:-) siirrytään toiseen vielä hankalampaan aiheeseen:

matematiikan nollakurssi. aloittelin sitä tutustumalla kurssin tehtäviin ja uskokaa tai älkää kaikki osittain kaljussa päässäni olevat tummat hiukset harmaantuivat ja nousivat pystyyn siis kaikki kuusi. sitten rupesin kuulemaan vierestäni suloista naisen ääntä, joka oli kuin keidas erämaassa janoiselle kulkijalle. vaimohan se siinä kertoili kuinka nuo tehtävät on käsitettävä ja ratkaistava yrittäen samalla saada kallooni mahtumaan matematiikan logiikkaa. erittäin hämmästyneenä sitten tiedustelin häneltä tietonsa salaisuutta, jolloin hän sanoi, että ei näy unohtuneen 70-luvulla ällän arvoiset tiedot ja taidot matematiikassa.nuo yhtälöt ja potenssit yms hän osasi kuin tyhjää vain, mutta sitten kun siirryttiin prosenttilaskuihin hänellä alkoi tökkimään, kun taas tuli minun vuoroni loistaa. yhdessä saimme ratkotuksi kaikenlaisia yhtälöitä ja prosenttilaskuja: kun vas. laidassa on AL ja oikeassa KO, niin sieltä saa rosentit edullisimmin, pankkeihin ei kannata mennä mankumaan. toisaalta olen taas tapojeni mukaan alkanut ihmettelemään mihin nuori juuri ylioppilaaksi valmistunut ihminen tarvitsee pitkän matematiikan tietoja ja taitoja täyttäessään jonkin myymälän hyllyjä. on tietenkin selvää, että mikäli hän haluaa jatko-opintoihin ovat ne silloin tarpeellisia. tein tuttavieni diplomi-insinöörien keskuudessa kyselyn kuinka moni heistä on työssään tarvinnut noita matikan oppeja. vain yksi ainut löytyi: anoppi on tarvinnut niitä kun on ollut matematiikanopettajien äitiysloman sijaisena, no se siitä. opiskelumuotonahan tämä nettiopiskelu on erinomainen, mutta vaatii kuitenkin itsekuria ja säännöllisyyttä. itsensä komentaminen kun ei tunnu olevan jatkuvasti riittävää olenkin delegoinut komentamisen vaimolle. ja tuntuu tepsivän, kun vain muuten saan järkätyksi aikaa muilta harrastuksilta kuten kuntoilusta sisältäen jumpan ja päivittäisen pyöräilyn. poljen vuodessa keskimäärin vähintäin 10000 km. tänä vuonna on mennyt jo 8000 km. varmaankin nyt elokuussa olevan puuskankoskitapahtuman yhteydessä saan lisävirtaa loppuvuoden opiskeluihin. niin ja siitä ajan riittämisestä eläkeläisillä joku ilmaisikin asian melko yksiselitteisesti: eläkeläisillä on kiire siksi, että he joutuvat tekemään kaiken omalla ajallaan, kun ei nääs ole enää ruokatuntia, vai mikä se lienee nykyisin, niin ei voi enää pistähtää asioilla työnantajan ajalla:-) luultavimmatusti pimenevien syksyn iltojen aikana kerron lisää yhtälöstä opiskelu/liikuntarajoitteisuus/kuntoutus/tkeläkeläinen. en usko bloggaukseni yhteen kertaan jäävän, johan perintönä saamani savolaisen sanasepon DNA suorastaan sitä vaatii. jatkan lisää purkamista, kunhan on ensin puuskankoski koettu. sinne puuskankoskelle tulijoille annan tehtäväksi selvittää mitä kuului savotoissa kokinkankimiehen tehtäviin?. syksyn jatkoja ja paljon aurinkoisia sadepäiviä.

erilaista oppimista

lauantaina 2. elokuuta 2008

Ehkäpä on aiheellista kertoa hieman taustaa: kirjoittaja on 57v tk-eläkkeellä oleva espoolaistunut savolainen sanaseppo, ujo, hiljainen, hijas , häppiimätön sitä ihteesä viisaampoo sukupuolta

tuolla jo aiemmin olen kertonut liikuntarajoitteisuudestani; jonka aiheuttaa aneurysmasta (verisuonipullistuma) johtunut vas puolen halvaantuminen. uskoisin useimpien meistä pitävän kävelemistä ja polkupyörällä ajotaitoa itsestään selvänä: sanotaanhan niistä kun sen kerran oppii, niin sen aina taitaa. Tähän samaan litaniaan voinee lisätä uimataidon. Noh on myönnettävä, että uimiseni ei ole alle 10-vuotiaalle sopivaa katsottavaa ekä kuultavaa. Vasen käsi pyrkii jatkuvasti kohti pohjaa. Siinä sitä sitten mennään kylkimyyryä kuin purjevene kovassa aallokossa. Sitten löytyi ratkaisu siihenkin ongelmaan: pelastusliivit, hertileiri kun mä poikanen pystyin kuin pystyinkin uimaan. Kaikkiin ongelmiin näyttää löytyvän ratkaisu, kun vaan malttaa kehitellä. Ajan kanssa kaikki lutviutuu opetti jo iso-isäni. Mutta mistähän sitä aikaa kehittäis?. Pitäisköhän ostaa uusi rannekello molempiin käsiin; olis siinä sitten 48tuntia vuorokaudesa lisäaikaa, vai olisko sittenkään?, en tiijjä kun en oo ees ylioppilas. Mutta kuitenkin paranemaan päin kaiken aikaa,ja taas tuo aikaa; on se kumma, kun toisinaan sitä ei oo ja toisinaan ihan tapettavaks asti, minkähänlaisen rangaistuksen saa yksin teoin harkitusti tehdystä ajan tappamisesta

