Arkisto: 1

Mieli olis tehnyt, mut aivot ei kyennyt

sunnuntaina 30. elokuuta 2009

Mieleni olisi tehnyt, jos aivoni olisi ajatelleet eloactionin aikana otavassa. Niin päättynyt eloaction oli jo kolmas action-tapahtuma johon osallistuin. Ilmojen haltija oli kerrankin päättänyt suosia meitä työn raskaan (opiskelu) raatajia. Vain kerran osui haltijan sormi

hyrskynmyrskyn napille viikon aikana. Ei siitä ainakaan kukaan juuri tuntunut pahemmin

kärsineen. Melontaryhmä kenties sai suurimman muistutuksen ilmojen äkillisestä muutoksesta. Viikon aikana osallistuin radioryhmän toimintaan haastattelemalla eloactionin

toimintaan ja toteutukseen osallistunutta otavan opiston henkilökuntaa. noita haastatteluja

tehdessäni sain toteuttaa iso-isäni minulle jo murrosikäisenä antamaa 4:ää elämänohjetta:

1. Rakasta sitä mitä teet.

2. Tee sitä mitä rakastat.

3. Pyri iloisten, hyväntuulisten ihmisten vanhojen ja nuorten seuraan.

4. Äläkä kaiva nenääs.

Noita ohjeita yritin noudattaa jo pidemmän aikaa ennen eloactionia, mutta vasta siellä natsasi, oli niin työntäyteinen viikko, että en ehtinyt nenää kaivamaan.

kaksi asiaa jäi todella vaikuttavasti mieleen.

1. oman radioryhmän jäähyväis-jingle (kiitos Veeralle ja Antille, loistava mieliin jäävä

oikke tippa tulvii ja peittää näkyvyyden). Tuota kuunnellessani muistuu mieleen ne hienot

hetket, joita sain ryhmän mukana viettää. Vaikka aika rankkaa se henkisesti oli. Haastattelutehtävään valmistautumisaikaa saattoi jäädä vain 15 minuuttia. Onneksi olen kuitenkin sen verran iäkäs, että muistan Markus-sedän tekemiä haastatteluja. Markus-setä

neuvoi myöhemmin haastattelijoita tekemään hyvin vähän kysymyksiä valmiiksi ennen haastattelua, vain pelkät henkilötiedot, joiden vastausten perusteella voi rakentaa uutta kysymysrunkoa utelemalla harrastuksista, perheestä yms kotielämään liittyvistä asioista,

mutta huom. ei politiikasta,uskonnosta elleivät henkilöt edusta em. asioita.

Markussedän mukaan hyvä haastatelija johdattelee haastateltavan tekemään itse omat kysymyksensä, joita sitten haastattelija esittää. Ymmärsittekö?. No ei se mitään. En itsekään

ymmärtänyt ensimmäisen 1000 lukukerran aikana. enkä vieläkään. Mutta jotain sentään.

2. Leevin esittämä roperyhmän pelin johdattelu oli mukaansa tempaavasti esitetty,

monena yönä olen unissani ollut vuodessa 1713 hyökkäämässä sen venäläisvaruskunnan kimppuun. Urhoollisia miehiä;-).

Olen  pyrkinyt olemaan myös negatiivisen palautteen antaja, enkä tee poikkeusta nytkään. Nettilukiolaisena toivon enemmän meitä lukiolaisia paikan päälle otavaan. Nyt meitä urhoollisia oli kaksi, kiitos minnalle rohkeudesta. Toinen asia jota toivon tuleville actioneille. Mehän emme tapaa kaikkia opettajia, joiden kanssa olemme tekemisissä kurssien aikana. Emme edes actionien aikana. Tapaamme vain heitä, jotka osallistuvat actionin toteutukseen. Muut opettajat jäävät tuntemattomiksi ”suuruuksiksi”. Jonkinlainen ”näyttäytymisvelvollisuus” opettajille actionin olisi suotavaa.

