Keskiviikon kahinat

Kuva114Sateinen, tuulinen ja pimeä keskiviikko.  Näyttää siltä ettei myrsky tänne meille asti yltänytkään, mutta vettä vihmoo milloin kohtisuoraan milloin vaakasuoraan tuulen suunnasta riippuen.

Tänään työstän novellianalyysejä. Teen monta versiota itselleni ja niistä sitten valitsen jonkun, jota vielä kirjoittaessani parantelen. En ole hyvä näissä asioissa, joten aika monta versiota tosiaankin saan tehdä ennenkuin olen edes hiukan tyytyväinen. Runokokoelmaa vasta aloin lukea tänä aamuna. Minusta on ihan mahdotonta saada aikaiseksi analyysia muutamasta rivistä. Mitä lyhyempi runo sitä kivempi sitä on lukea, mutta sitä kamalampi tehdä analyysi.  Juu, minä tiedän, minä tiedän, siksihän me opettelemmekin, että sitten lopussa se kiitos seisoisi.  Olen nyt kuitenkin jättänyt nämä tehtävät viimeiseksi ja taidan joutua katumaan etten aloittanut aikaisemmin. Aikaraja päättyy sunnuntaina. No onneksi sitä voi aina muutamalla päivällä pidentää eikä kaikki vielä mene sekaisin.

Minulla on tullut opiskelussa toinenkin ongelma ja se minulle henkilökohtaisesti suurempi asia kuin äidinkieli. Nimittäin kielet eivät nyt suju. Otan kopioita tehtävistä ja mietiskelen niitä aina välillä, mutta mitään ei synny. Eilen kun yritin ruotsin ensimmäistä tehtävää tehdä, tuli ihan kamala olo, kun en oikein edes kysymystä tajunnut. Tietysti tämä kai ruotsin kohdalla olikin odotettavissa. Ruotsi on sujunut niin hyvin, että takapakkia oli pakko tulla. Minua vain surettaa, koska rakastan kieliä ja tiedän että osaan, mutta nyt se täytyy oikein nyhtää tuolta sisuksista. Olen sen vuoksi ollut murheellinen monta päivää ja vähän pahalla tuulellakin, mutta yritän ajatella positiivisesti ja ajatella että kyllä se taas lähtee kunhan lakkaan jännittämästä.

Katsoin eilen ohjelman Teemalta, olisiko ollut studio Kotro. Tämän nettilukion vetäjä oli mukana ohjelmassa kertomassa mitä ilmiömäinen opiskelu oikein tarkoittaa. Vaikutti, että kanssavieraat olisivat kiinnostuneet aiheesta. Ainakin eräskin runoilija tuntui kiinnostuvan. Minä hiukan pelkään tätä. Olen niin vanhanaikainen etten enää jaksa innostua tällaisesta. Minulle riittää tämä perinteinen. Mutta on erinomaista, että tätä perinteistä oppimistapaa uudistetaan. Pitemmän päälle se vaatii varmasti lakien muuttamista sun muuta, mutta tämä nyky-yhteiskunta on niin vaativaa, että kaikenlaiset uudet metodit oppimiseen ovat tervetulleita.

Tunnin kuluttua lähden taas tapaamaan “vanhuksiani” tuonne kerhohuoneelle. Siellä unohtuu huonot kelit. Tänään meillä on vieraana jalkahoitaja, joka kertoo omat niksinsä , jotta jalkamme voisivat mahdollisimman hyvin. Juomme kahvia ja juttelemme tulevasta yksivuotissyntymäpäivästämme, jota juhlimme ensi kuussa.

Aion kerhossani esitellä tämän pienten runokirjojen kirjoittajan, tämän ANNA-MARI KASKINEN-nimisen naisen sekä hänen kirjojensa kuvittajan Anita Polkutien. Tähän loppuun Anna-Marin runo, joka kuuluu seuraavasti:

Kuinka kaunis on se maa, jossa nyt saan asustaa.

Rakkaista ja ystävistä on niin paljon kiittämistä.

Kodin annoit, työhön veit. Herra, kaiken hyvin teit.

Jälkeen pitkän taipaleen vielä yhden matkan teen

kohti suurta salaisuutta, kohti isänmaata uutta.

Kirkkaudessa kodin sen kohtaan kasvot rakkaiden.


Leave a Reply