kertomani erilainen itseluottamuksen opetus tapahtui käpylän kuntoutuslaitoksessa keväällä 1981. minut vietiin sinne pyörätuolissa kuntoutukseen. fysioterapeuttini ilmeisesti myös savolaissyntyinen kuten itsekin viäns niin kaaheeta stadin slangilla terästettyä savon kieltä, että itteenikin hirvitti. tyttö vatkas ja venytti sekä voimistutti jalkojeni lihaksia niin kovin että jo vajaan kuukauden kuluttua hän sanoi: nyt oissii sitte aeka ottoo omat tolopat alle ja lähtee kävelemmään tuonne käytävän päähän, jonne oli matkaa yli 50 m. vastustelin elä nyt kehtoo vehtoo ihtees vanahemman kanssa.tyttö piti päänsä auttoi ylös pyörätuolista ja sanoi pitävänsä kiinni takaa housunkauluksesta. otin ensimmäiden askeleen hyvin varovasti, sitten toisen toisensa perään, kun tuntui niin pitävältä se tytön ote housunkauluksesta.

puolivälissä käytävää huomasin,että tyttö kävellä sipsutti vieressäni ja puhuimme kepeää jonninjoutavoo ”mooltookkia” keskenämme. sitä sitten ihmettelin pysähtymällä kesken askeleen. tyttö tokaisi eiku jatketaan loppuun asti. otti samalla ne talvirukkaset pois takaani housunkauluksesta sanoen rupes äkkiä käsiä paleltamaan. siinä sitten jälkeenpäin juttelimme kahvikupposen ääressä useampaankin kertaan jolloin tyttö paljasti saaneensa idean tuohon hanskahämäykseen isoisältään.

isoisänsä oli opettanut lapsenlapsiaan kävelemään juuri noin saaden näille itseluottamusta. heistä en tiedä josko tehosi, ainakin minuun teki valtavan vaikutuksen. nyt nettilukion joillakin kursseilla uskoisin tarvitsevani noita hanskoja. vuosien kuluessa liikkumisnälkä kasvoi eikä sitä enää kävely riittänyt tyydyttämään. oli aika etsiä uutta liikuntamuotoa. it-lehdestä sellainen sitten löytyikin: kolmipyörä helkama kolmikko kaksi pyörää edessä, yksi takana keskellä. ensimmäisen sain espoon kaupungilta lainaksi. se ei kestänyt kuin vajaat 3 vuotta, oli aika hankkia uutta.sain sellaisen vyötä kiristäen hankituksi, se on minulla vieläkin, sillä on poljettu

140000 km, sitten sain varaosiksi eräältä tuttavaltani lähes käyttämättömän kolmikon, ne varaosat ovatkin sitten liikkuneet n. 90000 km. no nyt jos joku ihmettelee kilometrien määrää, niin kerron niiden ”salaisuuden”. ensimmäistä pyörää hankkiessamme teimme vaimon kanssa sopimuksen: aina kun tulee riitaa ja kränää ja syy on ilmeisesti minussa, niin eikun äijä pihalle kuin lumi-ukko 40 km:n lenkille.

äkkinäinen vois luulla minua vähästä riitelijäksi, mutta pienellä viiveellä kun tuota huntteeroo , niin viksuimmat huomaa minut helposti omat virheensä myöntäväksi ”satulasankariksi”. noita kilometrejä on tullut kesäkuusta 1989 alkaen 365000, tekee muuten melekoisen huikosen päivää kohti, noin keskimäärin 50 km/vrk.pitää ottaa huomioon, että poljen myös talvella paukkupakkaspäiviä lukuunottamatta.

kuvassa olevan sähköpyörän ostin viime keväänä, nyt sillä on poljettu yli 4000 km. sähkömoottori ei toimi itsenäisesti; ainoastaan avustaa tarvittaessa.

nämä olivat kokemuksiani erilaisesta oppimisesta; tästä on hyvä jatkaa nettilukion parissa opiskelua, kun ei se enää niin vieraalta tunnu kun muistelee noita edellä kertomiani oppimistapahtumia.

yksi toive minulla kuitenkin olis itselleni: kunpa oppisin lyhytsananaisemmaksi; missähän ja miten sitä oikein opetetaan?, tietäiskö joku? lukuiloa loppukesän lempeisiin iltoihin.

joku menneisyyden viisastelija onkin sanonut: viisaimpia ovat itseoppineet,

muut ovat opetettuja;-), miten lienee?

helkama ETRIKE