3 ensimmäistä iso-isäni opetusta onnistui actionin aikana. 4. jäi kotiläksyksi.

epäinnistumisen harjoittelua ja itselleen anteeksiantamista

tiistaina 18. elokuuta 2009

Harjoituksen puute epäonnistumisessa tuli mieleeni katsoessani aamun tulosruudussa eilen berliinissä epäonnistuneen Jelena Isinbajevan itkuista kommenttia epäonnistumisestaan eilisen seiväshyppykisassa. Hänkin on ollut lajissaan täysin ylivoimainen ja saavuttanut lähes kaiken mahdollisen mitä on ollut saatavissa. Luultavimmatusti hänelle oli kilpailu kilpailulta harhaluulo omasta ylivoimaisuudestaa po. lajissa. Varmaan hänkin jo muutaman päivän kuluttua itsensä koottuaan osaa jo antaa anteeksi itselleen. Nuorempana alle 18-vuotiaana olin piirikunnallistasolla useampana vuonna peräkkäin pohjois-savon mestari 15 km:n hiihdossa. Noiden voittojen harhauttamana syntyi äidilleni harhakäsitys vanhimman poikansa ylivoimaisuudesta, joka sitten särkyi pirstaleiksiv. 1968 kansakoululaisten suomenmestaruuhiihdoissa Puijolla kuopiossa. sijoituin toiseksi vain sekunnin hävinneenä yhdelle pohojalaaselle hirmulle nimeltään Juha Mieto, taitaa olla kansanedustaja nykyisin. Isäni sanoi ”häviöni olleen ihan okei, olinhan ollut paras savolainen. Äitini taas ei ole vieläkään voinut unohtaa tuota häviötä. Se tulee aina puheeksi kun on mietaasta kyse.Kärsivällisesti hän kertoo vuodesta toiseen sukuun syntyneille vekaroille kuinka sepe on niin luuseri, että meni häviämään mietaalle. Menipäs kerrankin sanattomaksi kun veljenpoikani kysyi kerran: ”mummi ootkos sinä aina tehnyt tämmöstä leipee?. Ja äiti vastas mummi on aina tehnyt tällaista leipää. Poika tokas totisena no ei oo ihmekkään jos sepe hävis mietaalle, kun tämmöstä syömällä lähti mietaan kanssa kilipoo hiihtämään. Jotenkin oli sen kertaiseen leipäsatsiin osunut jollain tavoin pilaantunutta ruista. No naapurin hevosillehan se vietiin, eikä nekään pärjännyt maakuntaraveissa;-), vaan eipä ole mummi oppinut antamaan anteeksi ei edes itselleen saatikka minulle. Jännityksellä odotan minkälaiseksi luuseriksi hän minut merkkaa mikäli kävisi niin huono tuuri, että kirjoitukset menisivät perseelleen. Sen verran on kuitenkin itseluottamusta jäljellä, että hänen mielipiteellään ei enää juurikaan ole merkitystä.

kihnutusta kihnussa

keskiviikkona 22. heinäkuuta 2009

oikeastaan kiitettävän tervetulleita nämä tällaiset kesäpyssäykset myös meille nettilukiolaisille,

vaikka eihän meidän opiskelumme ole jatkuvaa nenä kirjassa istumista liikahöyryn noustessa

korvista. noin ajattelevat ne tuttavani, jotka eivät millään jaksa ymmärtää opiskelutyyliämme.

No totta puhuen eihän heidän tarvitsekkaan. tälläkin kesätauolla olen tapojeni mukaisesti joutunut

tuulen vietäväksi. Palasin viime sunnuntaina pärnusta pyöräilyviikolta. Alunperin tarkoitus oli pysyä tukevasti maan kamaralla pyöräillen pitkin pärnun ranta- ja puistoteitä. Niin oli tarkoitus,

mutta paras suunnitelma on sellainen, jota voi tarvittaessa modifioida. Pärnulainen kaverini kertoi eräänä iltana riian lahdessa sijaitsevasta Kihnun saaresta niin mielenkiintoisia tarinoita. Oli aivan pakko ottaa selvää sinne pääsemisestä. No laivallahan sinne olis päässyt helposti, mutta kun n 10

kilometrin matka kestää 2,5 tuntia. Itse saaressa oleskeluun jäisi aikaa vain 2 tuntia, sitten sama matka takaisin pärnuun. Edestakaisen matkan kustannukset pyörät mukana olis ollut n. 400 EEK, sattumalta kaverin vähäpuheinen naapuri kertoili tietävänsä halvalla vuokrattavan purjeveneen, jos vain purjehdustaitoa löytyy. No onhan sitä riittävästi. Seuraavana aamuna tutustuin veneeseen,

totesin hyväksi, iltapäivällä pyörät veneeseen, keula kohti kihnua. Jo parin tunnin kuluttua sain todeta, että on totta mitä Kihnusta sanotaan: Kihnu on saari, jossa aika on pysähtynyt. Ei siellä

nyt mitään kivikautta sentään eletä. Tarinat saaren miesten ja naisten töistä herättivät ihastukseni,

vaimolla se tosin ilmeni vihastuksena. Saaren pääelinkeino on kalastus sekä hylkeenpyynti. Saaren

miehet lähtevät auringon noustessa omatekoisilla hylkeenpyyntiveneillään ulos merelle hylkeenpyyntiin. Aamupäivän he pyydystävät hylkeitä ja kaloja. iltapäivä ja ilta vietetään raskaasti ryypäten. yöllä palataan kotiin, jossa vaimot ovat tehneet kaikki muut työt: hoitaneet talon, lapset,karjan ja tehneet peltotyöt. tällaisia ”työpäiviä” on 3 viikossa. Totesinkin vaimolle, että tämä saari on todellinen tasa-arvon kehto, täällä annetaan naisille koko talo hallintaan. Ehdin juuri ja juuri väistää lentävää kattilaa; lienee paikallinen ilmiö. ainakaan sellaista ei liitossamme ole aiemmin muualla esiintynyt. Käsityöihmisenä vaimoani ihastutti eniten saaren naisten neulomat hameet, sukat, puserot yms. mitä vain voi lampaanvillasta tehdä.

ehkä eniten ihastustani ja kotoista oloani herätti paikallinen kieli, jonka sanotaan eroavan viron kielestä samoin kuin savon kieli suomen kielestä. Aeka vaekeeta se olj, mutta ymmärshän sitä, kun kiänti rosessorin piälle. Mikäli haluatte tutustua lähemmin saareen, surfatkaa www.kihnu.ee.

Jos tilaisuus asettua kihnuun pysyvästi avautuisi, niin sinne menisin vaimon kylkeen kihnuttamaan.

Aeka näättää, ja sitähän piisaa, kun se on kihnussa pysähtynyt.

aivotonta touhuako?

torstaina 9. heinäkuuta 2009

Aivotonta touhuako tämä meidän opiskelumme?, tuli mieleeni lukiessani hiljakkoin kuolleen

popin kuninkaan (kukahan lienee valinnut?) hautaamisesta. Iltasanomien mukaan hänet

haudataan aivottomana. Täytyy myöntää, että eipä koskaan tullut mieleen, että ”mikkosen jaskalla” moista kallontäytettä olis lainkaan ollut. Nämä epäilykseni perustuvat kuitenkin vain lehtitietoihin. oman näkemykseni mukaan hänen ns. tanssinsa muistuttaa enemmän cp-vammaisen pakkoliikkeitä kuin mitään aivotoiminnan tuottamaa hallittua liikesarjaa.

Kun siihen yhdistetään musiikin tapainen metelönti korkealta ja kovaa, niin menestys on taattu. Vertauksellani cp-vammaisiin, joita tunnen parikymmentä en halua loukata erikseen tuota vammaisryhmää. Tuo vertaus tulikin mieleeni 15 vuotiaan tiippanan kysymyksestä vuosia sitten katsoessamme yhdessä jotain MJ:n videota. oliskohan ollut juuri tämä kuuluisa moonwalk-video?. Tiippana tokaisi: iten oi cepari on päässy uonne anssimaan?. Suoraan sanoen joskus tuntuu tämä oma opiskelunikin aivottoman touhulta. em. kallontäyte minulta kuitenkin todistettavasti löytyy. Aivoleikkauksessa 1981 asia

voitiin konkreettisesti havaita, sen jälkeen asia on varmistettu usealla EEG:lla leikkauksesta ilmaiseksi saamani epilepsian vuoksi. Viimeisestä grand mal kohtauksesta onkin jo kulunut 25 vuotta, joten neurologi katsoo taudin olevan lääkityksellä parantunut.

Pitkään piti selittää tuota aivotonta touhua ennen kuin pääsen itse asiaan. Aivottomalta tämä tuntuu kohdaltani

siksi, että tuntuis jotenkin fiksummalta vain makoilla aurinkoisella laiturilla mato-onki varpaiden välissä kuin kirja kädessä tuulen heiluttaessa sivuja. Kaikista epäilyksistäni huolimatta jossakin aivojeni peräsopukassa projektori heijastaa valkokankaalle kuvan hetkestä jolloin painan yo-lakin päähäni. varmaan ensimmäinen ajatukseni tuolloin on

SO’N SITT SIIN, kuten tämä ”aivoton plörinäkin”.

Hehkuvan kuumia aurinkoisia sadepäiviä kaikille vauvasta vaarin siskontyttöön ja näkemisiin elokuussa otavassa.

pc:t ja niiden turnauskestävyys

sunnuntaina 28. kesäkuuta 2009

Lienee yksittäistapahtumia tai niin ainakin ensin luulin kannettavani kärähdettyä

ensimmäisen kerran keväällä 08 ruotsin ryhmäkurssin aikana. Koneeni oli tuolloin niin uusi,

että sain uuden takuuseen. Mutta, mutta kun sekin kärähti alle kuukaudessa, niin päättelimme kaverini kanssa kyseessä olevan tyyppivian. Hän antoikin minulle varastoistaan

toisen merkkisen käytetyn koneen käyttöön. Jo kuukauden päästä oli selvää, ettei kysymys ollut tyyppiviasta. Kaverin konekin kärähti; olisko ollut ylirasitusta. toisen kärähtäneen koneeni tilalle sain sitten vaihdetuksi takuuseen. Se kone on nyt sitten kestänyt lähes vuoden kärähtämättä. Olen hankkinut pc:n alle erillisen tuuletinöydän. Se onkin ilmeisesti antanut koneelle lisäaikaa. Kone on toiminutkin kunnolla aina toukokuussa päättyneeseen ruotsin ryh mäkurssiin saakka. Kurssin puhetehtävissä olis tarvittu, kuten tiedätte äänitoimintoja esim. nauhoituksen tekemistä. Eipä vaan koneeni suostunut nauhoittamaan yhtään mitään.

Paljon muitakin kuin opiskelutehtäviä tekevänä minulle on tärkeää koneen äänikortin virheetön toiminta. Niin vain kävi, että viime viikolla nykyinen koneeni käräytti äänikorttinsa. No eipä hätää, uusi on jo tilalle hankittuna. Kaiken varmuuden välttämiseksi

laitan tähän vielä käyttämieni koneiden merkit: Fujitsu-siemens, dell,asus, acer. uusin koneeni on hp.

 Jos se kestää yhtä hyvin ja kovaa käyttöä kuin etukirjainkaimansa HP (vaimoni), jolla on  yli 20 v:n turnaus kanssani. Siis kestävyyttä löytyy. Hänen prosessorinsa on ehkä hieman hitaan tuntuinen, mutta kertaakaan siinä ei ole esiintynyt lämpöongelmia, tosin epäilen känenkin äänikorttinsa olevan viallinen, siitä ei pahemmin lähde ääntä, vaikka tarvettakin olis. Hieman vaimoani ihmetyttää tämä meidän opiskelusysteemimme; kun hänen mielestään pitäis istua napottaa nenä kirjassa tms. tietolähteessä. olenkin yrittänyt selittää systeemiämme, mutta en ole ilm. onnistunut kovinkaan hyvin jatkuvista ihmettelyistään päätellen. Nytkin hän on toukokuusta lähtien kysellyt kurssitehtävieni perään. On ollut helppo sanoa, että hei haloo ,

mulla on nyt koulusta kesäloma. Syksyllä sitten painetaan nenä kirjaan, eikä pidetä edes kahvitaukoja. Puhutella saa vain erillisestä anomuksesta, joka on jätettävä käsittelyyn syyskuun alussa.

Pyöräillen ja ilmakuivattuja kinkkuja sekä silkkipöksyuikkuja  bongatessa on loma sujunut melko mukavasti.

Hyvää lomaa kaikille, ja toivotaan ettei aurinko tule pilaamaan loisteellaan hyviä sadepäiviä. 

suomalaisen uroon itsetunto

tiistaina 19. toukokuuta 2009

Mikä meitä suomen uroita oikein vaivaa?.

tässä aikuisopiskelun ohessa olen havainnut meitä uroita iät ja ajat vaivanneen heikon itsetunnon

vahvistuneen sukupolvi sukupolvelta. Ei niitä nyt kovinkaan monta elämäni aikana ole ehtinyt olemaankaan, mutta jokunen kuitenkin, niin että voin puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Useimmiten tuo ilmenee silloin kun on puhe jonkun projektin tekemisestä. Ensi askelilla on mukaan tulijoita tungokseen asti, niin ettei meinaa tilat ja resurssit riittää. jo heti ensi viikkojen tai kenties jopa päivien aikana yhdellä, sitten jo useammallakin alkaa olla toisia intressejä. Johtuuko se kenties siitä, että yksilö pelkää mahdollisen epäonnistumisen mukana tulevaa aiheetonta henkilökohtaista arvostelua. Vaikka olen yrittänyt välttää politiikan sekoittamista näihin blogeihini,

niin nyt on pakkorako puuttua siihenkin. Taisi koko suomalainen uroskanta vetäistä sen kuuluisan herneen nenäänsä italian pikku playboyn täräyttäessä mielipiteensä suomen puukirkoista, puhumattakaan samaan julkilausumaan liittyvästä suomalaisten naisten kelpaavuudesta itselleen.

olin juuri tuolloin välimerellä purjehtimassa riikinruotsalaisen italian kielentaitoisen ystäväni, luigin kanssa. vahingoniloisena Luigi kertoi minulle kuulemastaan beruskonin lausunnosta (nimestä puuttuu ällä tarkoituksella). Kehittelin siinä sitten eräänä päivänä rannalla kävellessäni ja ilmeisesti

italialaisia alle 40 v tyttösiä katsellessani vastikkeen beruskonille: Kyllä suomen miehillekin italialaiset naiset kelpaavat. kunhan ovat viiksettömiä;-).

beruskonin suosikista italialaisesta ilmakuivatusta kinkusta sitten kehiteltiin uusi bongauskohde pyöräilylenkkieni silmänruoaksi kotimaisen silkkipöksyuikun sijaan. Ilmakuivattu kinkku= lyhythameinen nuorehko nainen korkkareissa kaduilla, tai rannoilla. Viime viikolla näin neljä tosi upeeta yksilöä, niinpä lenkki kestikin sitten 4 tuntia.

tuo purjehdus välimerellä oli muuten tiukkaa ruotsin käytännön opiskelua. kaverini Luigi on nimestään huolimatta riikinruotsalainen, hieman honottavasti puhuva monivammainen kuten itsekin. varmaankin tuo on yhdistävä tekijä, joka saa meidät sietämään toisiamme. Sanojensa mukaan hän on aina inhonnut savolaisia ”piällysmiehiä” jostain tiedostamattomasta syystä, samanlaiset tuntemukset on ollut itsellänikin ruotsalaisten suhteen. kun nyt jälkeenpäin olen pohtinut asiaa omalta kohdaltani olen havainnut antipatiani kohdistuvan vain näihin meidän ”tekoruotsalaisiin”,

aidot riikinruotsalaiset on ihan kool, kuten olen jo ruotsin ryhmäkursseilla oppinut. On muuten jännä havaita ”vieraiden kielten” opiskelussa sellainen tilanne, jossa sitä joudut pakosta käyttämään, niin vaikka kuika jännität puhumista, niin kuitenkin saat sanottua asiasi; tuskin kukaan on kielitaitoaan ujostellessaan nälkään tai janoon itseään tappanut. löytyy ne sanat sieltä, eikä se kuulijakaan aina niin täydellisesti sitä kieltä osaa, ellei satu olemaan lankomieheni. Hän kun on nääs

sieltä itsevamimmalta alueelta. oman mielipeensä mukaan maailmassa on vain kaksi täydellistä ranskaa puhuvaa henkilöä. Hän itse puolen vuoden opiskelun jälkeen sekä tietenkin hänen opettajansa. Onneksi hän ei ole toistaiseksi puuttunut opiskeluuni kovinkaan paljon. Joskus viime keväänä hän mainitsi odottavansa minunkirjoittavan ruotsista L:n, kuten koko muu vaimoni suku

on kirjoittanut. Loppui lyhyeen ohjeistuksensa, kun tokaisin ällän olevan liian pieni näin pyöreelle pojalle, pitää vissiin kirjoittaa XXXL, en oo kuullut kommenttia, mistä johtuneekaan.

tuolla alkupuolella mainitsin projektin, varmaankin kaikki muistaa millainen on savolaisten rojekti?,olenhan siitä jo aiemmin alustavasti kertonutkin; vaan nyt onlöytynyt lisäelementtejä siihen.

nykyinen ultramoterni tyyppi on ympärjpyöreesti suunniteltu, dynaamisesti etenevä, aloittamista

vaille valamis. Ei saa loukkaantua, minä oon itekkin savolainen, tosin sitä harvinaisempoo lyhytsanaista hiljaista lajia, mutta muuten mukava käskee vaimo jatkaa.

oliko koko jutulla nyt mitään tekemistä opiskelun kanssa, olipa hyvinkin; ainakin hetkeks jää ajatus

vapaalle, kun mietitte mitäköhän varten tuokin juttu piti kirjoittaa? heh kevään jatkoja.

savolainen ”rojekti”

maanantaina 16. helmikuuta 2009

varmaan meistä kaikki tietää millainen on savolainen rojekti. ”vähemmän sivistyneille”, sillä heitäkin kuulemma on

kerrottakoon savolaisen rojektin olevan aina samanlainen ”ALOITTAMISTA VAILLE VALAMIS”, tuo ajatus on tullut monta kertaa mieleeni viimeisen vuoden aikana. 1. rojekti on tämä opiskelu. 2 rojekti on painonpudotus. ja 3. fyysinen kuntoutus ts. pyöräily 10000 km vuodessa. 2008 alkukesään mennessä olin saanut painoa pois jo 18 kg. silloin alkoi tuntua mahdottomalta viedäkolmea rojektia läpi yhtä aikaa. löysäsin hieman painonpudotuksessa, sitä  tuli hetkessä takaisin siten, että pysyvä puotus on keskimäärin 6-8 kg. eniten paino pääsee noiusemaan kun olen poissa kotoa, kuten nyt toissa viikossa otavassa action viikolla. Pataseiskan ”enkelten” maanmainiot kokkaukset nostivat painoa jotakin 4 kg. kun siihen yhdistetään vähäinen liikunta opistolla, niin ei ihmekään,että noin kävi. kuiternkin tämän päivän reippaan tunnin lenkillä katosi jo yksi kilo. en epäile hetkeäkään ettenkö saisi painoa taas aktiiviseen laskuun kevään aikana ja kesään mennessä ainakin 5 kg pois. pyöräilykelit paranee päivä päivältä, opiskeluakin täytynee hieman hidastaa. ts käydä yhtä kurssia kerrallaan, ettei rojektit pääse ns. kusemaan kintuille. pyrkimyksenä on saada kaikki 3 rojektia  rullaamaan rinnakkain samaan tahtiin. kyllä se tästä.

osat vaihtuivat?

tiistaina 10. helmikuuta 2009

hyvin usein olen kuullut nykypäivän keski-ikäisen väestön haukkuvan ja moittivan nykypäivän

nuorisoa tyyliin, ei ne osaa mitään, tai ne on laiskoja saamattomia vetelyksiä oikein kunnon Kaikki

Mulle Heti Tänne ilmiötä; voi jossakin ollakin.täällä ilmiötä ei ainakaan toistaiseksi ole esiintynyt.

nuoriso taas valittaa että keski-ikäiset kalkkiset vie kaiken halun tehdä jotain merkittävää, eikä

anna tilaisuutta näyttää mihin me pystymme. nuo asiat mielessäni olen seurannut aktiivisesti sivusta

otavan opistolla action-viikolla LAN-PARTYN rakentamista. täytyy myöntää, että tapahtumaan ilmoittautuessani luulin siinä rakennettavan todellista koneiden välistä palveluverkkoa, enkä suinkaan peliverkkoa. ihmettelinkin Jounille; kuinkahan moni psallistujista olis pysähtynyt paikoilleen mikäli esittäisin kysymyksen: ”osaatteko tai pikemminkin voitteko kuvitella tietokonetta

ilman ainuttakaan peliä”?. sellaisia tietokoneita meillä oli silloin kun itse aloittelin atk-uraani Puolustusvoimien atk-keskuksessa 1972. koneet eivät kovin kummoisia olleet, sen ajan mittapuun

mukaan muistia oli suunnattomasti ruhtinaalliset 4 Mg, joka löytyy jo muistitikuistakin. kuitenkaan en halunnut ”järkyttää” osallistujia. oli suorastaan ilo seurata kuinka innolla porukka ideoi tapahtumaa. itsekin osoitin poikkeuksellista aktiivisuutta, seurasin sujuvasti sivusta tapahtumien nopeaa kulkua ja nautin suunnattomasti saadessani olla vastoin tapojani hiljaa ja puhumattomana.

varmaan tuttavani koti-espoossa ihmettelisivät nähdessään tuollaisen harvinaisuuden sana-seppo ei

saa sanaa suustaan. seikka, joka itseäni ihmetyttää tämän viikon osaottajia katsoessani; ei taida muita nettilukiolaisia olla mukana viikolla, jos onkin niin ovat varmaan jakautuneena eri tapahtumiin.

kesästä syksyyn ja talveen

torstaina 5. helmikuuta 2009

Kesä vierähti huomaamatta ja nopeasti, suunnitelmissa oli suorittaa ainakin yksi kurssi kesän

aikana, mutta kuten arvaatte suunnitelmaksi jäi muiden mukamas tärkeämpien touhujen vuoksi.

On aika hankala priorisoida itsenäisen kuntoutuksen ja opiskelun välillä. Kesäisin Espoon liikuntaviraston järjestämät erityisryhmien jumpat ovat kesätauolla, joten säännöllinen lihaskuntoutus on hoidettava itsenäisesti. Eihän siihen nyt mene kuin noin tunti päivässä, joten luulis opiskeluunkin jäävän aikaa. Kuitenkin kesäiset kadut kutsuivat motskarin päälle polkemaan

ja ”silkkipöksyuikkuja” bongaamaan. Päivittäisten lenkkien pituudeksi muodostui keskimäärin

100-150 km, aikaa niihin meni keskimäärin 4-5 tuntia. Kilometrejä tuli kesäkuun alusta syyskuun loppuun välisenä aikana 12600. tähän mennessä pyörällä on poljettu 16800 km. Hieman tuo meillekin satanut lumipeite on haitannut ja vähentänyt bongailua, mutta taas toisaalta syyskuussa

alkanut uusi jumppakausi vie oman aikansa, joten keskittyminen opiskeluun on ollut vähäisempää.

Ryhmäkursseille olen osallistunut mieluummin kuin itseopiskelukursseille. Ryhmäkursseilla opettajan laatima aikataulu ”pakoittaa potkimaan itseään /suksille”. Kaikista käymistäni kursseista

olen todennut helpoimmaksi ruotsin kurssit. Minä joka en 28 vuotta sitten voinut sietääkään kuulla

ruotsin sanaa, olinhan jo toki aiemminkin ruotsia neljä vuotta kauppaoppilaitoksissa opiskellut,

joten ei se aivan alkutekijöistä alkanut. Kenties suurimman järkytyksen ovat kokeneet kotipihani

svenska talande tantor, kun olen alkanut praatata heidän kanssaan hieman puutteellisella taidollani.

Aika aikansa kutakin, välillä olen antanut itselleni luvan relata. Kun osaa ja uskaltaa antaa anteeksi

itselleen, niin sitten voi harkita armahduspiirin laajentamista. Viimeksi kuluneen vuoden aikana

perheeseemme on iskenyt ikäkriisi: itse olen lukiolainen, siis noin 20v, vaimo liittyi marttoihin, jotka yleensä mielletään vanhuuseläkeikäisiksi siis päälle 65v. Mitäs tuo tuollainen 45 vuotta nyt merkitsee; ei yhtään mitään. Totuuden nimissä ikäeroa on 105 vuorokautta, siis se kuuluisa talvisota. Ei tämä nyt ihan talvisodalta ole tuntunut, kun on kestänyt jo 20 vuotta, siis jokainen edessä oleva päivä on uusi ennätys. Nyt on jo suunnattava ajatukset maanantaina alkavaan helmiactioniin, joten nähdään siellä toivottavasti tunsaslukuisena.

OHI ON (eloaction)

sunnuntaina 24. elokuuta 2008

sydän sykkyrällään jännitin ja pelkäsin otavaan saapumista 18.08.2008;turhaan. Lämmin välitön vastaanotto ja majoittuminen sujui hankaluuksitta kaikkine muodollisuuksineen.

Kerrankin meikäläistä onnisti: huonekaverikseni osui Jukka T. Jukan kanssa parannettiin ”mualimoo” joka ilta aina aamuyölle saakka. Kiitos Jukalle niistä keskusteluista.

ensimmäisessä infossa jaettiin meidät opiskelijat, niin netti- kuin lähi- haluamiinsa ryhmiin; jako kävikin yllättävän pikaisesti. itse pääsin haluamaani mediaryhmään tuottamaan kuvaa ja tekstiä.

ensimmäisessä ryhmäkokoontumisessa iski heti paniikki; ryhmän vetäjä (Nina) vaikutti heti ensi alkuun niin tiukkapipolta, että rupes arveluttamaan tekemäni valinta. Onneksi kuitenkin ensiarvio osoittautui 150 %:n virhearvioksi. Uskoisin hänellä itselläänkin olleen jonkilaista alkujännitystä. hiljalleen päivien aikana alkoi ilmeisesti kaikilta jännitys laueta.

keskiviikkona kävin tekemässä kirjoittamaani reportaasiin haastattelun Hirvensalmella, tuolloin kuvaajana ja kuljettajana toiminut Nina juuri ajokortin saaneena oppi vaihtamaan neloselta vitoselle ilman pahempaa nykäisyä. alkusysäyksen opintielle antoi haastateltavani Veikko Lepistö mennessämme tapaamaan melontaryhmää miekankoskelle. Nina ”hurjasteli” pitkälti toistasataa nelosella, jolloin haastateltavamme säästäväisenä miehenä alkoi neuvomaan: ”Vaeha tyttö vitoselle jo pelekästään kansantaloudellisista syistä”. Nina vastusteli kertoen kerran vahingossa vaihtaneensa neloselta kakkoselle. Päästiin siinä sitten me miehet loistamaan tietoudellamme. neuvoimme yhdessä: ”Kytkin hittaasti alas, vaihekeppiä hitaasti eteenpäin keskiasentoon, josta se itse automaattisesti ohjautuu oikeeseen laitaan,jossa vitosvaihde on, sitten työnnät vaihdekeppiä hittaasti eteenpäin, kytkin ylös ja kas sä ajat vitosella. Nina teki juuri niin kuin neuvottiin (sinänsä harvinainen tyttönen,että uskoi kerralla meitä vanhoja patuja.) Kertoipa Nina myöhemmin käyttävänsä vitosta edelleenkin yksin ajaessaan.ei siis mikään tiukkapipo vaan kehityskelpoinen tyttönen.

Suurin jännityksen kohde oli kuitenkin ruokailu, kuinka saan ruokatarjottimen yhdellä kädellä kantaen pöytään kaatamatta aineita lattialle. Eipä hätää vain kerran jouduin kantamaan tarjottimeni pöytään. jo toisella kertaa oli yksi ”keittiöenkeleistä” kysymässä voiko hän kenties olla jotenkin avuksi?. Siitä alkaen oli aina joku heistä antamassa apuaan, seikka josta olin suunnattoman onnellinen, jopa siinä määrin, että se onnentunne puhkaisi runosuoneni; päivänä jolloin oli kalakeittoo lounaalla.Pois lähtiessäni esitin keittiöhenkilökunnalle kulttuuria Lausuen seuraavan oodin kalakeitolle: Makeaa oli kala,vielä makeampaa liemi, kirjoittanut V A Koskenniemi. kertaakaan en enää joutunut/päässyt kantamaan tarjotinta pöytään. Huomattuaan vatsakumpuni hieman kohonneen tokaisi vaimoni; jaha isäntä on tainnut olla runoilloissa;-), eipä paljon erehtynytkään.

Lieneeköhän kukaan huomannut tilannetta jossa pääsin koskemaan ”huumeeseen”. Minulla oli ilo ja kunnia kätellä MARI Rauhalan kanssa. yksikään paikalla ollut opettaja tms toiminnassa ollut Otavan Opiston edustaja ei tuottanut minkäänlaista pettymystä ainakaan minulle, tuskin muillekaan. Omasta puolestani olisin toivonut paikalle enemmän meitä nettiopiskelijoita; no ehkäpä seuraavalla kerralla. useampikin pääsee Otavaan. tästä tulj tuas pitkä ku näläkävuosj; tässä ei ole vielä läheskään kaikki mitä tapahtui.Lukekaa sieltä Puuskasanomista lisää,jos kiinnostaa. Vielä kerran SUURKIITOS kaikille mukana olleille; erityisesti meetioille.

mikäänhän ei koskaan voi olla pelkkää positiivista hyminää, joten laitetaan nyt tähän sitten kohdalleni osunut negatiivinen seikka: huoneeni oli asuntolan kolmannessa kerroksessa. ylös mennessä ei ollut ongelmia,olihan sivussa kaide. alas tullessa ei kaidetta ollut, joten tarkkana piti olla ettei kepin kanssa lipsahda alas portaita.

esitänkin edes jonkinlaisen kevyen luokan ohuen metallikaiteen asentamista seinään. en usko olevani ainoa sellaisen tarvitsija, varmaan sellainen olisi tarpeen melko monelle. joten mikäli asia on Otavan Opiston päätettävissä toivon parannusta asiaan. ellei ole, niin toivon asian eteenpäin vientiä taholle, joka asiasta päättää.